Hanna Paavilainen

Ruisleipä

söndag 17 januari, 2021 @ 18:16
0
Vanha aviomies ja vaimo söivät joka päivä aamupalaksi ruisleivän puoliksi. Mies antoi vaimolleen päällipalan, koska se oli hänestä paras osa leivästä. Vaimo antoi aina miehensä ottaa pohjapalan, koska se oli hänen mielestään paras osa. Näin he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti - koskaan tietämättä, että toinen olisi enemmän juuri siitä osasta, jonka antoi toiselle.

En tiedä, onko tämä tarina totta, mutta ainakin se on aiheuttanut totisia väittelyitä lähipiirissäni. Toisten mielestä tämä on romanttisinta ikinä: haluta toiselle niin hyvää, että on valmis antamaan omasta hyvästään pois. Ja että tekivätkin sen vielä salassa, eikä minkään kehujen perässä! Oih <3

Minun mielestäni taas tarina on typerintä ikinä. Eikö se vanha ukko tai akka voinut avata suutaan kahvikupin takaa joku kaunis aamu, että minä muuten pidän tästä osasta leipää enemmän ja molemmat olisivat saaneet koko loppuelämänsä aamuina juuri sen puolen, jota alunperinkin halusivat? Jos olisikin käynyt niin, että molemmat haluavat sen päällispalan (joka on TIETENKIN oikeasti se paras osa, kaikkihan sen tietää), sitähän voisi sitten vuorotella? Vähintäänkin rakkauden voisi tunnistaa paremmin, kun tietää puolison säästäneen sen paremman osan toiselle.

Parasta toisen palvelemista on, kun ei salaile asioita, vaan kertoo avoimesti omista tunteistaan, ajatuksistaan ja mielipiteistään. Sitä kautta antaa toiselle viestin siitä, että myös hän saa kertoa oman kantansa. Vain siten voidaan aidosti tuntea toinen, näyttää ja vastaanottaa rakkautta.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kuuntele

söndag 10 januari, 2021 @ 07:34
0
Katsoin itseäni videolta. Hiki alkoi valua ohimoilta, sydän tykytti kurkussa asti. Pääni sisällä olin luullut olevani se verbaalinen akrobaatti, sanan säilällä ketterästi sivaltava miekkailija, karismaattinen keskustelija. Mutta ei. Ruudussa ryhmäkeskustelussa oli joku tismalleen minun näköiseni, mutta hiljainen, väritön ja hajuton. Vilkuilin nolona ympärilleni. Näkivätkö muutkin saman, mitä näin? Todisteita persoonattomuudestani, uskaltamattomuudestani, vaitonaisuudesta?

Tämä tapahtui jo kauan aikaa sitten, kun lukion äidinkielen kurssilla kuvattiin VHS:lle ryhmäkeskusteluita, jotka sitten katsottiin yhdessä ja analysoitiin. Muistan hätävalheenkin, jonka heitin analysoinnin yhteydessä "kokeilin vaan tässä sellaista juttua, että en puhu päälle enkä päsmäröi keskustelua".

Sen jälkeen olen tietoisesti tyrkyttänyt itseni televisioon ja radioon ja tilanteisiin, joissa oppisin puhumaan. Mutta olen myös opetellut tarkastelemaan verbaalista kömpelyyttäni myös voimavarana. Ehkä siksi olenkin päätynyt toimittajaksi ohjelmiin, jossa toimittaja häviää kameran tai nauhurin taakse kokonaan. Tehtävänäni on vain antaa toiselle tila loistaa, ei loistaa itse.

Tuosta hätävalheesta on tullut totta. Tavatessani uuden ihmisen pyrin siihen, että keskustelun jälkeen tiedän enemmän hänestä kuin hän minusta. Yritän kuunnella, jotta saisin toisen äänen kirkastumaan, en siksi, että voisin itse vastata.

