Hanna Paavilainen

Lastenleikkiä

sunnuntai 07. huhtikuuta, 2019 @ 12.29
0
Jotta voi olla onnellinen, on saatava toteuttaa sisäistä lastaan ja sisäistä aikuistaan. On oltava aikaa ja tilaa sekä leikille että pätemiselle.

Näin ystäväni kiteytti oivalluksiaan käsiteltyään uupumuksen. Hänellä oli vaativassa työssä ollut mahdollisuuksia päteä: hän oli istunut tärkeänä palavereissa, tehnyt isoja budjetteja ja vielä isompia päätöksiä. Hän oli saanut selkään läpsytyksiä ja hyväksyviä pään nyökytyksiä mielin määrin. Tuli uupumus. Hän oli unohtanut leikkiä.

Leikillä ei tässä kontekstissa tarkoiteta legopalikoita tai sitä sairaalaleikkiä, jota poikani haluaa päivästä toiseen leikkiä. Sairaalaleikissä minun tehtäväni on tuoda kaikki pehmolelut yksi kerrallaan pojalleni, joka tärkeänä kirjaa jokaisen oireen ylös "muistelmiinsa" eli pieneen vihkoon ja sitten parantaa potilaan. Tässä ei ole kuitenkaan kyse aikuisten leikkimisestä lapsen kanssa, vaan aikuisen mahdollisuudesta heittäytyä lapseksi. Aikuisenakin on tärkeää, että joskus saa olla täysin vastuuton ja tehdä jotain puhtaasta ilosta eikä velvollisuudesta. Jollekin leikki on nyrkkeilyhanskojen rummuttelua säkkiin tai sparrikaveriin, toiselle puutarhanlaittoa ja kolmannelle vaikkapa moottoripyörän rassaamista.

Aloin ajatella, että mitä, jos alkaisinkin kohtelemaan ympärillä olevia aikuisia lapsina? Ei tietenkään aina, sillä aikuisilla on myös tärkeä psykologinen tarve olla tärkeä. Mutta joskus, silloin tällöin edes. Katsoisin sitä työpaikalla jurottavaa ryppyotsaista miesoletettua niin, että näkisin pienen pojan, joka innostuu junista ja kuularadoista? Katsoisin sitä bussissa räyhäävää tyyppiä ja näkisin pienen lapsen, joka haluaisi vain, että joku ottaisi syliin? Millainenkohan päivä siitä tulisi?

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Naamiaiset

sunnuntai 31. maaliskuuta, 2019 @ 20.52
0
Kun näin mieheni ensimmäisen kerran, ajattelin, että en ole ikinä tavannut noin rajatonta ihmistä. Hän oli kuin Disney-elokuvasta maan päälle ilmiintynyt piirretty hahmo. (Eikä välttämättä se sadun kopea prinssi, vaan enemmänkin se shown varastava ja kaikkien rakastama hassu sivuhahmo, niin kuin Frozenin Olaf. Sekoitettuna prinssin ulkomuotoon, tietenkin.) Eikö tuolla hahmolla ole ollenkaan muureja?

Yleensä ihmisillä on monta muuria ja erilaisia naamioita. Naamioita ovat meikit ja merkkilaukut. Korsossa nuorisopappina näin, kuinka teinipojat madalsivat ääntänsä ja varvistivat huomaamattomasti, kun nuorisotilalle tuli joku, johon halusi tehdä vaikutuksen. Naamio voi olla myös kohtelias käytös, joka kuitenkin pitää kädenmitan päässä henkisestä läheisyydestä. Naamio on kova ilme, kun pitää sisällään sitä kaikkea taistelu, jota on yksin käynyt.

Minun muurini on älypuhelin. Katson tiuhaan kelmeää valoa hehkuvaa näyttöä, kun olen liian väsynyt kohtaamaan vieressä istuvaa silmiin. Varjelen muurillani jaksamistani.

