Käykö kenelläkään ikinä niin, että aivan väsähtää aikuisuuteen kesken kaiken? Ettei millään jaksaisi kilpailuttaa puhelinoperaattoria, muodostaa mielipidettä taloyhtiön siirtymisestä maalämpöön, miettiä että onko lapsille oikean kokoisia kurahousuja? Että voisi vain tiputtaa tiskirätin ja tunnollisuuden tiaran, unohtaa "vahingossa" wilma-viestit ja organisaatiomuutokset?

Voisi syödä aamupalaksi suklaata ja lukea prinsessalehteä sohvan nurkassa. Voisi korkata kuohuvan ja mennä ihan liian myöhään nukkumaan. Herätyskello ei aamulla soisi.

Ihan kaverin puolesta kyselen.

Ehkä tämä korona-aika on vain ollut liikaa arkea, eikä tarpeeksi leikkiä. Vappuaattonakin olin töissä ja kävin treenaamassa, laittelin lapset nukkumaan ja katsoin hetken Netflixiä. Toista se oli ennen, kun tiara tai valkolakki päässä ryskättiin läpi Tampereen yön.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Älä sano: voisi mennä huonomminkin.
Sillä toisen kärsimystä ei poista se, että jollakulla menee vielä kurjemmin. Itse asiassa siitä tulee vain lisäksi huono omatunto, että edes kehtasi tuntea kurjaa oloa tällaisesta mitättömästä asiasta ja päätyy ruoskimaan itseään pikkutunneille asti.

Älä sano: etsi hopeareunus.
Sillä kärsivän ei tunne vielä tulevaisuutta, ei osaa asettaa laajempaan mittasuhteeseen koettelemustaan, eikä hänelle tarvitse tästä kykenemättömyydestä huomauttaa.

Älä sano: kyllä se siitä.
Sillä tällä lievennät vain omaa kiusaantumistasi. Sinä voi sanoa kyllä se siitä ja jatkaa elämääsi uskoen siihen, kärsivä jää kärsimään yksin.

Älä sano: älä stressa, älä huoli, älä itke.
Se on sama kuin sanoisi banaanille, älä ole keltainen.

Sano:
Kyllä, tämä sattuu.
Kyllä, tämä on tosi vakava juttu.
Kyllä, tämä on ihan hanurista. (Lisää lempikirosanasi tähän.)

Sano:
Miten voin auttaa?

Tai oikeastaan.
Älä sano mitään.
Ole hiljaa. Se on supervoima.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kävin läpi kännykkäni kuvakansiota. Kuvia lapsista, kuvakaappauksia uusista resepteistä, joita tuskin tulen kokeilemaan, kuvakaappauksia keskusteluista somessa, jotka ovat inspiroineet sillä hetkellä, mutten jälkeenpäin saa enää kiinni oivalluksesta.

Välillä ilmeisesti saan jonkun selfie-kohtauksen, sillä kännykässäni on välillä 20 kuvan sarjoja itsestäni samassa paikassa. Muuten puutun omasta filmirullastani. Minusta ja lapsistani ei ole juurikaan yhteiskuvia.

Valokuva toisesta on oikeastaan aika iso lahja. Eikä sitä tarvitse edes kehittää, voi lähettää viestillä kuva. Ottamalla toisesta kuvan niin samalla tallentaa muiston arkisesta (tai juhlavasta?) yhteisestä hetkestä, joka muuten saattaa kiitää ohi muistojen kuvavirrassa. Itse osaa ehkä tallentaa ne hetket, kun on tukka kerrankin pesty ja ripsivärit ojennuksessa, mutta usein merkityksellisempiä ovat myös ne arkiset hetket (lasten kanssa), kun ei näytä hajuvesimallilta.

Ainakin itse olen kiitollinen jokaisesta tallennetusta hetkestä. Ja itse ajattelin, että jatkossa yritän ottaa enemmän muita kuvia kuin selfieitä.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Lapsen suusta kuulee totuuden ja totuus tällä kertaa on, että "äiti on aina kärttyinen".

Tunnistin itseni ja tulin surulliseksi. Kauheaa ajatella, että kun lapseni ajattelevat vanhempana lapsuuttaan, he muistavat sieltä sen, että äiti oli aina kärttyinen. Aloin miettiä syitä sille, miksi olen kärttyinen. Voisinko syyttää univajetta? Äiti on vähän väsynyt? Kelpo tekosyy, muttei kuitenkaan se todellinen syy. Voisinko syyttää kiirettä, oman ajan puutetta, koronaa, yhteiskuntaa, omaa lapsuuttani? Voisinko syyttää sitä, että samana päivänä sata kertaa vastaaminen kysymykseen "arvaa mitä" on vain yksiselitteisesti ärsyttävää, silloin on oikeutuskin olla kärttyinen.

Joka kerta, kun tunsin kiukun sisälläni pirskahtelevan, pysähdyin miettimään, mistä se kumpuaa. Yhdistävä tekijä näille tilanteille oli se, että sielu ja ruumis oli eri paikassa.

Kun hoputan lapsia päiväkotiin.
Kun taistelen heille kurahousuja päälle.
Kun joudun toimimaan erotuomarina veljesten riidoille.
Kun leikin legoilla, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään.
Kun teen jauhelihaspagettia, vaikka en itse syö lihaa enkä pidä pastasta, mutta tiedän sen silti olevan perheelle parempi vaihtoehto kuin lehtikaalipaistos.

Samaan aikaan sieluni tanssii Ibizalla paljain varpain.
Sielu on jo työpaikalla.
Sieluni on sohvalla lakupussin kanssa katsomassa Gilmoren tyttöjä.

Kun sielu ja ruumis eivät ole samassa paikassa, seuraa kärttyisyys.

