Hanna Paavilainen

Ilon kautta kehään

måndag 13 maj, 2013 @ 10:45
2
Valmentajani muistaa aina matsin tai sparrin alkaessa huutaa ”ilon kautta!”.

Olen tahtonut rakastaa nyrkkeilyä vuodesta 1997 asti niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Välillä on ollut vaikeuksia rakastaa ja silloin tahtoa on kysytty vähän enemmän kuin tunnetta. On ollut aika, kun ajattelin, että treenaaminen on tehokasta ja kehittävää vasta silloin, kun on veren tai vähintäänkin oksennuksen maku suussa. Kannoin mustaa silmää tai turvonnutta huulta kuin kunniamerkkejä: ne olivat suorituksen jälkiä, merkkejä tarpeeksi raa`asta treenistä. Salaisesti olin jopa vähän ylpeä penikkataudistani, sillä se kertoi vakavasta omistautumisesta harjoittelulle. Matsin voitto ei ole ansaittu, jos sitä varten ei ole kärsitty. Perin raamatullinen ajatus sinänsä: kärsi, niin saat kirkkaamnan kruunun. On ollut aika kun uskoin, että tosissaan treenaaminen tarkoittaa vakavana treenaamista. On ollut aika, jolloin kadotin ilon kehässä.

Stereotypiat nyrkkeilyvalmentajista pitävät usein paikkansa. Nykyinen valmentajani (Kalle Railio, HAK) on 2-metrinen, raamikas vasuri, joka kiroilee kuin merimies ja jonka iho menee kananlihalle hyvän matsin aikana. Nyrkkeilyvalmentajilta on turha odottaa bodypump- tai zumba-ohjaajan pirteyttä. Nyrkkeilysalilla näkee myös usein vanhempia lajille omistautuneita äkäisiä herrasmiehiä, jotka ovat ilmettyjä Mickey Goldmilleja, tipahtaneet suoraan Rocky-elokuvasta maan päälle. Kuri on kova ja harjoittelu määrätietoista. Juoruilua tai omaa säätämistä treenien aikana ei katsota hyvällä. Nyrkkeilysalilla kuitenkin kurin ja kuittailun takana on AINA naurua ja iloa. Valmentaja kannustaa, tsemppaa parhaaseen suoritukseen ja kiittää hyvin tehdyistä treeneistä. Sparrien väliin mahtuu hurttia huumoria.

Tällä hetkellä nyrkkeily on minulle "vain" harrastus. Tosin kun kerran on rajusti rakastunut, paluuta neutraaliin välinpitämättömyyteen ei ole. Treenaan lajia n. 3 kertaa viikossa, lajia tukeva saliohjelma 2 kertaa viikossa sekä lenkit ja kuntonyrkkeilyohjaukset päälle. Enää en kuitenkaan vietä viikonloppujani kehässä (vaan kirkossa) enkä metsästä päänahkoja kisa-areenoilla.

stadion
Valmentajani usein kehottaa ottelemaan ”sillee ihanasti. Nautiskellen!”. Kun astun kehään, ajattelen juuri näin: ”ilon kautta”, "Ihanasti". Välillä kun unohdan tämän, unohdan myös hengittää, hartiat jännittyvät ja lyöntini hidastuvat. Valmentajani kutsuu tätä pykimiseksi. Kun muistan ilon, kroppa seuraa perässä. Liikun vikkelämmin, lyön terävämmin ja uskallan enemmän.

Olen koulutukseltani papin lisäksi opettaja ja muistelen jotain kehityspsykologian luennoilta, että ilo edistää oppimista, parantaa itsetuntoa ja auttaa keskittymään. Ilo ja positiivinen ajattelu jopa pidentävät elinikää ja nopeuttavat kropan paranemista. Näin ollen, kenellä urheilijalla on varaa olla iloton? Tai oikeastaan, onko kellään varaa olla iloton?

