Hanna Paavilainen

Tyhmiä kysymyksiä

söndag 14 juni, 2020 @ 07:21
0
"Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä. Kyllä se on aina ihminen, joka siellä kysymyksen takana on tyhmä."

Tämä oli entisessä työpaikassamme Korson seurakunnan nuorisotiimissämme epävirallinen motto. (Toinen oli "tuurilla tuloksiin", mutta ei mennä nyt siihen.)

Huomasin tällä viikolla olevani se, joka esittää tyhmiä kysymyksiä. Eli siis tyhmä. Tein Yle radio 1:n Horisonttia uskon ja järjen suhteesta. Jokainen tuntemani pappi (ja tunnen heitä monia!) sivuuttaa kysymyksen uskon ja järjen ristiriidasta, ettei ole mitään ristiriitaa. Usko ja järki vastaavat eri kysymyksiin, karrikoiden toinen kysymykseen "miten" ja toinen kysymykseen "miksi". Tiedemies voi olla harras kristitty ja paatuneinkin kristitty voi helposti uskoa kaikkiin tieteen tuloksiin, kuten vaikkapa nyt evoluutioteoriaan. On mielenkiintoista, miten uskonto ei ole tietääkseni kertaakaan muuttanut tieteen tuloksia. Yrityksestä ei ole ollut puutetta. Uskonto puolestaan on muuttunut paljonkin tiedon ja tieteen kehittyessä. Kristinusko Suomessa nyt on hyvin eri näköinen kuin mitä se oli ajanlaskun alun Palestiinassa. Silti tiede ei ole tuottanut kertaakaan sellaisia tuloksia, mitkä olisivat karkoittanut uskonnot maan päältä tuonpuoleisuuteen (jota tieteen nimissä ei edes ole). Uskonnonharjoitus on edelleen voimissaan myös teknologis-tieteellisesti kehittyneissä yhteiskunnissa.

Kysymys uskon ja järjen tai uskonnon ja tieteen suhteesta silti tuntuu kiinnostavan. Siitä julkaistaan kirjoja niin kristittyjen kuin ateistien puolella, aiheesta ilmestyy artikkeleja ja kolumneja tasaisesti. Viime aikoina ainakin Sana-lehti ja Suomen Kuvalehti ovat tarttuneet aiheeseen.

Takaisin niihin tyhmiin kysymyksiini. Yleensä valmistelen haastatteluni huolella - olenhan eturivin pulpetin oppilas, tunnollinen hikari. En tehnyt tällä kertaa poikkeusta, kun ohjelmaa varten haastattelin erästä kosmologian professoria. Tämä kuitenkin osoitti jokaisen kysymykseni tyhmäksi. Jokaiseen kysymykseeni oli jotain korjattavaa. Esimerkiksi kun viittasin Dawkinsiin, hän sanoi tämän olevan vain olkiukko, jota käytetään, kun halutaan haukkua ateisteja. Useamman kerran hän aloitti vastauksensa "tuo on oikeastaan huono kysymys."

MUTTA. Huomasin jo ensimmäisen kysymyksen kohdalla, että tyhmät kysymykset tuottavat viisaita vastauksia. (Tosin mahdollista ja totta on myös se, että kyseinen professori on aina viisas, riippumatta kysyjän tyhmyydestä.) Proffa vastaili (tyhmiin) kysymyksiini asiallisesti, kohteliaasti ja ennen kaikkea viisaasti. Jos olisin kysynyt pelkkiä viisaita kysymyksiä, haastattelun lopputuloksesta olisi tullut ehkä korkealentoisempi, vaikeammin ymmärrettävä tai ihan vain tylsä. Tyhmät kysymykset saivat asian esille paremmin.