Minun naamioni ovat turhat sanat. Puhua pälpätän jonninjoutavia, ettei tarvitsisi paljastaa mitään oikeasti aitoa. Kyselen myös liikaa kysymyksiä (sillä puhumisen pakko yhdistettynä luontaiseen uteliaisuuteeni tulee ulos kysymyksinä). Naamioita ja muureja tarvitaan, koska jos paljastaa jotain aitoa, asettaa itsensä vaaraan. Mitä, jos tuo toinen ei pidäkään juuri siitä, mikä minussa on aitoa?

Muurien tehtävä on suojella. Ne estävät vihollisten hyökkäykset. Martti Lutherin kansainvälisesti tunnetussa virressä "Jumala ompi linnamme" Jumala on kuin muuri, joka suojaa kaikkea pahuutta vastaan.

Kysymys on kai siitä, mitä juuri tällä viikolla tarvitsen.
Kaipaanko muuria suojakseni? Varjelemaan sisintäni ja voimavarojani?
Vai tarvitsenko apua hyppäämään henkilökohtaisten muurieni yli ja riisumaan naamioni?
Oli kummin vain, niin jännä juttu, että molempiin saan tukea Yläkerrasta.

Naamio
Naamio

Kuvat ovat lapseni kaverin naamiaissynttäreiltä.
Lapset. Mikä ihana tekosyy.


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Päättämättömyyksiä

sunnuntai 24. maaliskuuta, 2019 @ 18.32
0
En oikein osaa tehdä päätöksiä. Esitän toki tomeran naisen roolia, mutta vakuutan, että se on pelkkää pintaa. Kauppareissulla jahkailen loputtomiin hevi-osastolta wc-paperikäytävälle asti. Kotimaista Serlaa vai halpaa Rainbowta? Arvon turhautumiseen asti, mitä laitan päälleni mihin tahansa palaveriin tai juhliin. Harrastusten vaihtaminen sattuisi päähän liikaa, joten olen pysyttäytynyt vain siinä nyrkkeilyssä, joka - yllättävää kyllä - sattuu päähän vähemmän. Jokainen valintatilanne on minulle identiteettikriisi - olenko avokadopastaihminen vai fetapastaihminen?

Samaan aikaan, kun arjen pienten valintojen välillä, mylläävät suuret voimat taustalla. On ilmastonmuutos, jota en voi kääntää. On homekouluja ja luokatonta vanhustenhoivaa, joille en voi mitään. On orjuutta, jota en edes näe. Olen ehkä vapaa valitsemaan Pirkan ja S-ryhmän välillä, mutta olenko oikeasti vapaa vaikuttamaan suurin asioihin elämässäni?

Kaiken takana on suuri kosminen johdatus ja toisaalta perkeleellinen pirullinen kiusoittelu. Aika pieni sitä tässä taitaa olla jopa ihan omassa elämässään. Olen osa suurempaa. Hyvä niin, ajattelen ja tolkuttoman pitkän jahkailun päästä valitsen sen kalliimman wc-paperin.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Epäonnistunut paasto

sunnuntai 17. maaliskuuta, 2019 @ 20.41
0
Kyllä minä niitä laskiaispullia söin. Söin useana päivänä ja kaksin käsin, kerma ja mantelimassa tursuten sormille. Lopuksi nuolaisin sormet puhtaiksi yksi kerrallaan. Mihinkään paastoon en kuitenkaan laskeutunut, vaikka laskiaisena pitäisi paastoon laskeutua. Sen sijaan laskeuduin neonvihreällä stigalla lumista rinnettä alas 4-vuotiaan pojan kiljaisujen säestämänä. Edelleen jokainen päivä on herkkupäivä, vaikka pitäisi tässä elää syvää paastoa.

Uusi ystäväni crossfitista paastosi viisi päivää. Kyseessä ei tainnut olla kristillinen paasto, vaan luontaistuotekauppojen markkinoima puhdistusdieetti. Ystäväni hehkutti, kuinka iho puhdistui ja hiukset vahvistuivat ja olo oli euforinen. Paastoon kuuluvat suolihuuhtelut ne vasta elämän tähtihetkiä ovatkin - muistan ne liian hyvin kilpanyrkkeilyajoiltani.