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olipa kerran leirinuotiolla

onsdag 08 maj, 2013 @ 17:37
2
AkijaHanna
Aki lisäsi puita nuotioon ja me kaikki vannoimme, ettemme tulisi enää uudestaan tälle saarelle. Liekki nuoli verkkaisesti kelottunutta kosteaa puuta. Tuijotimme hiljaisina tulta, joka näyttäytyi jokaiselle oman unelman hahmoisena. Ilmaan juoksevat, tuhkaakin kevyemmät haaveet kannattelivat meitä siellä kasassa. Huusin hiljaa mielessäni: ”Palatkaa! Älkää koskaan lakatko palaamasta tälle saarelle! Palatkaa ja tuokaa mukananne se itsensä haastamisen ja ylittämisen riemu, unelmien toteuttamisen into ja kipukohtien ohittamisen ylpeys. Vain jossain olemattoman ja nollan välimaastossa on paikka, jossa minuuden rajat voi piirtää selvällä viivalla. Tällä saarella ne rajat ovat kuin liekin rajat – alati muuttuvat ja muodostaan karkaavat. Palatkaa ja yllättäkää itsenne.” Sitten Aki lisäsi taas puita ja nosti riisikattilan nuotioon. Liekki lumosi kieleni enkä sitten sanonutkaan mitään. Sitten olinkin ihan hiljaa. Odotimme nälkäisinä riisin kypsymistä. Ihan niin kuin tuijottamalla riisi kypsyisi nopeammin. Häpesin niitä kertoja, kun olin nepalilaisesta noutoruoasta kaapinut riisit koiralle, sillä minähän en pidä riisistä. Jälleen huusin sisäänpäin: ”Lähtekää! Älkää koskaan lakatko lähtemästä tältä saarelta! Viekää mukananne pienien asioiden uudenlainen arvostus, kohtuuden riemuvoitto ja sympatia nälkäisiä kohtaan. Lähtekää ja viekää mukananne uusi itsevarmuus, hiilloksen polttava palo ja tulella desinfioidut identiteetin määreet. Lähtekää ja jättäkää pettymykset, nälkä, epävarmuus, tyhjät lupaukset ja peli. Lähtekää ja muistakaa, että halu selviytyä on väkevämpi kuin halu luovuttaa.” Aki nosti kattilan tulelta ja kiirehti kaatamaan ylimääräisiä vesiä pois pannulappunaan pehmeä osa kookospähkinän kuoresta. Sitten olinkin taas ihan hiljaa.
labyrinttikisa

kuvat Moskito Television

Nauru tekee hyvää

tisdag 07 maj, 2013 @ 18:16
4
uit2
Olin 80-luvun lapsi ja umpirakastunut Matti Nykäseen. Hyppelin sohvalta alas mäkihyppyasennossa ja kutsuin itseäni ”Hanna Nykäseksi”. Olin aivan rikki, kun Matti meni ensimmäisen kerran naimisiin sen Tainansa kanssa. Jostain kumman syystä aviolitto Mervin kanssa ei enää niin paljoa vihlonut sydäntäni...

kapellimestarin
Vitsit Matti Nykäsestä osuvat siis nauruhermooni erityisesti. Sitten kun lavalle astuu lisäksi sketsihahmoina mm. Danny ja Frederik, musiikissa virtuoi Jean S. ja koreografian oivaltavissa kikkailuissa näkyy koreografi Reija Wäreen kädenjälki, on oltava kyseessä musiikkirevyy UIT eli UUSI ILOINEN TEATTERI.

UIT on kuulunut kevääseeni jo pienestä pitäen. Lapsena tehtiin äidin kanssa retki Helsinkiin ja ensin mentiin Linnanmäelle riehumaan ja retken päätti aina Uusi iloinen teatteri. Edelleen käyn siellä vuosittain, tosin nykyään mieheni ja ystävien kanssa. Joka vuosi on uudet sketsit, hauskat lyriikat ja vauhdikkaat tanssinumerot. Esiintyjäkaartikin vaihtuu osittain vuosittain. Tänä vuonna eniten kosketti Vicky Rostin mieletön karisma ja syvällinen ääni. Vicky kun astuu lavalle niin huomaa, ettei ole ensi kertaa pappia kyydissä! ("IIIK! Siis mun koko elämä räjähtää! Bloggaajan huomio")

