Hanna Paavilainen

Optimismi ja ydinlaskeuma

sunnuntai 17. helmikuuta, 2019 @ 13.30
0
Naapurin lapsi on valloittanut lumivuoren. "KOHTA ON KESÄ!" hän huutaa parimetrisen kinoksen päältä. Tuota kutsutaan optimiksiksi, ajattelen samalla kun raaputan jäätä auton tuulilasista. Huikkaan naapurin penikalle hyvät juhannukset, hyppään autoon ja tuikkasen penkkilämmityksen päälle.

Puhuimme ystävien kesken ydinlaskeumasta, sillä mistäpä muustakaan kotiäidit voisivat iltapäiväkahvien lomassa lasten päiväunien aikana puhua. Tiede-lehdessä oli pitkän artikkelin verran vinkkejä siitä, miten suojautua säteilyltä. (Perussääntö: pysyttele sisätiloissa)

Valittamisella ja pahimman-mahdollisen-tilanteen-kuvittelemisella on aina ollut paikkansa. Valittaja tekee reippaasti reklamaation virheellisestä tuotteesta, huomaa epäkohdat vanhusten hoidon laadussa ja taistelee sen puolesta, ettei Helsingin kaupunki poista kotihoidontuesta Helsinki-lisää. Valittaja näkee virheet excel-taulukossa ja korjaa ne.

Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta. Joidenkin tutkimusten mukaan optimistit elävät pidempään ja paremmin kuin pessimistit. Tänään en kuitenkaan aio kehua tai kiittää tai ajatella positiivisesti. Tänään annan itselleni luvan nähdä ikkunan tahrat orastavassa auringonpaisteessa (itse auringonpaisteen sijaan). Se on ihan ok, jos kiroilee kinoksia (sen sijaan, että kiipeisi niiden päälle ilakoimaan). Ehkä siten saisin vihdosta viimein aikaiseksi pestä ikkunat ja kolata parkkipaikan. Suurista maailmanparannuksista puhumattakaan. Valivali.

Kohta on kesä

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Ystävä

sunnuntai 10. helmikuuta, 2019 @ 14.49
0
En sano tätä usein, sillä kehuminen on vaikeaa. Kun yritän kehua, se kuulostaa imelältä tai teennäiseltä. Ei meillä Tampereella ole totuttu asioista numeroa tekemään. Mutta yritän nyt kuitenkin ystävänpäivän kunniaksi.

Ystäväni,
Sinä, joka aina uskallat istua vieraan viereen ja alkaa jutella.
Olen ylpeä sinusta.

Ystäväni,
Sinä, joka olet aina varautunut kaikkeen: yllättävään nälkään tai ydinlaskeumaan.
Ihailen tapaasi ajatella.

Ystäväni,
Sinä, joka pidit puoliani, vaikka molemmat tiesimme, että olen väärässä.
En unohda sitä ikinä.

Ystäväni,
Sinä, joka kyseenalaistat usein sitä, teetkö oikein vai väärin.
Yleensä toimit oikein.
Minusta on ihanaa, että ajattelet asioita niin perusteellisesti ja moraalisesti.

Ystäväni,
Sinä, joka osaat huolehtia itsestäsi. Kaiken näiden ruuhkavuosien keskellä muistat ajatella, mitä itse tarvitset ja ansaitset.
Voi, kunpa saisin sinua pullotettuna.

Ystäväni,
Sinä, joka olisit voinut sanoa "mitäs minä sanoin", mutta vaikenit.
Minä kyllä huomasin hiljaisuutesi.
Arvostan sitä ja sinua.

Ystäväni,
Sinä, joka aina kehut lapsiasi.
Ne sanat soivat kauniina korvissani.
Lapsillesi varmasti kasvaa hyvä itsetunto. He ovat onnekkaita, kun heillä on tuollainen äiti.