Suomessa kristillinen 40 päivää kestävä paasto ei ole oikein koskaan lyönyt läpi. Paasto näkyy lähinnä siinä, että sunnuntain messussa jätetään hallelujat veisaamatta, eli täytyy olla todella hard-core-ammattiuskovainen, että huomaisi muutoksen. Luterilaisuus usein näyttäytyy siten, ettei se näy eikä kuulu. Tai siis luterilaisuus ei näyttäydy. Siksi paastokin - niille jotka nyt paastoaa - on pelkistynyt sisäiseksi paastoksi. Kyse ei ole ruoasta vaan siitä, että tutkii itseään ja elämäänsä. Paastossa ei ole kyse vatsalaukun tilasta, vaan puhdistetaan sielua sille, mikä on aidosti tärkeää ja luovuttamatonta.

Tänäkään vuonna en ole osannut paastota ruoasta. Oli ajatuksena, että paastoan sokerista tai alkoholista. Suunnittelin myös ekopaastoa. Pieleen meni - tänäkin vuonna. Onneksi Jumala ei tarvitse paastoani. Hän kyllä armahtaa minua tänäkin vuonna. Enkä nyt varsinaisesti ole niin rikki siitä, ettei elämässäni erotu arki ja juhla, vaan päivät kotiäitinä puuroutuvat samanlaiseksi massaksi. Yritän ajatella, että elän yhtä juhlaa.

oodi
Oodi


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Pinaattipannukakku

sunnuntai 10. maaliskuuta, 2019 @ 14.49
0
Jokaisella perheellä taitaa olla ne viisi arkiruokaa, joita pyörittää ympäri. Lihapullat. Makaronilaatikko. Pizza. Pasta bolognese. Nakit ja muusit. Olen alkanut kyllästyä meidän arkiruokalistaamme ja etsinnässä olisi nyt uusia innovaatioita. Voisitko jakaa oman arkiruokareseptisi?

Vaihtarina annan meidän luottoreseptimme: pinaattiporkkanapannukakku. Pinaattilätythän ovat aikuisten tekosyy syödä lettuja päivälliseksi. Niiden paistaminen vaatii vain aika pitkän ajan hellan ääressä ja ammattilaistehoilla varustetun liesituulettimen - kumpaakaan minulla ei ole juuri nyt. Taannoin Glorian Ruoka ja Viini -lehdessä oli monta erilaista suolaisen pannukakkujen reseptiä ja silloin hokasin, että tämähän vallan nerokasta! Voihan sen melkein saman taikinan pyöräyttää uunissa ilman käristämisen vaivaa.

Pinaattiporkkanapannukakku

2-3 porkkanaa hienoksi raastettuna
1 pussi (150g) pakastepinaattia
7dl (kaura)maitoa
3 kananmunaa
3,5dl (täysjyväspeltti)jauhoja
1tl suolaa
3rkl öljyä
2-3rkl voita

Lisäksi:
Raejuustoa
Puolukkahilloa

Vatkaa kulhoon maito, munat, öljy ja jauhot. Sekoita joukkoon porkkanat ja kaada kulhoon pakastepinaatit. Anna turvota n. 1h tai vaikka koko yö jääkaapissa. Sen verran kuitenkin, että ne pinaattikuutiot sulaa. Lämmitä uuni 225 asteeseen. Vuoraa uunipelti leivinpaperilla ja ripottele voinokareita ympäriinsä. Laita pelti hetkeksi uuniin niin, että voi sulaa. Ota pelti ulos ja kaada taikina pellille. Paista n. 30min. Tarjoile raejuuston ja puolukkahillon kanssa. On niin hyvää, että tarjoa naapureille myös. Jaettu ruoka maistuu aina paremmalta.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Siivouksen elämänmullistava taika

sunnuntai 03. maaliskuuta, 2019 @ 13.36
0
Se, pitääkö tehdä vierassiivous, on suoraan verrannollinen siihen, kuinka mutkattomat välit on kylään tulevaan vierailijaan. Kun oma äitini tulee kylään, häntä odottavat vastassa pyykkivuoret ja niiden takana pälyilevät rotan kokoiset villakoirat. Kun etäinen sukulainen tai uusi ystävä tulee kylään, on kiireesti tehtävä imagosiivous (eli kannetaan pyykkikasat koirineen oven taakse vaatekomeroon).