Suosittelen syvästi nauruterapiaa arkeen! Nauru on onnellisen elämän yksi tärkeimmistä ainesosista. Nauraminen torjuu negatiivisia ajatuksia ja vähentää stressiä, sillä se lisää endorfiineja elimistössä. Tutkimusten mukaan nauravat ihmiset ovat myös terveempiä. Ja se parhaiten nauraa, joka itselleen nauraa... kuten vanhoille noloille ihastuksilleen.

Jos vielä kaipaa muutakin syytä lähteä teatteriin kuin nauru ja oma hyvinvointi, niin bonuksena: UIT on yhteistyössä lempihyväntekeväisyysorganisaationi kanssa. Jokaisesta UIT:n lipusta menee osa Naisten pankille. Naistenpankki perustuu ihan rauhan nobelin palkinnon voittaneeseen konseptiin (Grameen bank), mutta on silti edelleen melko huonosti tunnettu. Sen tavoitteena on tukea kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä ja näin katkaista köyhyyden kierrettä. Joko sinä olet bisnesenekeli? www.naistenpankki.fi

Naura ja tee hyvää! Se tekee hyvää!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

UIT

Proteiinia pannulle

lördag 04 maj, 2013 @ 19:22
8
Minulla on addiktio. Myönnän. Nimeni on Hanna Paavilainen ja olen riippuvainen proteiinista. Vaikka kokemuksesta, että kroppani kestää useita viikkoja riisi-dieetillä, niin arjessa proteiinintarve iskee noin 3 tunnin välein. Lisään proteiinia myös jälkkäreihin, herkkuihin ja välipaloihin. Tässä mun lempivälipala iltapäivän makeannälkään:

Proteiinilätty
(tästä ohjeesta tulee yksi iso, n. puolen pannun kokoinen "pannari". Juuri sopivan kokoinen vähän tuhdimmaksi välipalaksi)

vajaa 1dl kaurahiutaleita/leseitä
4 kananmunan valkuaista
(Kookosrouhetta)
1,5rkl rahkaa
Kookosöljyä
Makeutusainetta
Marjoja

lätty
Ensin murskaan kaurahiutaleita treenipullossa sauvasekoittimella jauhoisiksi. Yleensä lisään vähän kookosrouhetta antamaan nostalgista makua Selviytyjien saarelta. Kokemuksen syvällä rintaäänellä suosittelen korkeaa astiaa tähän toimintaan, ellet halua kauraleseitä ympäri keittiötä tai nyppiä päivän viimeisen palaverinkin jälkeen vielä leseitä hiuksista. Lisää kananmunan valkuaiset, rahka ja makeutusaine (itse laitan nestemäistä hermesetasta 30tippaa). Sekoita sauvasekoittimella. Paista kookosöljyssä molemmin puolin. Tarjoillaan marjojen kanssa eikä muuta kuin siunataan ja lapioidaan käkättimeen. Nam!

Terveellistä, nopeaa, yksinkertaista, helppoa!

Lyyli
Keltuaiset säästän, paistan pannun jälkilämmösdä ja syötän koiralle. Lyyli-koirakaan ei syö siunaamatonta ruokaa. Se osaa kiltisti odottaa ruokakupin vieressä aamenta. Ruoan siunaaminen on kaunis tapa muistaa, että kaikki täällä elämässä on loppuviimein lainaa ja lahjaa, josta meidän tulisi olla äärettömän kiitollisia.








Banaanilätyt

Tämä on mieheni bravuuri ja terveellisempi versio peruslätyistä, vaikkakin proteiinin määrä on näissä lätyissä edelliseen reseptiin verrattuna huono.