Sinä ystäväni,
Sinä soit niin puhtaasti sieluni sävellajissa.
Sinussa on kaikki kohdillaan juuri tuollaisena.

tuomiokirkko


Saarn. 4:9-12

Kaksin on parempi kuin yksin,
sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan.
Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan,
mutta voi yksinäistä, joka kaatuu --
häntä auttamassa ei ole ketään.
Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla
lämmin,
mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin?
Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Katso tästä Lehtikuninkaan ystävänpäivätarjoukset.

Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Lentämisen sietämätön kevennys

perjantai 01. helmikuuta, 2019 @ 14.05
0
Mitäs kesälomasuunnitelmia teillä on? Kun elämä on juuri nyt pelkkää pukemista ja riisumista (melkoinen urheilusuoritus saada monta kertaa päivässä kaksi lasta, koira ja itsensä ulos), niin mikäpäs se muukaan mielessä kuin kesä. Olisipa kiva päästä jonnekin lämpimään, kun ei näistä Suomen säistä ikinä tiedä.

Kun olin pieni, kävimme melkein kerran vuodessa Kanarialla. Ne ovat parhaimpia muistojani lapsuudesta. Auringossa kimaltava meri, suola huulillani, aurinkorasvan tuoksu, huuto rannalla lokoileville vanhemmilleni "en ikinä lähde pois täältä!".

Etelänmatkat ovat minulle siis nostalgiamatkoja onnelliseen lapsuuteen. Vaikutus sieluuni on paljon suurempi kuin äidin lihapullilla tai edes joulukuusen tuoksulla. Haluan monistaa nuo hetket paitsi itselleni, myös pojilleni. Lisäksi etelänmatkoilla on mielenterveydellinen vaikutus: kun kotiäidin arki on joka päivä itseään toistavaa, on tärkeää välillä saada irtiotto kodista. Poikanikin rrrakastaa lentokoneita ja hän on kinunnut jo melkein vuoden verran, että koska pääsisi lentokoneen kyytiin.

MUTTA. Mites tämä maailma kestää meidän lentämistä? Kymmenisen vuotta sitten tulivat halpalentoyhtiöt toden teolla markkinoilla ja suosituksi tuli pyrähtää viikonloppureissuille Euroopan kaupunkeihin tai jopa kauemmaksikin.
Hei, Barcelonassa on hyvät bileet maanantaisin, lennetään sinne! Onpa avattu hyvä ravintola New Yorkiin, käydäänpä testaamassa!

Vuonna 2017 suomalaiset lensivät ulkomaille 5,4 miljoonaa kertaa, 72 prosenttia näistä matkoista oli vapaa-ajan matkoja. Lentojen määrä on siis aivan suoraan kuluttajista kiinni, siis kuinka moni tavallinen matkustaja päättää, että pitääkö tänä vuonna päästä etelään vai ei. Vaikka ilmastonmuutoskeskustelu on pinnalla enemmän kuin koskaan, niin lentämisestä ei haluta tinkiä. Lentomatkustajien määrä lisääntyy vuosi vuodelta. On arvioitu, että lentäminen aiheuttaa vuonna 2050 jopa puolet ihmiskunnan päästökiintiöstä. Lentoliikenteen päästöt tulevat kolminkertaistumaan, vaikka tekniikkaa tehostettaisiin ja biopolttoaineita kehitettäisiin. Ihmiset ovat valmiita ostamaan nyhtökauraa ja härkistä, mutta jokavuotuisen etelänloman ilmastovaikutuksia ei haluta nähdä.

