Kukaan ei näyttele niin hyvin kuin äiti, joka lohduttaa lastaan.

Tänä aamuna poika huusi keuhkonsa tyhjäksi, kun kantapäähän iski terassilta tikku. Siinä tilanteessa oli vielä helppo rauhoittaa mielensä ja huudosta huolimatta tonkia tikku ulos lihasta. Eihän siinä auta alkaa panikoimaankaan ”TIKKU! APUA!”

Mutta ne hetket, kun ystävät eivät ole halunneet leikkiä päiväkodissa, joku on ollut ilkeä, se kerta kun poika jäi pyöräilijän alle. Sydän on väpättänyt ja KAIKKI tunteet ryöppyävät silmäkulmista ja suusta ulos. Samaan aikaan on pitänyt sanoa vain ”kaikki on hyvin” ja odotan Oscar-komitean yhteydenottoa.

Ja kaikki ne kerrat, kun en oikeasti ole ollut kiinnostunut palikkatornista, erikoisen muotoisesta kepistä tai kastemadosta. Olen pyöristänyt silmiä ja suuta, ”oo, tosi hieno”.

Kukaan ei valehtele niin sujuvasti kuin äiti. Ja ihan tosi hyvä niin.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olen osannut tänä keväänä valita ohjaamaani Pisara -ohjelmaan vain parhaita tyyppejä ja parhaita paikkoja. Tällä viikolla pääsin työajalla purjehtimaan, kun tehtiin samalla ohjelmaa veneestä.

Ensin on myönnettävä, että oikeastaanhan en purjehdi, mutta nautin maisemista ja meri-ilmasta iholla. Oikeastaanhan en tiedä purjehduksesta mitään, mutta tykkään loikoilla kannella bikinit päällä. (Tosin tällä kertaa pidin asiallisesti kauluspaidan päällä.) Minulla on ollut monta kertaa ihan hauskaa veneessä, joka laiturilla tai nostettu maihin. Joten en ole Purjehtija - jos haluat jotain oikeaa viisautta veneistä, suosittelen kääntymään vaikkapa Vene-lehden puoleen.

Merihän opettaa paljon elämästä, onhan eräs Junnu Vainiokin lauluksikin kirjoittanut fraasin "kaikki paitsi purjehdus on turhaa".

Oikea merimies ei katso säätiedotuksia ja tee niiden perusteella kauaskantoisia päätelmiä, että missä tuulet puhaltavat. Oikeat purjehtijat ottavat merellä (ja elämässä!) tulevat tilanteet vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Purjehtija osaa säätää purjeita tuulen suuntaiseksi.

Mitä, jos opettelisin säätelemään myös omia purjeita aina kulloisetkin sääolosuhteet huomioon ottaen? Enkä vaan paahda väkisin menemään tiettyyn suuntaan ja samalla vauhdilla?

Silloin kun myrskyää, oletukset itselleni ja elämälle saa olla erilaiset kuin lempeässä myötätuulessa.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Ennen tämän viikon kuvauksia olin hysteerisesti vaklaillut säätiedotusta monta päivää, että onnistuuko kuvaukset ja missä päin rannikkoa. Kun sitten kuvauspäivä koitti ja ukkosrintama lähestyi, Oikea Purjehtija vain nauroi minulle ja sanoi, että tällaista tämä elämä on, nyt pitää ottaa myrsky vastaan.

Elämässä ei tule valmiiksi, mutta tänä viikonloppuna moni valmistui.

Onnea sinulle, jonka suuri vaiva palkittiin korkeilla arvosanoilla. Sinulla on täysi oikeus nauttia nyt työsi tuloksista.

Onnea sinulle, joka suuresta vaivasta huolimatta et saavuttanut tavoitteitasi, mutta saat silti todistuksen käteen tai lakin päähän. Nyt saadut arvosanat eivät määritä arvoasi eikä elämäsi suuntaa, aivan varmasti saavutat vielä toisia tavoitteita toisin tavoin.

Onnea vanhemmille, sillä lasten saavutukset ovat aina myös vanhempien saavutuksia. Vähän niin kuin myös kummien, isovanhempien, tätien ja setien. Onnea siis myös heille.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Onko muita Ylen au pairit -ohjelman faneja paikalla?
Olen katsellut kaikki tuotantokaudet, parhaimmat jopa kahteen kertaan.
Oih! Ollapa vielä 18-vuotias!
Nyt tässä uusimmassa tuotantokaudessa, Irlannissa, au pairit keksivät viimeisessä jaksossa pitää keskinäisen kehun ringin, jossa jokaisen piti keksiä jotain kehuttavaa jokaisesta.

Yksikään kierros ei päättynyt ilman vittuilua. Siis ei yksikään.

Somessa kyselin tällä viikolla, että millaisia outoja kohteliaisuuksia ihmiset ovat saaneet. Yhdistävä tekijä vastauksissa oli, että usein ei pelkästä tekstistä erottanut, onko kyse kehusta vai vähättelystä.

”Lyöt hyvin naiseksi”
”Olet pelottavan itsevarma noin nuoreksi”
Ja itse saamani kohteliaisuus tällä viikolla: ”kun opit tanssimaan, sinusta tulee paljon tylsempi tanssija.”

Mikä siinä on, ettei (me suomalaiset?) osata kehua vilpittömästi? Että kehut pitää aina vähän verhota johonkin vähättelyyn tai sarkasmiin. Kun töissä sanoin ääneen, että mua motivoi kehut, niin kollega komppasi, että hän puolestaan kiusaantuu kehuista. Tämä on nyt ihan aito kysymys: miksi kehut kiusaannuttavat? Miksi on vaikeampaa kehua kuin reklamoida?