Ei kai sillä lopulta niin väliä ole, miten tyhmänä sitä itse näyttäytyy. Tässä ammatissa tai elämässä muutenkin. Tärkeämpää on saada toinen loistamaan viisaudellaan. Haastattelijana ja elämässä muutenkin. Enkä sitten tiedä sitäkään, miten tyhmänä proffa mua piti. Loppupeleissä luulen, että ainakin tunnekokemuksen puolella ihmiset pitävät viisaina sellaisia ihmisiä, joiden seurassa itse on kokenut olonsa viisaaksi.
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Paskan puhumisen jalo taito

söndag 07 juni, 2020 @ 21:40
0
Vietin yhden kesän Münchenissä lukioaikana. Kämppiksenäni asui takakireä brittityttö, jonka kanssa nopeasti huomasimme molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä, ettei yhteistä säveltä löydy. Parina ensimmäisenä yhteisenä aamuna hän saattoi kysyä minulta "nukuitko hyvin", johon annoin tietenkin rehellisen vastauksen "en". Iltapäivisin, jos satuimme olemaan samaan aikaan kotona, hän saattoi kysyä päivästäni, johon vastasin yhtä totuudenmukaisesti. Pikkuhiljaa kysymykset loppuivat. Jää varmasti ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi, että minkäköhän takia.

Me naiset -lehden kolumnisti Karoliina Pentikäinen kirjoitti viime lehdessä siitä, kuinka suomalaisilla on tapana vastata rehellisesti kysymykseen "mitä kuuluu". Että toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa on sallittua ja jopa suotavaa ilmaista myös negatiivisia ajatuksia ja tunteita.

Vaikka nuoruuden brittikämppis on niin muinaista menneisyyttä, etten muista enää edes hänen nimeään, olen myös viime aikoina saanut palautetta siitä, että keskityn liikaa negatiivisiin asioihin. Kun tulen töistä kotiin, papatan ulos työpäivän haasteet ja hankalat solmukohdat. Että minun pitäisi oppia keskittymään positiiviseen ja puhua vain päivän kohokohdista. Tottahan toki, olenhan lukenut monista self help -oppaista, että hyvään keskittyminen lisää hyvää elämässä, kun taas negatiivisten asioiden huomioiminen kääntää katseen huonoihin asioihin elämässä.

Mutta minä ylistän tuota paskan puhumisen jaloa taitoa, jota rehellisyyteen vedoten suolletaan! Annan aplodeja käteni punaisiksi asti sille, joka vastaa kysymykseen korona-arjen sujumisesta "no onhan tää ihan perseestä". Kumarran syvään hänen edessään, joka valittaa (kuvan kanssa) instagramissa uudesta finnistään tai paskasti menneestä työpäivästä. Sillä mikä on vapauttavampaa, kun kertoa huolensa? Yleensä omien ongelmien sanoittaminen ääneen auttaa jo selvittämään omia tunnesolmuja asian suhteen. Mikä on lohdullisempaa, kuin kuulla, ettei se muidenkaan elämä ole aina ihan instagram-fillteröityä autuutta? Että kyllä tässä muillakin menee paskasti. Ja vielä - miten omassa elämässä tai maailmassa mikään koskaan muuttuu, jos vain vaietaan pahoista asioista?
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Olen melko varma, että sen tytön nimi oli Helen. Tai ehkä Heather. Ehkä ystävyytemme olisi edennyt syvemmälle, jos olisin osannut puhua paremmin säästä. Oh well, hyvin olen pärjäillyt muutenkin.
Tykkää ja jaa

Aina sitä samaa

söndag 31 maj, 2020 @ 09:45
0
Kun menen kampaajalle, niin "ihan vain vähän sieltä latvoista". Pizzapohja pitää tehdä aina tietyllä tavalla (Maku-lehden resepti ollut käytössä jo useamman vuoden) ja päälle tietysti valitsen aina samat täytteet, mikäli mahdollista (brie, lehtikaali, saksanpähkinä).
Kun jalallaan astuu kirkkoon, sitä olettaa saavansa jotain aivan tuttua. Kirkon piirissä on tosi kreisiä hulluttelua, jos joskus pappi onkin siirtänyt synnintunnustuksen saarnan jälkeen.
Jos tänä viikonloppuna ei kuule suvivirttä, niin perusturvallisuus järkkyy.