Tiedän, mitä pitäisi tehdä. Matkusta hitaammin ja matkusta harvemmin. Jotta oikeasti eläisin arvojeni mukaista elämää, minun pitäisi olla lentämättä lainkaan. Ajatuskin tuntuu pahalta. Entä jos kuitenkin HALUAN matkustaa? Kumman pitäisi voittaa, halujen vai arvojen? Riittääkö ekologinen itsekurini? (Todennäköisesti ei)

Sitten on vielä tämä sosiaalinen media. Kun ensi kesänä (tai nyt) katson KAIKKIEN muiden päivityksiä ihanista matkoista, tunnen pienen palan sydämestäni muuttuvan vihreäksi. Minäkin haluan. Älkää laittako pahaksenne, jos en enää paina tykkäys-nappia Helsinki-Vantaan Old Barrel -päivityksille. Olen vain kateellinen.
ilmastoahdistus


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Muistoja

sunnuntai 27. tammikuuta, 2019 @ 14.27
0
Kyselimme ystäväni kanssa tiistaina toisiltamme, että
Mitä teit viikonloppuna?

Kumpikin meistä katsoi tyhjästi vasempaan yläviistoon. Sillä tavalla ihmiset usein tekevät, kun yrittävät muistella jotain. Elettiin siis TIISTAITA, eikä kummallakaan ollut hajuakaan siitä, mitä viikonloppuna tapahtui. Alkoholilla ei ole osuutta asiaan. Pikkulasten kanssa elämä on vain niin itseään toistavaa, että viipaloituneiden öiden kanssa yhteistyössä ne sumentavat muistin ja yhdistävät päivät - viikonloput ja arjet - yhdeksi mössöksi.

Evoluutio on muokannut ihmisen siten, että ikävät jutut muistaa helpommin kuin hyvät. Siksi on erikseen tietoisesti muisteltava iloisia asioita.

Näistä päivistä haluan muistaa mäntyparketilla konttaavan lapsen käsien läpsytyksen äänen. Haluan muistaa sen poikani ominaistuoksun: yhdistelmä mutaa ja omenahilloa. Aion muistaa sen, miltä näyttää päiväkodin portille vastaan juokseva poika keltaisessa haalarissaan, mustissa Kuomissaan ja Ruskovillan kypärämyssyssään.

Todennäköisesti kuitenkin muistan sen, kuinka työnsin hiki pipassa kahta lasta rattaissa päiväkodin ylämäkeä samalla ohjaten jalalla koiraa, ettei se ystävystyisi liikaa vastaantulijoiden kanssa. Tulen muistamaan pohjaan palaneen kaurapuuron maun, sillä JOKA AAMU unohdin kriittisellä hetkellä pyöräyttää puukauhaa, kun oli jonkun pepunpesu kesken. Tulen muistamaan äänen, jonka Puppe-kirjan luukku tai kirjastosta lainaamani kirjan tai uusimman fit-lehden sivu repeytyy.

Evoluutio on muokannut ihmisen siten, että ikävät jutut muistaa helpommin kuin hyvät. Siksi on tärkeää, että kirjaa ylös ja muistelee tietoisesti iloisia asioita. Pahinta olisi, jos ei muistaisi mitään.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kadotetut vuodet?

sunnuntai 20. tammikuuta, 2019 @ 13.41
0
"Kerro lisää Kallesta!" pyysin ja siirsin painoani tuolin reunalle höristäen samalla korviani.
"Niin, no, se on baari Helsingissä. Olethan sä siellä itsekin monta kertaa ollut. Ei mitään uutta." ystäväni vastasi ymmällään kysymyksestä.
"Niinniin, mutta mitä ihmisillä on nykyään siellä päällä?!? Ovatko siniset enkelit tulleet takaisin muotiin? Vieläkö ihmiset siellä liikuttelevat jalkojaan rytmisen äänimassan tahdissa ja heiluttelevat käsiään sivuilta sivuille?"

Olen ollut vuoden vauvakuplassa. En ole käynyt niin pitkään aikaan anniskeluravintolassa, että olen unohtanut, miltä siellä näyttää ja miten siellä käyttäydytään.