Aamen ja terkkuja,
Hanna

En kirjoittanut yhtään ällää.
Vaikka kuinka yritin ja pänttäsin, niin ei se riittänyt sinne kapeimpaan kärkeen. Pääsin läpi, eikä edes rima heilunut, mutta silti tulokset enemmän hävetti kuin laittoi rintaa rottingille.

Äiti olisi ylioppilasjuhlissa halunnut laittaa todistuksen esille ylpeänä, mutta itseäni hävetti äidinkielen arvosana M.

Tähän aikaan vuodesta nostetaan esille mediassa ne kuuden ällän ylioppilaat. Mutta on myös paljon meitä, jotka selvittivät kirjoitukset keskinkertaisesti.

Hyvin oon pärjännyt keskinkertaisilla papereillakin, päässyt yliopistoon sisään ja valmistunut sieltäkin (keskinkertaisilla arvosanoilla). Työpaikka on löytynyt, eikä niitä älliä ole kukaan kysellyt tai kaivannut yliopiston pääsykokeiden jälkeen.

Elämä on jatkuvaa keskinkertaisuuden sietämistä ja hyväksymistä. Edelleenkin osa musta odottaa itseltäni niitä kymppejä ja älliä eri elämän osa-alueissa. Edelleenkin siinä on hyväksymistä, että taitoni ovat parhaimmillaankin keskinkertaisia. Mutta se ei tee musta tai elämästäni keskinkertaista. Elämän arvoa tai laatua ei onneksi mitata sellaisilla mittareilla.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Minulla ei ole ole koskaan ollut naista esihenkilönä. No tällä hetkellä lähiesihenkilöni pomo on nainen, jos oikein aletaan halkomaan hiuksia. Mutta sekä kirkon töissä että yksityisellä sektorilla esihenkilöni ovat aina olleet hetero-cis-miehiä.

Sen on pakko vaikuttaa mielikuviin, jos toimitusjohtajat, hallituksen puheenjohtajat, luovat johtajat, kirkkoherrat (huomaa jo sukupuolioletus tittelissä), piispat ja pomot ovat pääsääntöisesti Juhia ja Jusseja ja Mikkoja. Vain kuviteltavissa olevat todellisuudet ovat mahdollisia. Jos esihenkilö mielletään aina mieheksi, niin eipä sitä tule niin helposti mieleen hakea.

Jos sitten käykin niin, että nainen valitaan esihenkilöksi, niin nostetaanko maljat särkyneelle lasikatolle? Ei veikkonen! Nainenhan on varmastikin saanut paikan mielistelemällä! Vilpillisin keinoin hän on hankkinut itselleen (mies-pomon) suosion! Kysehän ei voi olla siitä, että nainen olisi pätevä. Eipä kannata kysyä naiselta, että mitkä hänen pätevyytensä on, eihän hän kuitenkaan ole tarpeeksi pätevä. Pitäisikö nyt kuitenkin vielä miettiä kahteen kertaan, että löytyisikö tähän paikkaan joku pätevämpi Juha, Jussi tai Mikko?

Ja tähän juoruiluun osallistuu yhtälailla kaikki sukupuolet.

Maailma tarvitsee esikuvia. Onneksi niitä jo onkin, kirkossakin on kaksi piispaa, jotka ovat nais-oletettuja. Että näkee, että tuokin selviää ja kukoistaa johtajana, minäkin voisin selvitä. Ei VAIKKA olen nainen, vaan KOSKA olen nainen.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Lapset ovat opettaneet, että kaikki on vain vaihetta. Nyt on se vaihe, kun pukeudutaan hämäkkimieheksi tai "paidermäniksi" ja innostutaan dinosauruksista. Kohta, ihan kohta, jää supersankarin viitta on vain pieni unohdettu musta mytty nurkassa.

Se on vain vaihe. Juuri kun opit vauvan unirytmin, jääkin yhdet päikkärit pois ja olet takaisin lähtöruudussa. Juuri kun opit, että lapsen lempiruoka on Saarioisten maksalaatikko rusinoilla, hän seuraavana päivänä työntää lautasen pois edestään nenää nyrpistäen

Se on vain vaihe, kun haluaa töissä uusia haasteita ja turhautuu siitä, että eikö tässä ikinä pääse eteenpäin. Se on vain vaihe, kun töitä on liikaa, että murehtii niitä aamuyölläkin. Se on vain vaihe, kun olen väsynyt ja poissaoleva ja kärttyinen. Ja kun olen luova ja idearikas ja onnellinen - sekin on vain vaihe.


Vaiheet vaihtuu, mutta äiti on aina äiti. Pisara -ohjelmaan haastattelin äitiä, jonka lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Hän vieläkin kantoi huolta aikuisista lapsistaan. Äitiys ei ole vain vaihe.

Tässä vaiheessa äitiyttä kamppailen riittämättömyyden tunteiden kanssa. Vieläkin odottelen, koska ne kuuluisat äidinvaistot potkaisevat käyntiin. Yrityksen ja erehdykset (enemmän sitä jälkimmäistä) kautta oon luovinut vaiheesta toiseen. Rakkautta on sentään riittänyt, ja sillä pääseekin jo pitkälle.

Ja se riittämättömyyden tunne. Kyllä se on helpompi selättää painimatsissa kuin merkityksettömyyden tunteen. Sitäkin vaihetta tuli elettyä joskus, mutta omassa elämässäni lapset ovat pistäneet pisteen sille vaiheelle. Ainakin hetkeksi.

Aamen ja terkkuja,
Hanna