Kyllä, olen kaavoihini kangistunut. Ihminen on siitä jännä kädellinen, että se pyrkii aina ajattelemaan samalla tavalla kuin ennen. Eikä siinä ole mitään väärää, sillä tavalla sitä on selviydytty ja porskutetaan edelleen.

Ansa on siinä, että kun pitäisi muuttua, ihminen silti ajattelee samalla tavalla. Ongelma ei ole uusien ideoiden puute, vaan vanhoista eroon pääseminen.

Tällä viikolla oon miettinyt, miten saada lisää liikkumistilaa omaan ajatteluun. Luulen, että se on yksin turhan vaikeaa. Tarvitaan ihmisiä, jotka tönivät tasapainosta pois, tietenkin kuvainnollisesti, ei kai sitä nyt korona-aikaan fyysisesti sellaista, kun täytyy pitää turvaväli ja kaikkee. Sitten tarvitaan niitä ihmisiä, jotka ei lähde syyttämään tai moittimaan, vaan kärsivällisellä kuuntelulla saavat minut tajuamaan itse oman ajatteluni virheellisyyden. Joka tapauksessa: tarvitaan toista.

Niin ja kävin myös kampaajalla pitkästä pitkästä aikaa. Leikattiin vain vähän sieltä latvoista.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Valmiina! Paikoillanne! SEIS!

söndag 24 maj, 2020 @ 10:45
0
Kun hyppäsin alas Naantalin nunnaluostarin lähimmän rannan sovituskopin katolta, kaksivuotias kellahti kaulaani kiinni, sanoi huteralla ärrällään ja sinne päin suhisevalla ässällään "rrrakash".

Siinä meni ohi yksi elämän onnellisimmista hetkistä. Yritän vaalia sitä, piirtää pikkutarkan kuvan mielen verkkokalvoille. Haluan muistaa pulleat lapsensormet haromassa hiuksiani, hymykuopan oikeassa poskessa, pipon alta töröttävät punertavat haivenet. Hänellä oli päällään keltaiset kuorihousut, minulla musta kevytuntuvatakki. Todennäköisesti parin päivän päästä en kuitenkaan tule muistamaan tätä hetkeä. Hetki hukkuu arjen tulvaan.

Arki kahden lapsen kanssa on välillä aikamoista parkouraamista ja agilityrataa. Tai mitä mä tässä ketään huijaan, oon luonteeltani niin suorituskeskeinen ihminen, että ainahan elämä on ollut yhtä korkeammalle, voimakkaammin ja nopeammin pomppimista. Suorittajalle helpompaa on vaatia itseltään enemmän, nostaa rimaa ja puristaa lujempaa. Vaikeampaa on olla aloillaan, seisahtua yhteen hetkeen kuin vaari-vainaan kaappikello vanhempieni olohuoneen seinällä.

Korona on karsinut paljon "ylimääräistä". Tämä kevät on opettanut, että mikään ei ole tehottomampaa ajankäyttöä kuin se, että tekee tehokkaasti jotain sellaista, mitä ei pitäisi tehdä ollenkaan. Tämän yritän muistaa, kun rajoituksia puretaan ja siirrytään takaisin "normaaliin". Mutta todennäköisesti tämäkin oivallus unohtuu hetkessä, kun saa taas porhaltaa vapaasti.

Nyt kun vielä muistan, niin jokaisen vähänkään autuaan hetken kohdalla mietin:

Tämän hetken minä sain elää. Osasinpa tehdä sen hyvin.

Hanna Paavilainen

Naantali

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Omenapuiden alla

söndag 17 maj, 2020 @ 13:33
0
Entistä nunnaluostaria vartioi lauma vanhoja omenapuita. Nunnat ovat pitäneet niistä aikoinaan hyvää huolta, eikä puut ole päässeet rehottamaan kohti Naantalin aurinkoa. Nyt jo sammaltuneet oksat on joskus koulutettu kasvamaan vaakatasossa. Puun alta mahtuu kävelemään ja sadonkorjuuaikaan näin puolitoistametrisenäkin ylettää kättään ojentamalla poimimaan hedelmän. Kun siitä haukkasee, kirpeä ja makea mehu valuu pitkin suupieliä.

