”Hyvin esitetty rooli!”, sanoi eräs tanssiparini salsa-juhlissa. Olin juuri istahtanut sivuun lepuuttaakseni hetken korkokengistä väsyneitä päkiöitä. Olen siis löytänyt uuden harrastuksen: bachatan ja salsan paritanssina. Tanssijuhlissa pari vaihtuu aina jokaisen kappaleen jälkeen, eikä yleensä jäädä juttelemaan tai haisemaan saman parin kanssa (tai ehkä kukaan ei vaan halua tanssia mun kanssa enää toista kertaa ja sen takia pari vaihtuu niin tiuhaan. Olen sen verran aloittelija, että tämä mahdollisuus on vielä selvittämättä).

Joka tapauksessa tämä pari oli kysynyt nimeäni ja laittaakseen minulle Facebook-viestin. Hän näki profiilikuvani, jossa olen sokeripala kaulassa. Tanssipari oli äimistynyt. ”Hyvin sä esität täällä normaalia!”, hän tokaisi.

Se on tietenkin ihan totta, että esitän normaalia, mutta ei mennä nyt siihen. Tilanteessa menin sanattomaksi ja nyökyttelin vain, että niin ja niin. En häpeä olla pappi, enkä salaile sitä missään tilanteessa, mutta toisaalta en näe luontevaksi puhua kutsumuksestani heti esittelyn yhteydessä - varsinkin kun tansseissa ei yleensä edes erityisemmin esittäydytä.

Lähes jokainen pappiystäväni on kuullut hänelle sanottavan, että ”et näytä yhtään papilta”. Tässä nouseekin kysymys: miltä papin oikeastaan kuuluisi näyttää?

Yksi pappiystävistäni on niin räävi suustaan, että heikompihermoisilla korvakarvat säkenöi. Toinen pappiystäväni löytää aina parhaat bileet ja jatkot ja jatkojen jatkot. Silti meidät aina plaseerataan häissä ja ristiäisissä isovanhempien pöytään.

Ei siinä mitään. Usein siellä isovanhempien pöydässä on yllättävän pitojen härskeimmät jutut.

Syntymäpäivälahjaideat
Lahjaideat isoisälle
Löytönurkka
Harrastelehdet lehtitilaus & Tilaajalahja
Lehtikuningas.fi juhannus 2022
Puolen vuoden lehtitilaus
benifydeals


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Muistan ajan, kun ystävän kanssa oli lauantaina etkot, juhlat ja jatkot, jonka jälkeen sunnuntaina lojuttiin yhdessä kasassa, käytiin Makuunista vuokraamassa DVD ja läjä karkkia, käytiin Hesen Drive-inista hakemassa kerrosateriat. Kävimme ystävien kanssa matkoilla ja pitkillä brunsseilla. Uusia ystäviä tuli myös herkästi.

Kun kuopukseni oli pieni, elin arkea samaa aikaan äitiyslomalla olevien ystävieni kanssa. Vuorotellen kävimme toistemme kotona ja aina se, jonka luona oltiin, kokkasi lounaan ja järjesti jälkkärit. Koko ajan joku itki (yleensä vauva), jollain oli kakka housuissa (melkein aina vauva), ja keskustelut muuttuivat katkenneiksi. Mutta olimme yhdessä. Kuuli ainakin puolikkaan ajatuksen. Ystäväpiiri koostui lähinnä muista äideistä, sillä se elämänvaihe oli niin intensiivinen, ettei muut ihmiset jaksa kiinnostua samalla tasolla sormiruokailuista tai unikouluista.

Nyt ystävyys on ollut koetuksella ruuhkavuosien ja koronan myötä. Monen ystävän kanssa on ollut niin vaikea sopia tapaamista, että kumpikaan osapuoli ei enää ole jaksanut edes yrittää. Ystävyys on liudentunut whatsapp-ketjuihin, joita laiskasti jaksan naputella, vaikka muiden kuulumisia onkin ihana lukea. Kun tapaamme, niin tapaamme lasten kanssa, jolloin huomionkipeät päiväkotilaiset vievät tilaa keskusteluista.

