Hanna Paavilainen

Kakkakyttääjä

lördag 15 februari, 2014 @ 18:23
4
Olimme kävelyllä Lyyli-koiran ja erään ihmisystävän kanssa. Koira kyykistyi tarpeilleen ja samalla eräs täti-ihminen puolisonsa setä-ihmisen kanssa käveli ohi. Tai setä käveli ohi, täti jäi kyttämään, keräänkö lemmikkini jätökset. Koira otti aikansa ja itse tahallani viivyttelin pussin kaivamisessa. Setä meni jo pitkällä sadan metrin päässä, täti kävelee takaperin samaan suuntaan ja huutelee miehelleen tilanneraporttia "ei ole vieläkään poiminut". Polku kaartui ja välillemme tuli muutamia puita. Tätikö siitä suivaantui ja kurkki puiden välistä tarkkaillen, että miten kakan noukkiminen sujuu. Suu kävi vaahdoten tilannetta selostaen, mutta sanat eivät olleet kohdistettu minulle. Tosin setää eivät sanat taitaneet sen kummemmin kiinnostaa, hän oli jo pitkällä edellä.

Mainitsinko, että olimme metsäpolulla, emme missään Kaivarin puiston liepeillä?

No, ajattelin, että kakkapussi oli varmaankin tädille kovin tärkeä ja rakas. Kun sain koiran tuotokset noukittua, juoksin tädin perään pussia ylpeänä esitellen. En saanut häntä enää kiinni, sillä hän lähti toiseen suuntaan kuin oma reittini, enkä sentään jaksanut lähteä vastakkaiseen suuntaan. Huomasin kuitenkin, että jostain syystä suu meni kiinni. Kakka ei kiinnostanutkaan enää. Minä kun luulin, että hän olisi ehkä halunnut pussin voiton merkiksi tai jotain. Kovin tärkeä se tuntui hänelle olevan.

Lyyli-koira kyllä jatkuvasti opettaa minulle asioita elämästä. Mitä tahansa sontaa elämä tuokaan, se vain kuopii kasan maata päälle ja jatkaa matkaa taakseen katsomatta. Niin minunkin olisi pitänyt tehdä. Niin minun pitäisi elämässä noin muutenkin tehdä. Diippii shittii, hei.
Lyyli-koira

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Parasta luokkaa

måndag 10 februari, 2014 @ 13:30
0
Olin Tampereella luokkakokouksessa. Kirjoitin aikaisemmin opettaja Saranasta ja hänen luokkahuoneen oven terrorisoimisesta purkalla. Luokkakokouksessa ilmoittautui parikin syylliseksi, joten ilmeisesti ei ollut kyse ihan mistään kertaluontoisesta kepposesta. Ope-parka. Luokkamme puolesta pyydän anteeksi.

Olipa jännittävää mennä näkemään ne ihmiset, joista suurinta osaa olin viimeksi nähnyt yläasteella. Etukäteen jännitin, että on vaikeaa katsoa siihen peiliin: itseensä yläasteikäisenä. Yläaste oli jotenkin vaikeaa aikaa. En ollut kovin kaunis. Yritin olla vähän coolimpi kuin olen, etsiä itseäni ja sopia joukkoon. Tunsin itseni koko ajan ulkopuoliseksi ja riittämättömäksi. Kaikki oli jotenkin noloa ja häpäsyä, kun en osannut nauraa itselleni.

Tosin yritänhän nykyäänkin olla koko ajan coolimpi kuin olenkaan ja kuulua erilaisiin ryhmiin, joten siinä mielessä mikään ei ole muuttunut.

Luokkakokouksessa jännitys loppui. Kukaan ei katsonut niiden silmälasien läpi, että millainen pissis tuokin oli yläasteella, vaan tutustuttiin toisiimme aikuisina. Tai näin ainakin itse huomasin tekeväni - mistäs tietäisin, vaikka muut ajattelivat toisin. Oli ihana nähdä, miten hyviä meistä oli tullut kepposista huolimatta. Oli äitejä, yritysjohtajaa, Tampereen yön keisaria, elämäntapavalmentajaa, tutkijaa ja isäntää. Sekä yksi vähän-liian-cool-olevinaan-pappi.
Luokkakokous
Luokkakokous
Luokkakokous

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Junassa

tisdag 04 februari, 2014 @ 08:00
0
Istun junassa Seinäjoelle. Jännittää.
Heräsin epäinhimilliseen aikaisin (5.30 ei ole ihmisen aika herätä!) ja tässä sitä ollaan puoliunessa kulkemassa kohti uusia noloja tilanteita.