Siivouksen suhteen olen melko boheemi (lue: sottapytty). Imurointien väli saattaa venähtää viikkoihin. Saunan lauteiden alle en kehtaa edes katsoa. Uusi kotiäitiystäväni, jonka siisteyskriteerit ovat tarkemmat kuin verottajan uusi omavero-palvelu, on alkanut yhden naisen taisteluun kotimme puhtauden puolesta. Aseena hänellä on höyrypesuri ja skumppa. Niin me kotiäidit laitamme lapset päiväunille, avaamme skumppapullon ja höyryttelemme keittiön, höyryttelemme saunan, höyryttelemme kaakelin ja kaakelin välit.

Pieni ääni takaraivossa sanoo, että puhdas koti kertoo hukkaan heitetystä ajasta. Se sotkeentuu taaperon sormiruokaillessa kuitenkin vartissa. Käytän mieluummin siivoukseen käytetyn ajan itseni sivistämiseen ja meditaatioon. (Haha! Niin varmaan! Siis päämäärättömästi Facebuukkailuun ja Netflixiin)

Silti jotain koukuttavaa siinä on, kun näkee ruskean veden valuvan höyrypesurin jäljiltä ja likaveden voi pyyhkäistä rätillä pois. Kunpa voisi koko elämän höyryttää. Vuosien aikana pinttyneet törkyt saisi suhaista pois niistä pienistä mielen sopukoista, jonne ne ovat jääneet muhimaan. Kaikki se häpeä, joka rajoittaa uskallusta - suih, suih, pois!
Kaikki ne mokat, jotka ovat pinttyneet muistiin: kun olen huutanut lapselle tai sanonut niin ilkeästi miehelle, että itsekin pelästyin - suih, suih, pois!
Kaikki se itsekritiikki, että en riitä tai ole tarpeeksi hyvä - suih, suih, pois!

Skumppaa ja siivousta. Ei ollenkaan hullu konsepti elämänhallintaan.

Siivous
Siivous

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Selviytyjät vs. tosielämä

sunnuntai 24. helmikuuta, 2019 @ 14.46
3
Olen tietenkin seurannut tarkasti Selviytyjät Suomen uutta tuotantokautta. Osallistuin kyseiseen ihmiskokeeseen vuonna 2012. Tuntuu, että siitä on jo ihmisikä. Siellä oli niin omassa kuplassaan, irti tutuista ihmisistä ja tavaroista ja ympyröistä, että on vaikea enää edes itse uskoa, että olen joskus ollut niin rohkea.

Olin Selviytyjät Suomen saarella 36 päivää. Vähän yli kuukausi ilman hammasharjaa, saippuaa, yksityisyyttä, sänkyä ja kosmetiikkaa. 36 päivää eristyksissä kaikista ja kaikesta. Se oli rankinta, mitä ikinä olen tehnyt. Vai oliko sittenkään?

SELVIYTYJÄT VS. KOTIÄIDIN ARKI

Nukkuminen
Yöt saarella olivat pahimpia. Oli pilkkopimeää ja viidakon äänet olivat palohälyttimen desibeleissä. Koko ajan korvan juuressa rapisi. Rotat ja hiiret olivat tulleet etsimään syötävää. Käärmeet olivat tulleet etsimään rottia ja hiiriä. Melkein joka yö trooppinen sadekuuro satoi vaakatasossa bambumajaamme, joka oli kaikkea muuta kuin vesieristetty. Käperryin sikiöasentoon läpimärkänä viluissani ja nälissäni pohtien, että kenenköhän briljantti idea oli tällekin kirotulle saarelle lähteä. Saaren jälkeen saatoin vielä puoli vuotta myöhemminkin herätä kotoani sängyssäni siihen tunteeseen, että päälläni on rottia tai hämähäkkejä.