Mutta ystävyydessä on se jännä piirre, että se pysyy. Tosiystävän tunnistaa siitä, että juttua voi jatkaa vaikka vuosienkin hiljaiselon jälkeen. Kerran rakennettu luottamus ei häviä minnekään. On tärkeää, että elämässä on vanhoja ystäviä, jotka muistuttavat siitä, mistä olen tullut ja kuka olen. On tärkeää, että tutustuu uusiin ystäviin, joiden kanssa voi luoda itseään uuteen suuntaan. Ja vielä on tärkeää, että tutustuu vanhoihin ystäviin uudelleen: kuka tämä lumoava ihminen, minulle kerran ja edelleen rakas, ruuhkavuosien keskellä tai niistä selviytyneenä oikein nykyään on?

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Lehtikuninkaalla on ystävänpäivätarjouksia käynnissä, käy kurkkaamassa ja muista ystävää! Oikein hyvältä ystävältähän saa sitten aina lainaksi lehden.

En mielelläni muistele teini-ikääni. Aika harvalla se taitaa olla elämän parasta vaihetta, mutta omalla kohdallani ihan hävettää ajatella niitä aikoja. Olin hukassa itseni kanssa ja etsin itseäni usein vääristä paikoista ja väärillä tavoilla. Siltä ajalta ei ole jäänyt elämääni montaa ystävää - enkä ihmettele sitä yhtään, en itsekään haluaisi olla teini-ikäisen itseni ystävä. Erityisen paljon riitelin äitini kanssa, koska hän oli maailman kamalin ihminen, kun ei antanut minun muuttaa yksin Helsinkiin.

Haavana siltä ajalta on jäänyt ulkopuolisuuden tunne. Se tunne, ettei kuulu joukkoon. Haava on edelleen auki. Siitä on tullut myös tärkeä arvo, että haluan aina kutsua kaikki mukaan, enkä voi sietää sisäpiirejä, vip-tilaisuuksia tai eksklusiivisuutta.

Tänään alkoi Yhteisvastuukeräys. Sen tuotto menee tänä vuonna nuorille ja lapsille, erityisesti heille, jotka ovat kärsineet pandemiasta. Teini-ikä ei ole helpoin elämänvaihe. Mietipä omalle kohdalle, millaista olisi elää se keskellä pandemiaa?



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ensi viikolla alkaa uusi työ!
Olen ollut kirkolla töissä vuodesta 2009 alkaen, joten askel uuteen aiheuttaa unettomia öitä. Tosin en nytkään pääse kovin pitkälle: olen aloittamassa työt Pipliaseurassa, joka on vanha lähetysjärjestö. Pääsen uudessa työssäni yhdistelemään viestintää ja Raamattua. Näin pöytälaatikkokirjailijana merkityksellistä on myös se, että Piplian tavoitteena on edistää lukutaitoa ympäri maailmaa.

Yön pimeinä tunteina tunteet vaihtelee aalloissa: joka toinen minuutti pelkään, etten osaa mitään ja kaikki uudessa työpaikassa tulevat huomaamaan sen jo ensimmäisenä päivänä. Olisi pitänyt jäädä vain tuttuun ja turvalliseen työhön. Sitten joka toinen minuutti puhkun tarmoa, että miksen ole jo aiemmin lähtenyt kohti uusia haasteita, minustahan on mihin vain!

Viisas ystäväni sanoi, että ”jos unelmoit jostain, niin sun täytyy tehdä se heti”. Näin suorittajalle se tekemis-osuus ei ole haastavaa. Sen sijaan unelman tunnistaminen on vaikeaa. Ehkä tämä on askel sitä kohti.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Viime syksyn taistelin pankin kanssa lainan kanssa. Omasta mielestäni olen monella tapaa rikas, mutta pankki ei jostain syystä ole ihan samaa mieltä. Olen rikas myös maailmanlaajuisella mittapuulla, sillä omistan katon pääni päällä (tai, no, pankki omistaa suurimman osan ja teknisesti ottaen taloyhtiön muutkin osakkaat omistavat yhteisesti katon, mutta kuitenkin). Mutta viime vuoden puolella isompaa hankintaa tehdessä ja pankin kanssa takuista ja vakuuksista taistellessa sitä alkoi toivoa, että olisipa oikeasti rikas. Vähän sama fiilis tulee joskus, kun katselee sisustuslehtiä ja saa päähänsä haluta asua kodissa, jonka katossa roikkuu Louis Poulsen, ikkunat ovat seinän kokoisia ja pihassa värisee infinity poolin pinta.