Määränpäässä minun pitäisi juontaa tapahtuma, jonne tulee 800 jumalanpalveluksen kehittämisestä innostunutta, suurin osa heistä kirkon työntekijöitä. Kriittisiä teologeja, jotka ottavat opponentin aseman heti seminaaripenkille istuessaan. Näin ainakin pelkään. Tunnen jo etukäteen suurta myötähäpeää. Tai oikeastaan, koska kyse on itsestäni, niin se taitaa olla ihan vain silkkaa häpeää.

Esimieheni on juontamassa kyseisissä kekkereissä ja viime hetkellä hänen juontoparinsa peruutti. Alkoi vimmattu juontajan etsintä, kysyttiin ainakin kahtakymmentä pätevää ehdokasta. Kukaan ei päässyt, joten kysyttiin minua. Minähän lähden kaikenlaiseen hulluuteen aina mukaan - varsinkin näin uuden työn koeajan puitteissa esimiehen pyytäessä.

Nyt siis istun junassa, joka ei tee u-käännöstä, vaikka kuinka anelisin konduktööriä. Yritän itsesuggestiolla rauhoitella mieltäni ja vatsaani ja pohdin, että kai sitä on pahemmastakin selviydytty. Niin kuin se yksi autio saari. Tai se yksi matsi sitä mustaa naista vastaan, josta oli koulittu kaikki naiseuden merkit pois ja sain turpaani pahemmin kuin koskaan ennen, mutta kävelin kehästä omin jaloin pois. Tai ne Korkojen kera -ohjelman rappuset 12 sentin korkokengissä. Kai sitä nyt yhdestä juontokeikasta selviytyy myös? Helposti? Joohan?

Laittakaapa sormet ristiin, etten onnistu rämähtämään pitkälleni piispojen eteen, unohda heidän nimiään ja ettei vanha puhevammani änkytys nosta taas päätänsä.

VR

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Tahdon

söndag 26 januari, 2014 @ 21:11
0
Naimisiin meno on mukavaa puuhaa ja voin suositella lämpimästi sitä paatuneimmallekin epäromantikolle. Vuosi on vierähtänyt minun meidän häistä ja vieläkin fiilistellään niin aviomiehen kuin kavereidenkin kanssa sitä, että olipahan hyvät bileet.

Se onkin vinkkini morsiammille: nauttikaa koko prosessista. Älä suorita unelmaa, vaan ole avoin mielin. Vaikka se on sinun teidän päivänne, niin ei tunnu hyvältä suututtaa kaasoa/äitiä/anoppia/tätiä. Tee kompromisseja, sillä unelmasi eivät täyty, jos rakkaat lähelläsi ovat loukkaantuneita. Kävele hitaasti alttarille ja sieltä pois. Jää kirkon portaille suutelemaan. Jää toisenkin kerran.

Hääpäivää vietimme mieheni kanssa treffeillä Middhillin burgereilla, molemmat välillä puhelinta näpräten ja työasioista keskustellen. Mutta hei, ollaan me silti ihan hurjan onnellisia ja rakastuneita. Aina ei tarvitse pingottaa. Kenelle tässä nyt todistellaan? Hääpäivän kunniaksi saa lähteä ajoissa kotiin Makuunin kautta ja käpertyä kainaloon sohvan nurkkaan.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Häät

kuva (C) Karoliina Paavilainen
Tykkää ja jaa

Viekkaat naiselliset hämäyskeinot

onsdag 22 januari, 2014 @ 09:02
0
Toilailu tuntuu jatkuvan... Eilen lähdin toimistolta kohti kotia naistenhuoneen kautta ja huomasin sitten siellä, että vetoketju oli jo valmiiksi auki. Mahtoi olla näin suurimman osan päivästä. Hieno homma, loistava tapa antaa ammattimainen kuva itsestään uudessa työpaikassa. Hyvä minä.

Onneksi oli shokkiväristä huulipunaa huulissa, joka ehkä vähän vei huomiota sepaluksestani. Huulipunan piti olla huomionkerääjänä pois hiuksistani, joita en ollut ehtinyt pestä. Niinä päivinä, kun ei jaksa laittaa tukkaa (ja näköjään vetää vetoketjua kiinni) voi huulipuna pelastaa. Päivän aikana sain nimittäin pari kommenttia huulistani, mutten yhtään haarovälistäni. Tosin on se mahdollisuus, että selkäni takana kommentit olivat aivan toisenlaiset. Ihmekös, kun viereisestä huoneesta kuului hyeenamaista hekotus-ulvontaa.