Kun sielu ja ruumis ovat samassa paikassa, hän vetää puoleensa koiria ja lapsia ja hyvyyttä. Kun vaikka keittää puuroa, niin todella keittää puuroa, eikä toisella kädellä mieti kattilan pesua, imurointia, lasten välikausivaatteiden kokoa ja pitäisikö paikallisesta fb-kirppikseltä jo ostaa isompi koko ja vaihtaa tulppaanien vesi ja istuttaa nuupahtaneet narsissit maahan ensi kevättä varten.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Suklaamunan sisältä paljastuu keltuainen, jota lapsi hölskyttelee. Pienet sormet näpräävät koteloa, kieli on keskellä suuta, suklaista kuolaa tipahtaa rinnukselle, pyydetään äitiä apuun. Keltuaisen sisältä löytyy koottava supersankari, joka jaksaa ihastuttaa 7 minuuttia. Sen jälkeen ukolta häviää pää, ja muutenkin kiinnostus on jo uusissa munissa. Lelu menee roskiin, missä lepääkin jo kuivunut rairuoho.

Joku senkin lelun on suunnitellut ja maalannut. Jonkun päivätyö, jossain kaukana Aasiassa, on suunnitella ja maalata länsimaisten roskia. Anteeksi maailma, sillä me emme todella tiedä, mitä olemme tekemässä.

Mutta pääsiäinen on tunareille ja luopioille. Mullekin. Eivät ne ensimmäisen pääsiäisen kertomusten hahmot olleet supersankareita, vaan pettäjiä ja pelkureita.

Kirkon mukaan pääsiäinen alkaa oikeastaan vasta tänään. Tähän asti on eletty syvää paastoa ja hiljaista viikkoa, muisteltu kärsimystä ja kuolemaa. Tänään pääsiäisen ilo puikkaa tarinaan mukaan. Tarina ei päättynytkään kuolemaan. Kylmän kiven sisältä löytyi yllätys, jota on ihmetelty jo pari vuosituhatta.

Tänä pääsiäisenä (tai oikeastaan Hiljaisena viikkona) haastattelin kuutta ihmistä Yle TV1:n Pisara-ohjelmaan ja kysyin heiltä, että mitä väliä kaksituhatta vuotta sitten tapahtuneilla asioilla on enää nykyään. Ja kyllä sillä vaan on väliä, pääsiäisen ylläripylläri puikkaa edelleenkin vain sisuksiin.

Pihalla roudan läpi puskevat narsissit. Kaikki muutos ei aina ole vaikeaa. Joskus muutos ja uusi elämä on kauneinta, mitä on.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ylisuorittajille, perfektionisteille, niille jotka tekivät yläasteella yksin ryhmätyöt muiden viettäessä pidennettyä välituntia.

Miellyttämisen haluisille, tunnollisille, vastuuntuntoisille, niille joille kaikki, mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä.

Ajatteletko, että olet saavuttanut kaiken sen kauniin, mitä elämässäsi on, tekemällä asiat oikein? Ajatteletko, että jatkuva tarpeesi suorittaa on tuottanut sen tuloksen, että olet saanut myös paljon aikaiseksi?

(Kyllä! Kyllä! Juuri noin minä ajattelen. Jos en olisi tällainen takakiree muija, niin enhän sitä pääsisi edes sohvalta ylös. Kunnianhimoni on liian korkea vain laakereilla makaamiseen.)

Mutta ehei, mulle kerrottiin, ajattelet väärin.

Oletko koskaan aprikoinut, että olet saavuttanut kaiken kauniin elämässäsi suorituskeskeisyydestä HUOLIMATTA, ei sen ansiosta?

Niin.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Viime viikon sunnuntaina kerroin saamastani palautteesta. Kiitos rohkaisevista viesteistä! Ne ovat tosi tärkeitä, kun sitä toisenlaistakin palautetta tulee.

Kokoan tähän teiltä saamiani vinkkejä palautteen vastaanottamiseen:

- Kun saat palautetta, ajattele ensin, mitä se kertoo sen antajasta, sen jälkeen sitä, mitä se kertoo itse asiasta ja vasta sen jälkeen, mitä se kertoo sinusta.

- Kysyisitkö tältä ihmiseltä neuvoja tässä asiassa? Jos et, niin miksi kuuntelisit hänen palautettaan?

- Palautetta saadessa sano kiitos. Älä sano mitään muuta. Vuorokauden päästä voit kysyä mahdollisia lisätietoja tai perusteluita. Älä ala selittää omia tekojasi tai perusteita, ne tuskin palautteen antajaa edes kiinnostavat.

- Kuuntele voimabiisi ”Shine” Rollins bandilta https://www.youtube.com/watch?v=uAXL4R_keTY

- Ne tekee, jotka osaa. Ne jotka ei osaa, arvostelevat.

- Koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Uutta kohti!


En oikein osaa muuttaa pintaani hanhen seläksi, jonka yli vesi valuu sulkapeitettä läpäisemättä. Ymmärrän myös sen, että jokaisella on mielipiteensä ja sananvapaus kertoa se valitsemallaan tavalla. Jotenkin haluaisin muistaa ja muistuttaa, että on oikeus myös vaihtaa mielipidettä, olla hiljaa tai kuunnella. Oli sitten palautteen antaja tai saaja. Eikö palautteen antamisen ja vastaanottamisen pitäisi kuitenkin siihen tähdätä, että molemmat osapuolet ymmärtäisivät toisiaan paremmin ja elettäisiin sovussa paremmin? Jos molemmat vain pysyvät omissa poteroissaan pönkittämässä omaa oikeassaoloaan, tämä tavoite tuskin toteutuu.



Aamen ja terkkuja,
Hanna