No sain asian pankin kanssa hoidettua, mikä on sekin on osoitus etuoikeudestani. Mutta tämä sai pohtimaan asioita, mitkä saa itselle sellaisen olon, että on rikas. Ja nyt siis tarkoitan ihan rahallista rikkautta, en sellaista oikeaa rikkautta, että on terveet silmät jolla nähdä lapsen nauru, terveet jalat joilla kävellä metsässä tai halaus ystävältä silloin, kun sitä oikein kovasti tarvitsee.

Asioita, joista tulee rikas olo €€€

- Kirjasto. Muutamalla napinpainalluksella lähes mikä tahansa kirja, maailman viisaimmat ajatukset, ikivanhat filosofiat, uusimmat teoriat, jännimmät seikkailut ja kiinnostavimmat hahmot ovat ulottuvilla. Ilmaiseksi.

- Ne sisustuslehdet. Kun asiaa ajattelee toisella kantilta: kaikkea ei tarvitse omistaa. Voin nauttia desing-lamppujen kauneudesta katselemalla kuvia. Sitä paitsi moneen juttuun on varaa: satunnaisiin leikkokukkiin ruokapöydällä, kynttiläasetelmaan ikkunalaudalla.

- Kirpputorit. Rakastan kierrellä kirpputoreilla ja kuvitella elettyä elämää esineiden taustalla. Melkein kaikkeen olisi varaa, mistä tulee rikas olo. Mutta kaikkea ei tarvitse omistaa, mistä tulee vapaa olo.

Mistä sinulle tulee rikas olo? Saa vinkata!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Että nauraa usein ja paljon.
Että istuu alas ja lähelle hakeutuu koira tai kissa tai lapsi.
Että katsoo itseään peilistä kurtistelematta.
Että löytää toisista parhaat puolet.
Että on kestänyt pettymyksen ja häpeän.
Että lähtee keskustelusta niin, että on oppinut enemmän toisesta kuin mitä on puhunut itsestä.
Että on saanut jonkun hengittämään hetkeksi vapaammin.

Onnistuminen.

Viime vuoden aikana toimitin Yle TV1:ssä monta henkilökuvaa Pisara-ohjelmassa. Siinä saa haastateltava valita, minkä teeman ympärillä henkilökuva tehdään. Yksi aihe toistui haastateltavien aihevalinnoissa: vihapuhe.

Itseänikin ahdistaa se, kuinka nopeasti keskusteluketjut eskaloituvat moittimiseen ja sättimiseen. Odotetaan, että joku käyttää väärää sanaa tai tekee virheen, sitten laitetaan sanoja tilille virheestään, eikä enää edes muisteta alkuperäistä keskusteluaihetta. Tämän takia osallistuin äärimmäisen harvoin keskusteluihin Twitterissä tai Facebookissa. Liian usein niissä ei ole voittajia. Erätauko-säätiön mukaan en ole ainoa. Monet ovat ilmaisseet, etteivät halua osallistua julkisiin keskusteluihin sen pelossa, että kaikkea sanomaa voidaan ja tullaan käyttämään vastaan. On pelko siitä, ettei osaa asetella sanojaan tarpeeksi viisaasti ja astuu miinaan. Tämä on este demokratialle.

Luin jostain, että jokaisen moitteen, haukun tai kritiikin takana on täyttymätön tarve. Moitteet ovat pohjimmiltaan omaa kaipausta.

Ehkä siis on hyvä kysyä itseltään, ennen kuin kirjoittaa sen nasevan kommentin, että mikä on se tarve, jota tässä yritän palvella?

Esimerkki kotioloista: kun huomaan kritisoivani lasta holtittomasta metelöinnistä, niin oikeasti kaipaan omaa aikaa ajatella, omaa rauhaa, kysymys ei oikeastaan ole lapsen kutomasta äänimatosta.

Ei siis ole olemassa vihapuhujia ja trolleja siellä, ja me hyvät demokratian kannattajat täällä. Raja ei kulje ihmisten välissä, vaan jokaisen ihmisen sisällä. Kuka tahansa - minäkin - voin puhua ilkeästi, jos taustalla on liikaa taisteluja, pelkoja, täyttymättömiä tarpeita tai tuen puutetta. Moitteet ja haukut kertovat aina enemmän niiden puhujasta kuin kohteesta.

Kun seuraavan kerran tunnet kritiikin ryöppyävän jostain sisältäsi huulille, niin kysy ennen sen ulos päästämistä: mitä tämä kertoo minusta?

Aamen ja terkkuja,
Hanna