VS.

Yöt taaperon kanssa ovat pahimpia. Selviytyjät kesti sentään vain 36 päivää, nyt on mennyt yli 365 päivää niin, että minut herätetään joka toinen tunti palohälyttimen desibelejä hipovaan huutoon. Yöllisiä yllätyksiä tarjoavat myös erilaiset tartuntataudit, jotka AINA puhkeavat keskellä yötä kukoistukseensa. Mutta saanpahan olla kuivassa ja lämpimässä kodissa.

Syöminen
Mitä tänään syötäisiin? Ah, tuo arjessa liian usein toistuva kysymys! Saarella ruokailu aiheutti toisenlaista pohdintaa. Ei tarvinnut miettiä, mitä tänään syötäisiin, vai pikemminkin, että syötäisiinkö tänään lainkaan. Pääasiallinen ravinto oli tuotantoyhtiön tarjoama riisi, jota piti säännöstellä niin tiukasti, että pahimmassa vaiheessa sitä sai vain pari ruokalusikallista per päivä. Sitten piti odottaa seuraavaa päivää. Välillä saatoimme löytää kookoksen tai saada kiinni heinäsirkan. Pyydystimme paljain käsin rapuja, ja minusta tuli siinä aika haka. Juju oli siinä, että tiettyyn laskuveden aikaan bongaili aamuairingossa lämmitteleviä taskurapuja, tökkäisi kepillä niin, että rapu alkoi vimmatusti saksia keppiä ja sitten ottaa toisella kädellä ravun pepusta kiinni ja heittää kattilaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, mitä nälkä oikeasti on.

Kotiäidin arjessa ruokailu on loputon ohjelmanumero. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Vasta on edelliset sormiruokailun jämät siivottu lattialta, kun pitää alkaa tehdä jo seuraavaa ateriaa. Meidän pojat eivät ole ihan parhaimpia syöjiä ja jos ei se ole toisten-äitien-tekemää-maksalaatikkoa, saan maanitella, uhkailla, kiristää ja lahjoa jokaisen suupalan erikseen molemmille pojille. Olen niin lopen kyllästynyt arjen ruokarumbaan, että välillä kaipaan saaren riisiruokavaliota.

Ylläriii!
Saarella Heikki Paasonen ja tuotantoyhtiö tarjosivat ylläritehtäviä ja yllätysäänestyksiä. Kilpailijoilla oli ylläriliittoja, jotka kävivät ilmi heimoneuvostossa. Hait, käärmeet ja äkäiset tuhatjalkaiset, joiden purema sattui niin paljon, että halusi hakata jalkansa irti, nostivat saaren yllätyskerrointa.
Mites tosielämässä? Noro ei paljon varoittele. Influenssa tulee aina väärään aikaan. Kun hetkeksi selkänsä kääntää, on olohuoneessa tapahtunut jonkunlainen legoräjähdys. (Legot ovat aina kiva ylläri jalan alla!) Seinään on piirretty (missä välissä?) ja jokaisesta kirjasta revitty ainakin yksi sivu. Juuri, kun luulee olevansa selviytynyt, tulee päiväkodilta ilmoitus kihomadoista ja sitä tulee kiusallisen tietoiseksi omasta peräaukostaan.

Sekä Selviytyjät Suomen saari että pikkulapsiarki ovat ikimuistoisia ajanjaksoja, jotka tarjoavat jatkuvia kommelluksia ja tarinoita, joita voisin kertoa loputtomasti. Ja kerronkin. Jos haluat tietää jotain lisää Selviytyjät Suomen -reissusta, kysy ihmeessä! Vaitiolovelvollisuuskin on jo päättynyt, joten voin kertoa kaiken.

Selviytyjät
Selviytyjät Suomi
Selvytyjät Suomi
Selviytyjät Suomi
Selviytyjät Suomi

kuvat @MOSKITO TELEVISION

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D