Jalan alla vuoroin asfaltti, kevättä vasten sinnittelevät viimeiset lumipakkaantumat, hiekka, muta, sora. Ensimmäinen kymmenen kilometriä menee helposti heiluen, sitten vasta alkaa matka. Itselläni kesti 20 kilometriä, ennen kuin asiat alkoivat raksahdella mielen sisällä järjestykseen.

Olin Agricola-kävelyllä, joka on kotimainen pyhiinvaellus Mikael Agricolan askelissa. Pyhiinvaelluksella on aina jossain määrin tarkoitus kulkea kohti pyhää, mutta samalla sitä tutkii pyhän lisäksi omaa ruumistaan ja mieltään. Agricola-kävelyiden taustalla on myös kerätä varoja lukutaidon puolesta ja herätellä huomiota lukutaidon merkitykseen.

Myönnän, etten ikimaailmassa olisi omatoimisesti kävellyt 35 kilometriä. Hullulta kuulostaa Wild ja muut yksinvaeltajat. Itse olisin luovuttanut sen ekan kympin jälkeen. Porukassa ei tarvinnut suunnistaa eikä eksyä. Porukassa ei kehdannut luovuttaa kesken matkan. Pitkiä pätkiä sai myös kävellä hiljaisuudessa halutessaan, vaikka oli letkassa kulkijoita edessä ja takaa.

Olin liikkeellä ennestään tuntemattomien kävelijöiden kanssa. On myös kiehtovaa itseensä tutustumista tutustua toiseen ihmiseen. Mitä kerron itsestäni? Minkä puolen haluan paljastaa? Mitä haluan tietää tuosta toisesta ihmisestä ja miksi minua kiinnostaa juuri se asia hänessä? Kenen seuraan hakeudun tuntemattomien joukossa ja miksi? Kävelimme Perniöstä Porvooseen. Perillä kukaan ei enää tuntunut tuntemattomalta.


Vinkkejä pitkään kävelyyn:
- Hyvät eväät mukaan! Oikeassa kohdassa kaivettu lempisuklaa saattaa olla koko matkan pelastus. Tai pieni skumppapullo. Tietysti kannattaa varautua myös ravintopitoisemmalla eväällä sekä riittävällä vedellä.
- Iholle luonnonkuitua. Varsinkin, jos teet pitkän kävelyn / vaelluksen kylmään vuodenaikaan, niin sukat ja kerrastot villaa, merinovillaa tai silkkivillaa. Ne tuntuvat iholla mukavan lämpimiltä, vaikka sattuisikin kastumaan!
- kertakäyttösadetakki
- muovipussi tai istuma-alusta
- Paperia yllättävää wc-tarvetta tai nenänniiskutusta varten
- Sisäänajetut kengät
- Taukotakki tai paksu villapaita taukoja varten.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tein viime vuoden lopulla ison päätöksen vaihtaa työpaikkaa.
Ehkä jollekulle työpaikan vaihtaminen on pikkujuttu, mutta kun kirkko on ollut työnantajani yli vuosikymmenen, askel tuntui suurelta. Soitin läpi kaikki kaverit, joilla vaan oli puolikaskin korva annettavakseen ja halusin jauhaa plussia ja miinuksia. Ei oikeastaan ole väliä, mitä joku muu oli mieltä, mutta itselleni selventää ajatuksia, kun niitä saa puhua ääneen. Ystäväni ovat myös taitavia kysymään lisäkysymyksiä.

Nämä kolme nostoa ystävieni sanoista olkoon muistiksi itselle ja tiedoksi kaikille, jotka painivat isojen päätösten kanssa.

- Aina on huono aika lähteä / tehdä muutos elämään. Oli sitten kyse uudesta kodista, työpaikasta tai parisuhteesta, niin oikeaa aikaa ei ole.

- Mikä muutoksessa on jännittävää, vaarallista tai pelottavaa? Tunsin, että kirkon tutun ja turvallisen työpaikan jättäminen on jännittävää. Mutta ajatus hyvän tilaisuuden ohi menemisestä tuntui pelottavalta. Selvitä itsellesi, mitä tarkalleen ottaen muutoksessa pelkäät? Tai mitä pelkäät siinä, jos asiat eivät muutu.

- Joskus on tehtävä oikea päätös, joskus on tehtävä päätös oikeaksi. Kun olet tehnyt päätöksen, älä kyseenalaista sitä enää.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Uuden työn myötä olen tutustunut lukutaidon maailmaan - tai oikeastaan lukutaidottomuuden.
Lukutaidoton ei ole osallinen samalla lailla yhteiskunnassa kuin lukutaidon omaava. Ei voi hankkia samaa tietoa, ei voi tarkistaa itse kaupassa, että mikä on minkäkin tuotteen hinta, ei voi perustaa yritystä. Ei ole kyse vain lukutaidon nautinnosta - mikä sekin on tosi tärkeä asia, että voi nauttia kirjallisuudesta tai, Lehtikuninkaan valikoima mukaan lukien. Lukutaidon edistäminen on pitkän tähtäimen rauhantyötä.