1 kypsä, isohko banaania
2 kananmunaa
kookosöljyä paistamiseen
mustikoita

Perustaikinaan ei siis tule mitään muuta kuin banaania ja kananmunaa! Jotkut karppaajat pitävät banaaniakin kiellettyjen listalla, mutta itse en karsasta hedelmiä. En usko, että kukaan pelkällä banaanilla pääsisi lihoamaan. Sekoita sauvasekoittimella banaani ja kananmunat massaksi. Tästä ohjeesta tulee 2 lättyä. Paista pannulla ja tarjoa mustikoiden kanssa. Toimii myös rasvattoman vaniljajugurtin kanssa.

Niiiiiin yksinkertaista mutta niin hyvää!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Helposti ja vaivattomasti!

torsdag 02 maj, 2013 @ 21:15
6
tiuhtijaviuhti
Ystäväni eräältä saarelta teki minulle kuntosaliohjelman, jonka avulla olen nöyryyttänyt rautaa jo parin viikon ajan. Heini tosin latoi sen verran kovan ohjelman, että välillä rauta on nöyryyttänyt minua. Leuanvetotanko on vähintäänkin nauranut ivallisesti! Suosittelen kaikille, jotka haluavat salilla käymiseen tuloksellisuutta, omaa henkilökohtaista treeniohjelmaa. Oma tavoitteeni salilla on tukea ja tasapainottaa lajitreenejä. Tarkoituksena olisi lisäksi saada ryhtini kuntoon, sillä vuosien nyrkkeily on saanut olkapääni hamuamaan eteenpäin ja kiertäjäkalvosimet kireäksi. Saa nähdä, olisiko kesään mennessä jo uusi uljas ryhti. Ohjelmassani on paljon toiminnallisia harjoitteita, Heini on varmaan huomioinut kyllästymiseen taipuvaisen luonteeni. Kärsimättömyyteni takia minulle ei riitä, että urheilun tulokset ovat kivoja ja näkyvät kuukausien päästä, urheilun pitää olla kivaa NYT HETI. Aikaisemmin salille piti saada aina joku kaveri mukaan, jotta olisi jaksanut sitä hinkkausta, mutta oikeasta ohjelmasta on nyt tullut minulle vakikaveri.

sali
On se vaan onnea sekin, että uskaltaa laittaa tuplasti painoja prässiin tai penkkipunnerrukseen, kun on ohjaajan kanssa ensin turvallisesti kokeillut asian varmistusten kanssa. Enkä ole edes jäänyt montaa kertaa tangon alle kyykkyyn nalkkiin sen jälkeenkään! Hengitystekniikkakin korjaantuu, kun toinen muistuttaa vieressä hengittämisestä (hei haloo - eikö se ole ihan normaalia unohtaa hengittää, kun toinen latoo tankoon puolet liikaa levyjä?).

Heinin yksi motto saarella oli ”helposti ja vaivattomasti!”. Olen sitä asennetta miettinyt monesti myös urheilussa, työssä ja elämässä yleensä. Jos joku asia tuntuu tylsältä, vaikealta tai vaivalloiselta, on tarkistettava ensin oma asenne asiaan. Ajattelenko jo etukäteen, että ”ei ole mahdollista” vai alanko työskennellä kohti tavoitetta ”helposti ja vaivattomasti”, ilon kautta? Sanoi se yksi Mestarikin joskus, että kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.
Salilla voi parhaimmillaan kokea itsensä ylittämistä ja onnistumista (hei, pystyn sittenkin nostaa tangon! Ja vielä kerran lisää!) sekä saada autuaan tunteen lihaksiin. Vielä joku päivä minä sille leuanvetotangollekin näytän!

www.heininvoima.com

Hurraa hedonismi!

måndag 29 april, 2013 @ 15:57
9
Selviytyjät Suomi -tositvsarja oli minulle mahdollisuus seikkailla. Pyrin sarjaan varmaan samasta syystä kuin yli 8000 muutakin: halusin näyttää itselleni ja muille, että pärjään äärimmäisen rankassa pelissä. Sarja osoittautuikin syväsukellukseksi omaan itseeni enemmän kuin seikkailukokemukseksi viidakossa. Piti lähteä kauas, jotta näkisi lähelle.