Tuttavani, jonka lapset on jo isoja, kutsui näitä vauva-taapero-vuosia kadotetuiksi vuosiksi. Silloin ei käydä missään eikä tehdä mitään, koska viipaleisten yöunien jälkeen ei jaksa. Vaikka jaksaisikin, niin ajatus lasten pukemisesta ja pakkaamisesta lähtöön uuvuttaa jo siinä mittakaavassa, että kannattaa vain jäädä kotiin. Kadotettuina vuosina keskitytään selviytymiseen yösyöttöjen, päiväkodin ja neuvolan voimavaralomakkeiden pyörteessä.

Kadotettuina vuosina unohdetaan normaalien ihmisten käyttäytymiskoodit. Ei muisteta laittaa vessan ovea kiinni. Unohdetaan, että college-housut eivät ole hyväksyttävä asu joka paikkaan. Ripsiväri on paakuilla harjoituksen puutteen vuoksi.

Ja silti.

Kadotetut vuodet ovat ne vuodet, joita eläkkeellä muistellaan. Ne vuodet, kun lapset olivat pieniä ja tarvitsevia. Ne vuodet, kun äidin vitsit, kukkuut ja päristelyt jaksoivat naurattaa. Elämä oli täyttä.

Vauva


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Mietipä omalle kohalle

sunnuntai 13. tammikuuta, 2019 @ 10.56
0
Lapsille on eri säännöt kuin aikuisille.

Lapsilla on karkkipäivä kerran viikossa. Vaikka suklaakeksit huutelevat keittiön nurkan kaapista jo maanantaina, pitää odottaa kärsivällisesti lauantaihin asti. Aikuinen voi onneksi harhauttaa leikki-ikäistä pikkukakkosella ja työntää pää kulmakaappiin ja rouskutella menemään peppu oven takaa pilkistäen. Itsehän en tietenkään tällaista harrasta. Enkä myöskään sitä, että lukittaudun kylpyhuoneeseen jäätelökulhon kanssa ja harjaan hampaat heti syömisen jälkeen, ettei jälkikasvun tarkka nenä vainua suklaakastiketta hengityksestä.

Aamulla syödään puuroa. Joka aamu. Mietipä omalle kohdalle: joka aamu joku toinen määräisi, miten paljon aamulla nälättää ja mitä ruokaa syödään. Lautanen on syötävä tyhjäksi, koska jossain Afrikassa lapset näkevät nälkää. Se, miten tyhjä puurolautaseni edistää Afrikan lasten vatsan kylläisyyttä, on jäänyt hieman mysteeriksi, mutta silti selitys on klassikko. Samaa syytä käytetään myös lounaan salaateista ja päivällisen pinaateista - niidenkään aterioiden sisältöön ei ole muuten lapsi saanut äänestää.

Lapsilla ei ole koskaan kiire (paitsi ehkä silloin, kun on pissahätä). Mietipä, että joku toinen määrittelisi koko ajan aikataulusi. Kävele reippaasti! Syöpä nyt jo lautanen tyhjäksi! Nyt nopeasti haalari päälle ja kengät jalkaan! Nyt ei ole enää leikkiaika, nyt syömään sieltä äkkiä. Tänään sain itseni kiinni hoputtamasta poikaani kakkaamaan nopeammin. Niin, mietipä omalle kohalle.

Väsytti tai ei, niin joka päivä on samaan aikaan nukkumaanmenoaika ja päikkäriaika. Täytyy nukkua yksin omassa sängyssä, vaikka kyllähän aikuisetkin nukkuvat samassa sängyssä vierekkäin. Mietipä omalle kohalle, että pitää pötköttää sängyssä, vaikka yhtään ei nukuta.

Aikuiset ovat keksineet hienoja pelejä ja tv-sarjoja. Mutta lapset eivät saa katsoa niitä tai pelata niitä loputtomiin. Aikuiset tietenkin saavat pitää älypuhelinta kätensä jatkeena niin paljon kuin haluavat.