Vuosi vuodelta nunnien askel kangistui ja selkä kumartui. Omenapuun kukat varisivat maahan, muuttuivat ruskeiksi, maatuivat, antoivat ruohon puskea läpi. Koska luterilaiset nunnat eivät näinä päivinä ole varsinaisesti mikään uusiutuva luonnonvara, omenapuiden oksisto pääsi itsepintaisesti rehottamaan ylöspäin, alimpia oksia ehti lahoamaan. Kun viimeinenkin nunna siirtyi ajasta ikuisuuteen, kälyni perheineen on luvannut hoitaa tilaa. Tänä keväänä osuin kylään juuri tähän aikaan, kun oli hoidettava omenapuut kesäkuntoon.

Tilanisäntä esitteli ylpeänä uutta työkaluaan. "Onko tuo rälläkkä?" kysyin ja isännän suupielet nousivat ylöspäin. "Sirkkeli, vasara, porakone?" ehdotin kysyvästi. "Tämä on moottorisaha" hän sivisti äänellä, josta kuului tukahdutettu nauru. Äänensävy oli sama, kun miten lapselle selitetään vaikkapa, että mitä eroa on vessanpöntön harjalla ja hammasharjalla. Hän kutsui apuun 12-vuotiaan tyttärensä, joka tottuneesti tarttui sahaan ja oksaleikkureihin, heitti ne mönkijän peräkärryyn, hyppäsi kyytiin ja päräytti menopelin hyrräämään. Siitä kuului käynnistäessä iso paukahdus ja huuliltani purkautui tahattomasti kiljahdus. Isäntä hymähti.

Olen koko elämäni onnistunut välttelemään kaikkea kädentaitoja vaativia töitä siihen pisteeseen asti, että olen täysin uusavuton kaikessa perinteisesti miehisiksi mielletyissä tehtävissä. Olen ulkoistanut kaikki sähköön, tekniikkaan, rakentamiseen, remontoimiseen, autoon tai korjaamiseen liittyvät asiat elämäni miehille. Kerran ajoin autoni toisen auton perään. Vielä kuukaudenkin päästä kyseisen peräänajetun auton kuski (mies-oletettu) hoisi autoni huoltoa ja vakuutusasioita.

Niin että oli jo aikakin mun tarttua sahaan. Koska enhän voinut 12-vuotiaan tytön edessä näyttää sitä esimerkkiä, etteikö aikuinen nainen osaisi ja voisi mitä vaan. Naantalin nunnalan omenapuut saivat kyytiä meidän kahden käsittelyssä. Eikä se tyttö olisi tarvinnut mitään esimerkkiä multa, hänelle sahan käyttö ei ollut tyttöjen tai poikien tehtävää, vaan ihan vaan peruspuhde.

On vaan näissä nuorissa tulevaisuus.
Girls
Girls

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Äitienpäivä

söndag 10 maj, 2020 @ 07:25
0
Silloin, kun minusta tuli äiti, vatsani pyöristyi kuin vesimelonin kaari ja ihme sisälläni koki kasvuaan. Sain tietää, miltä pullataikinasta tuntuu, kun hiiva alkaa vaikuttaa. Pakahduin fyysisesti ja henkisesti yli laitojeni. Ajattelin, että kehoni on kuin kirkko. Minulle oli annettu lainaksi - ei omaksi - jotain pyhää ja ihmeellistä. Tosin oma lahjani tuli hormonimyrskyjen, huimaamisen, turvonneiden nilkkojen ja verta vuotavien ikenien kanssa. Jaoin ruumiini toisen kanssa, luurankoni sisällä oli toinen luuranko. Vatsani sisällä kasvoi kivekset.

Silloin, kun minusta tuli äiti, kuulin ensimmäisen kerran lapseni avuttoman rääkäisyn. Äänen taajuus osui minussa johonkin sellaiseen kohtaan, jota en tiennyt olevan olemassa. Parahdus sai minut välittömästi äärettömän ärsytyksen, huolen, hulluuden ja rakkauden partaalle. En ollut enää vastuussa vain itsestäni. Vastuu tuntui raskaalta kantaa, paljon raskaammalta kuin 3450g.