Lähtiessäni Selviytyjien saarelle minulla oli äitini asettamat kaksi tavoitetta: 1. Älä kilju naisellisesti kun näet jonkun ötökän (minulla on tapana tehdä tällaista) 2. Älä kiroile. Lisäksi tein tietoisen päätöksen alusta lähtien, etten puhu pahaa muista kilpailijoista. Kilpakumppanini tietävät, että pari kertaa tuli huudettua vastakkaisen firman nimeä oman työnantajani sijaan, mutta muuten tavoitteeni toteutuivat sarjassa melko hyvin.

Saarella testattiin niin henkisiä kuin fyysisiä rajoja. Saarella opin, että vahvuuteni ovat kuitenkin väkevämpiä kuin kipukohtani. En luovuttanut, vaikka vuoroin kroppa ja vuoroin pää oli hajoamispisteessä. Opin, että olen optimisti, vaikka kuinka sataisi kalanperkuujätteitä öljyssä päälle. Huomasin toisaalta sortuvani helposti valittamiseen ja avautumiseen – nyt tästä tietoisena yritän karistaa tätä tapaa pois puhumalla enemmän hyvää. Huomasin, että monista heikkouksistani en edes halua luopua. Saarelta astelin ulos itsevarmempana kuin koskaan, mutta toisaalta en kuitenkaan valmiina. Olen valmistunut elämässäni vain kerran: äitini kohdusta armon vuonna 1983 eikä sen valmiimpaa minusta ole koskaan tullut ja tuskin koskaan tuleekaan. Matka itseensä on koko elämän mittainen matka.

Tässä blogissa haluan jakaa niitä arvokkaita oppimiskokemuksia, joita saarella sain: oppitunteja ihmisestä, ryhmästä ja johdatuksestakin. Tämä blogi on myös hurraahuuto hedonismille, sillä elämän ei pitäisi olla vain selviytymistä. Elämän – kaikesta sen raakuudesta ja rajuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi – on kuitenkin tarkoitus olla ihan kivaa, eikä vain selviytymistä päivästä toiseen.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kehässä. Elämässä. Tässä.

måndag 29 april, 2013 @ 11:24
2
On eittämätön tosiasia nyrkkeilyssä, että välillä saa turpaan. Vaikka olen hinkannut tekniikkaani yli 15 vuotta, niin joskus kehään astuessani valkoinen kohina täyttää pääni ja unohdan kaiken osaamani. Jalat ovat yhtä ketterät kuin puuhevosella peltikatolla, iskut ovat yhtä painavia kuin rätillä löisi ja liikkeeni ovat yhtä nopeita kuin kuivuva maali. Valkoisen kohinan seurauksena tälläkin hetkellä nenässäni on jonkinasteinen hiusmurtuma tai ainakin rusto vinksallaan.

leponiemi
Nyrkkeily on opettanut minulle paljon elämästä myös kehän ulkopuolella. Näitä oppitunteja tulen vielä jakamaan blogissani myöhemminkin. Ensisijaisesti ja tärkeimpänä haluan kuitenkin todeta, että nyrkkeily opettaa läsnäoloa. Olen käynyt aikoinani astangajoogakurssit ja hiljaisuuden retriitit, joiden seurauksena mieleni hyppi seiniä pitkin, vaikka ruumis pysyikin paikallaan. Nyrkkeilyssä on oltava läsnä, tässä, kiinni siinä ainutlaatuisessa ja korvaamattomassa hetkessä, joka ei koskaan tule toistumaan. Jos alkaa kirjoittaa kauppalistaa mielessään, miettii tulevia palavereja tai kantaa kehään edellispäivän murheet, on seurauksena musta silmä tai vinksahtanut välirusto. Kehässä nykyisyyden kadottaminen näkyy siis konkreettisina seurauksina, toisin kuin kehän ulkopuolella.

Kuinkakohan monta tuntia ja päivää ja viikkoa arjessa kuuluu valkoinen kohina? Kunpa vain muistaisi joskus kehän ulkopuolellakin, että elämä on tässä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D