Agricola loi pohjan lukutaidolle Suomessa. Hänelle on tehty nimikkoleivos lukutaidon symboliksi. Maistelin tätä tällä viikolla jo ennakkoon, vaikka Agricolaa juhlitaankin vasta 9.4. Oikein raikas oli!!

Vaikka osaan lukea reseptin, niin valitettavasti jauhopeukaloni ei ihan taivu tämän leivoksen valmisteluun. Jos lukijoissani on käteviä leipureita, jotka osaisivat tästä kehitellä ”for dummies” -version, niin otan vinkkejä vastaan! Nimim. Voit räjähtävät joka kerta mikron kattoon.

Resepti agricola-leivokseen täältä: www.agricola.fi


Aamen ja terkkuja,
Hanna

En ole ikinä ollut lahjakas oikeastaan missään sillä tavalla, että asiat tulisivat minulle luonnostaan tai helposti. Olen hakannut säkkiä (ja päätä seinään), jotta pärjäisin edes sparrikehissa nyrkkeilyssä. Olen tankannut kielioppia ja päntännyt koulussa sanakokeisiin, että nyt voin kommunikoida rallienglannilla töissä.

Muistan, kun pienenä itkin pianonsoiton opettajalleni, ettei minulla ole lahjoja. ”Lahjoilla pärjää vain joulupukki”, hän lohdutti. Voi olla, että jollakulla on musiikin lahja, mutta jos hän ei pidä musiikista, se on turha. Jos hän ei harjoittele, niin ei silläkään pääse pitkälle. Yksi uusi ystäväni sanoi, että hänen lahjansa on nähdä enkeleitä. Mitä aiot tehdä sillä lahjalla? Kysyin. Tuntui, että hän siinä hetkessä itsekin vasta tajusi, että tuollainen lahja voisi ottaa käyttöönkin. Ehkä siis tärkeintä on se, että mitä saamallaan lahjallaan tekee - tai minkä lahjan päättää itselleen hankkia.

Olen viettänyt tämän viikonlopun tanssien bachataa. Jälleen olen kiroillut, että miksei minulla ole lahjoja. Olisipa se nyt nättiä, jos olisi synnyinlahjana rytmi veressä ja liike lantiossa. Mutta tärkein liike oli askel ja uskallus mennä tanssilattialle, vaikka oma liikkuminen ei olisikaan letkeintä. Loput askeleet voi opetella.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olen viime aikoina saanut itseni kiinni puhumasta itselleni rumasti. Aamuyön pimeinä tunteina pyörin sängyssä ja häpeän jotain turhaa mokaa, mitä olen tehnyt tai sanonut. Niin kuin vaikka tällä viikolla toimistolla juoksin aulan läpi, kun olin myöhässä lounastapaamiselta. Jo aulassa näin, kuinka joku seisoo ulko-oven edessä tuulikaapissa jonkunlaisen rollaattorin kanssa, ei liiku eikä tee muuta kuin blokkaa koko uloskäynnin. Ajattelin hänen odottavan jotakuta maailman väärimmässä paikassa. Vääntäydyin puolijuoksussa hän ohitseen ja sanoin (sentään ystävällisellä äänellä), että voisiko täältä päästä ulos. Olin jo pitkällä juoksussa ulkona, kun takaani kuului ääni ”no sitähän minäkin tässä vain yritän”. Miten empatiakyvytön, itsekeskeinen ja ajattelematon voi ihminen olla?
No tätä ja muita kunnian hetkiä (huusin lapselle, en osannutkaan nyrkkeillä/tanssia/puhua) kelaan boomerangina päässäni ja silmäpussit kasvavat kahdella kädellä kannettaviksi ja aamulla kun katson peiliin niiden takaa, sanon että ”ruma”.

Kirjoitin itselleni listan, miten saisin itse-empatiaa elämääni:

1. Aina kun huomaat itsekritiikin tai ruman sanan itsellesi, pysähdy. Keksi tilalle myötätuntoinen ajatus. Yritä tehdä tästä rutiini.

2. Ympäröi itsesi empaattisilla ja hyväksyvillä ihmisillä. He ovat selkeästi tajunneet, miten tätä elämää pitää elää.

3. Muista, että ketään ei kiinnosta sinun mokasi tai virheesi. Kukaan muu ei menetä yöuniaan sinun häpeäsi takia. Häpeä on vain omassa päässäsi.