Murros minästä äidiksi on ollut kaikkea muuta kuin pala mansikkakermakakkua kostutettuna suklaamaidolla. Ensimmäisenä vuotena teki kipeää luopua omasta ajasta, omasta tilasta, omasta kropasta. Minuun sattui jättää tauolle työ ja harrastukset, joista pidin. Minua ärsytti jatkuvat keskeytykset ennen niin keskeyttämättömään elämäntyyliini.

Silloin kun minusta tuli äiti, lapseni sanoi ensimmäisen kerran sen maailman kauneimman sanan: äi-ti. Se hiveli korviani, sai sydämeni läikähtämään. En saanut siitä tarpeekseni. Minä olen äiti! On ollut toki päiviä, jolloin sana kuulostaa vain vaatimukselta: "Äiti, mitä teet? Äiti, tule! Äiti, miksi pitää olla kuolemaa? Äiti, mulla on kakkahätä! Äiti! Äiti! Äiti!"

Nyt, kun olen äiti, teeskentelen sunnuntaiaamuna nukkuvaa sängyssä, jotta lapset saavat tulla herättämään askartelemansa kortin kanssa. Kortista on vihjailtu pitkin viikkoa samalla ilmoittaen, että se on oikeastaan salaisuus ja yllätys. Odotan turhaan, että iltapäivällä saan sitä mansikkakermakakkua. Lapseni nimittäin ovat liian pieniä kerman vatkaamiseen ja mieheni on ilmoittanut, etten ole hänen äitinsä, joten minun kermakakkuni eivät koske häntä.

Voisiko joku kertoa minulle, mikä on oikea toteutustapa äitienpäivän lahjojen ja hemmottelun suhteen? Itsestään selvää lienee, että äitienpäivänä jokainen huomioi tavalla tai toisella oman äitinsä. Mutta miten toimitaan perheissä, joissa lapset on pieniä? Hoitaako aviomies äitienpäivälahjan? Tai niissä perheissä, joissa lapset ovat jo niin isoja, että elävät omissa kodeissaan? Kattaako puoliso kakkukahvit lastensa äidilleen, joka ei kuitenkaan ole hänen äitinsä?

äitienpäivä

Kuva: Karoliina Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos on unohtunut äitienpäivälahjan osto ja tuntee nyt piston sydämessään, niin Lehtikuninkaalla on laaja valikoima lehtiä, joista voi parilla napautuksella valita lahjan äideille elämässään.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

KOTI

söndag 03 maj, 2020 @ 10:00
0
Joskus Jumala johdattaa.
Kun kuvasimme tämän päivän Riemulaulut -ohjelmaa kaksi kuukautta sitten, valitsimme ohjelman teemaksi KODIN. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, että maailmanlaajuinen pandemia sulkee kaikki omiin koteihinsa kuvausten jälkeen. Kun tänään katsoo ohjelmaa, tuntuu niin kaukaiselta ajatus, että tuolla me vieri vieressä hoilattiin biisejä täydessä Ristin kirkossa. Ajatukset kodista tuntuu kuitenkin ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Nythän koti on samalla työpaikka, koulu, päiväkoti, kuntosali, ravintola ja elokuvateatteri.

Vaikka kodin seinät kaatuis päälle,
ja neliöt kävis ahtaiksi.
Vaikka koti ois maailman yksinäisin paikka
ja nurkat huutaisivat tyhjyyttään.
Aina voi avata ikkunan tai oven,
kurkistaa taivaalle.
Siihen suuntaan on edellistenkin vitsausten kurituksessa suunnattu huokaukset ja rukoukset.
Se koti on kaikille samanlainen.

Riemulaulut

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Riemulauluja pääset katselemaan tästä. Kolme kuoroa laulavat Petri Laaksosen biisejä (hänen itsensä lisäksi), puikoissa minä Ja Riku Suokas, esittelyssä Lahden Turvakoti ry, joka mm. tarjoaa kodin niille lapsille, jotka omassa kodissaan kokevat turvattomuutta.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D