Toinen - melkein yhtä loistava - meikkivinkkini on, että unohda pestä edellisen päivän meikit pois ja aamulla kirmaa puoliunessa toimistolle. Näin aivan kuin itsestään sinulle on ilmestynyt trendikäs ja seksikäs sumusilmä-meikki. Olet lähestulkoon yhtä raikas kuin vuonomaisema kirkkaana kevätpäivänä.
huulet

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tykkää ja jaa

Hyvää joulua!

måndag 23 december, 2013 @ 11:24
1
Pienenä aina ahdisti joulurauhan julistus. Luulin ihan tosissani, että jos julistuksen jälkeen vähänkin huutaa, juoksee tai kiukuttelee, niin rikkoo joulurauhan ja joutuu vankilaan. Kauhea stressi vilkkaalla lapsella pysyä hiljaa ja aloillaan.

Onneksi olen sentään jotain oppinut täysi-ikäisenä. Joulurauha ei välttämättä tarkoita hiljaisuutta. Joulurauha voi olla täynnä ääniä: naurua, leikkiä, musiikkia, rupattelua. Meidän perheessä rakkauden kääntöpuolena on ollut myös riitely. Koko päivän patoutunut stressi hiljaisuudesta on purkautunut illalliseen mennessä itkuparkuraivarina ja yhtenä jouluna kuusi sai lentää parvekkeelta alas (tosin se oli äiti, en minä!). Aina on kuitenkin sovittu ja koko ajan rakastettu. Joulu ei kaadu riitaan tai pellille palaneisiin pipareihin. Ensimmäisenä joulunakaan ei todellakaan tuoksunut tolulta vaan tallilta ja vastasyntynyt lapsi nukkui eläinten syöttökaukalossa. Siinä on täydellisyys, hiljaisuus ja rauha kaukana.

Tänä jouluna en suorita rauhallisuutta. Saatan laittaa musiikin täysille ja tanssia. Saatan istua sohvalla käsi kyynärpäätä myöten piparipurkissa. Saatan lähteä lenkille. Yritän olla riitelemättä, mutten uskalla sentään luvata mitään.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
voi
pipari
pipari

PS. Jouluna ei pihistellä voin määrässä, kuten kuvassa näkyy. Laitan sitten tammikuussa kinkun/konvehtien sulatukseen vinkkejä!

PPS. Tuleeko teille joulupukki? Meillä käy joulupukki joka vuosi, vaikka vietämme joulua aikuisten kesken. Tosin kummisetä ei ole koskaan nähnyt pukkia. Voitteko kuvitella?!? Ihan hirveen huono säkä pitää olla, kun JOKA VUOSI kummisetä on juuri pukin tulon aikaan nokosilla, viemässä roskia tai suihkussa. Pidän sormia ristissä, josko huomenna kummisetä vihdoin näkisi pukin. Mitä veikkaatte?
Tykkää ja jaa

Babel

fredag 20 december, 2013 @ 08:53
2
Kommunikaatio on ihmeellinen asia.

Olen käynyt monta merkittävää keskustelua italiaksi osaamatta lainkaan italiaa. Itse olen tyypillinen suomalainen, joka ei kehtaa puhua vierailla kielillä, ellei ole aivan varma lauserakenteen ja prepositioiden ja sanataivutusten oikeellisuudesta, mutta onneksi italialaiset tasapainottavat jurouttani täydellä heittäytymiskyvyllään.

Esimerkiksi pienessä Sarnicon kylässä olen käynyt läpi maailman musiikkia paikallisen kanssa (- Nightwish? -Si! -Puccini? -SiSiSi!) ja saanut matkustusvinkkejä paikallisilta mummoilta (-Roma? -Bella! -Venezia? -Bella, bella, bella!) Kuulostaa pinnalliselta, mutta tärkeää onkin ollut sisällön sijaan se, että haluamme ymmärtää toisiamme ja kommunikoida.

Vaikka italiankieleni on yllä olevaa tasoa (lisäksi osaan sanat pizza, pasta ja aqua), italia voisi olla tunnekieleni. Nimittäin yleensä yritän vältellä vastakkaisen firman edustajan nimen huutamista, mutta silloin, kun olen auton ratissa, kiroilen kuin merimies. Tekisi mieli opetella italiaa ihan vain sen takia, että voisin jatkossa kiroilla italiaksi ja heristää nyrkkiä kanssa-autoilijoille aivan niin kuin usein Italiassa näkee tehtävän. Italiaksi kiroilu on jotenkin tulisempaa ja heittäytyvämpää, kuin oma suomalainen jupinani. Mikäköhän siinä muuten on, että jotenkin juuri silloin, kun istahdan kuskin paikalle, niin muut ihmiset ovat vain edessä tukkimassa tietäni? Kehtaavatkin siinä käyttää samaa tietä ja risteystä kuin MINÄ? Onko kellään muulla samaa kokemusta?

Italia on erityisesti mielessäni Lehtikuninkaan Venetsia-kampanjan takia. Venetsian kevät... Olisinpa siellä jo!
Iltalia

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Italiassa autot ovat niin suloisia! Katso nyt tuotakin!
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D