4. Olet aina isompi kokonaisuus kuin yksittäiset virheet.

5. Henkilökohtainen mantrani: ”jos olisin tiennyt paremmin, olisin tehnyt paremmin, jatkossa tiedän ja teen”. Jokainen kai toimii parhaalla mahdollisella tavalla sen hetkisen tiedon, ymmärryksen, voimavarojen ja mahdollisuuksien puitteissa.

6. Keskity muihin. Lahjoita hyväntekeväisyyteen. Laita siemeniä linnuille. Istu lattialla ja leiki lasten kanssa. Usein, jos on riittämätön olo, niin keskittyy liikaa itseensä. Ei sitä oikeastaan tarvitsekaan yksin riittää, koska ei ihmistä ole tarkoitettukaan yksin tätä elämää suorittamaan. Yhdessä me vasta riitämme.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Somekuplani on täynnä Ukrainaa. Siitä huolimatta (ja ehkä juuri siksi), katson Instagramin kissavideoita ja kauniita selfieitä.

Muistatko sen ajan, kun someen piti aina julkaista kaikki ajatukset? Lomamatkoilta perustettiin oma albumi Faceen ja tuutattiin sinne kaikki lomakuvat? Välillä Facebook ystävällisesti muistuttaa näistä ajoista. Joka kerta nousee puna korviin asti. Miksi ihmeessä olin kokenut tarpeelliseksi julkaista, että ”Hanna Paavilainen os feeling like persona non grata”. Englanniksi? Ja ylipäätään?

Hiihtolomalla viime viikolla tajusin, etten ole pitkään aikaan laittanut yhtään kuvaa Faceen enkä Instaan. Olen siirtynyt käyttämään niiden tarinoita, jotka ovat vain vuorokauden ajan näkyvillä. Ehkä säästän näin itseäni häpeältä, joka jokainen vanha julkaisu aiheuttaa? Julkaisin kuvan ihan vain siksi, että saan sitten 10 vuoden päästä hävetä, että miten nolo olen ollut.

Mutta milloin somesta katosi vilpittömyys? Nykyään ollaan itsetietoisia ja -ironisia. Kukaan ei enää julkaise tekstiä, että ”nyt tunnen olevani ulkopuolinen, ja se sattuu”. Tai jos tällainen julkaistaan, se julkaistaan kauniin selfien kanssa, ehkäpä vielä ironisella twistillä tai sankaritarinan kanssa, kaupallisessa yhteistyössä tietenkin!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Hiihtoloman Trivial Pursuitissa kerrottiin, että kissavideot vievät maailmanlaajuisesti 15% kaikesta internetin kaistasta. En pääse yli tästä faktasta. Mistäköhän sen voisi tarkistaa?

Istun juuri kymmenettä tuntia autossa tekemässä matkaa kotiin. Takapenkillä padit pitävät huolen siitä, ettei vielä kertaakaan ole kuulunut ”ollaanko jo perillä”. Takana on viikon loma Pyhällä ja olo on kuin palaisi ulkomailta kotiin.

Mondo kokoaa tasaisesti parhaita vinkkejä Lapin matkailuun eri vuodenajoille. Myös Apu-lehdessä oli vastikään hyviä vinkkejä siitä, miten Lapin matkaankin kannattaa tosiaan suhtautua kuin ulkomaan matkaan: lukea kirjallisuutta etukäteen, tutustua aidosti kulttuuriin, selvittää paikallisia tuotteita.

Pyhän Tiaislaavulla juttelin hollantilaisporukan kanssa. Satuimme laavulle samaan aikaan ja jaoimme nuotion. Kuukkelit kuulivat äänemme ja lensivät viereisiin puihin väijymään osuuttaan. Kohotin kämmenellä leivänpalan ja lintu lensi nappaamaan sen siitä. Kuukkeli on legendan mukaan sielunlintu, sillä metsästäjän sielu siirtyy kuoltua siihen. Tosin Lapin veli sanoi tämän olevan huttua. Hänen mukaansa kuukkeli on onnenlintu, sillä lintu lentää helposti lähelle ja metsästäjä saa siitä helpon paistin.

Miksi ihmeessä hollantilaiset tulevat Pyhälle vaeltamaan, kun Alpitkin ovat ihan vieressä? He vastasivat: luonto. Lapissa luontosuhde on aivan erityislaatuinen. Kun katsoo poroa silmiin tai syöttää kuukkelia, on hetkeksi maailma kohdallaan, vaikka naapurissa soditaan. Lumen narahdus jalkojen alla, pään yllä tähtitaivas, joka on niin syvä, että siihen voisi sukeltaa pää edellä.


Aamen ja terkkuja,
Hanna