Mietipä omalle kohalle, että pitäisi syödä säännöllisesti terveellistä ruokaa 5 kertaa päivässä. Herkkuja vain kerran viikossa. Pitäisi levätä tarpeeksi vuorokaudessa. Mietipä, jos ei ikinä itse kokisi kiirettä. Mietipä, jos ei älypuhelinta pitäisikään koko aikaa kädessä. Niin, olisihan se sellainen elämä aikuisella aikamoista.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Äitiys ei tule yksin

sunnuntai 06. tammikuuta, 2019 @ 21.32
0
Se oli se syksy, kun Kaisa kärsi kolmatta virtsaputkentulehdusta putkeen. Teologisen tiedekunnan kirjaston lukusalissa Aleksanterinkadulla oli hiljaista ja Kaisa kiemurteli tuolillaan. Kärsivällisyys petti ja Kaisa parahti niin, että lukusalista käytävälle asti kaikui: ”Ai v***u tän pillun kanssa on vaikee elää!”.

Jostain pölyttyneiden kirkkoisien elämänkertojen takaa kuului möreä, sympatiseeraava, ääni: ”No älä muuta sano”.

Tästä on tullut lentävä lauseemme. Aina, kun tulee puhetta sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, gynegologisista ongelmista, naisen ja miehen eroista, hormoneista, parisuhdeongelmista tai oikeastaan mistä tahansa, voi todeta lopuksi: "V***u tän pillun kanssa on vaikea elää".

Tämä lause on ollut erityisen kovassa käytössä äidiksi tulon jälkeen. Kaksi raskautta ja kaksi sektiota ovat jättäneet jälkensä kehooni. Jokaisen arven ja rypyn vielä kannan ylpeydellä. Ne ovat merkkinä oman elämäni ja kahden pienen pojan elämän jäljistä, mutta kipujen ja kiristyksien kanssa elo ei ole hyväksyttävää. Raskauden aikana keho käy läpi valtavan mullistuksen: lihakset ja elimet liikkuvat pois paikaltaan. Raskaudesta palautuminen ei käy ihan itsellään. Täytyy tehdä töitä sen eteen.

Entinen työkaverini luki itsensä äitiysfysioterapeutiksi ja Jannalla on tomera asenne työssään: hoidetaan sinut kuntoon! Jotenkin julkisen terveydenhuollon puolella on saanut sellaisen kuvan, että erilaiset kolotukset vain kuuluvat äitien elämään, mutta Janna ei sitä hyväksy, mikä on huojentavaa kuulla. On paikka, jossa minut otetaan vakavissaan!

Ennen Jannan vastaanotolle menoa luulin lantionpohjan lihasteni olevan ihan hyvässä kunnossa. No eipä se ihan niin ollut. Olin lintsannut niiden treenaamisesta ja siirtynyt suoraan vaan leuanvetoihin. Jannalta sain onneksi hyvät ohjeet myös lantionpohjan lihasten kotihoitoon. Minulle tuli myös aivan uutena tietona, että SEKTIOHAAVA TARVITSEE KÄSITTELYÄ. Jos ei sektiohaavaa tai epparihaavaa käsittele, se saattaa aiheuttaa kinnikkeitä ja kipuja kroppaan, Janna valisti. Miksei synnytyslaitoksella kerrota tästä mitään?!? Sen jälkeen, kun saa vauvan saateltua ulos maailmaan, tuntuu julkinen terveydenhuolto olevan kiinnostunut lähinnä vauvan hyvinvoinnista - mikä tietenkin on hieno asia - mutta eikö äidin hyvinvointi olisi myös yhtä tärkeää?

Lentävä lauseemme teologisen kirjastosta elää edelleen. Mutta ei sen niin pitäisi mennä. Kannattaa hoitaa itsensä kuntoon, niin elämä (jopa pimperonkin kanssa) on aika paljon helpompaa.

äitiysfysioterapia

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Kerron mielelläni lisää kokemuksia äitiysfysioterapiasta. Laita viestiä kommenttikenttään tai sähköpostiin. Tai varaa suoraan aika itse mestarille, Jannalle.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D