Muistelen perehdyttäjäni sanoja, kun hän otti nuoren toimittajan vastaan toimituksessa:

Kuuntele.
Älä mieti omaa vastaustasi tai seuraavaa kysymystäsi, vaan kuuntele aidosti.
Kuuntele, jotta ymmärtäisit.

skatta
skatta
skatta
skatta
skatta
Tallinna

Aamen ja terkkuja,
Hanna

(Kuvat ovat ajalta ja paikasta, kun aloitin toimittajan työt Katajanokalla.)
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Uudenvuoden lupaukset

torsdag 31 december, 2020 @ 11:07
0
Tie Helvettiin on kivitetty hyvillä lupauksilla, mutta yritetäänpä nyt kuitenkin, onhan sentään uusi vuosi.

-

Ruoansulatus toimii ihan ilman, että juoksee pururataa. En siis lupaa lähteä lenkille sulattamaan kinkkua tai edellisen illan pizzaa, vaan siksi, että siitä tulee hyvä olo. Jos lenkistä tulee huono olo, lupaan itselleni, ettei tarvitse mennä.

-

3+4=7. Mutta samaan tulokseen päästään laskemalla yhteen 5+2. Yritän tänä vuonna, etten oikaise lapsia (tai aikuisiakaan), kun he tekevät jotain toisella tavalla, kun itse tekisin.

-

Lupaan olla valittamatta säästä. Se kun ei parane märisemällä. Ei ole mitenkään hyödyllistä marmattaa, kun palelen 80% vuodesta, kun joku asentaa musta-valko-filtterin joka aamu ikkunaan. Ei ole mitään järkeä karjua lapsille joka-aamuisen kurahousurumbassa ja kirota kohtaloaan, kun ei asu siellä, missä palmupuut huojuvat. Tai on edes hanget korkeat nietokset.
No niin. Hienosti meni tämän lupauksen osalta.

-

Lupaan, että yritän olla kysymättä lupaa.
tuomiokirkko

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Hyvä joulua!

torsdag 24 december, 2020 @ 10:35
0
Jospa tänä jouluna rakkaus syntyy.
Niin kuin lapsi syntyy heinille härkien kaukalon,
pienenä ja avuttomana mutta sitäkin todellisempana.

Jospa tänä jouluna
riidat kuivahtaisivat huulille
ja kaikki suuret odotukset täyttyvät,
suuret maljat valuisivat yli pöydän kautta lattialle,
eikä kenenkään tarvitsisi siivota.

Jospa tänä jouluna avautuu ikkuna
tai ovi
tai aurinko pilkahtaa piilostaan,
ja maailma tulee täyteen mahdollisuuksia.

Jospa tänä jouluna ei uskottaisi satuihin
joulupukista
neitsyestä
kilteistä tai tuhmista lapsista.
Vaan laulettaisiin glooriaa ja hallelujaa
ja enkelit taivaansa puhaltaisivat pasuunoihinsa ja Jumala taputtaisi käsiään yhteen tyytyväisenä esityksestä.

Hyvää joulua

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Tärkeintä ei ole voitto

söndag 20 december, 2020 @ 11:40
0
Viime jouluna pelasimme paljon Trivial Pursuitia. Meillä olevan version kysymykset ovat jostain 80-luvulta, joten etsin Torista tuoreempia kortteja. Sinne oli tullut uusin Trivial myyntiin Tapaninpäivänä klo 01:34. Naurahdin sen nähdessäni, pystyin kuvittelemaan sen pelin, joka edelsi tätä myynti-ilmoitusta.

Lautapelien (ja nyrkkeilyn! ja elämän!) kanssa on hyvä muistaa, että tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajien nöyryyttäminen. Eiku! Tärkeintä ei ole voitto, vaan murskavoitto. Eiku! Tärkeintä ei ole voitto, vaan yrittäminen.

Olen pienestä pitäen rakastanut voittamista. Kuulostaa ehkä itseriittoiselta, mutta olen aina tehnyt uutterasti hommia sen eteen, että saan sen kympin tai kultamitalin tai Trivial Pursuitin pylpyrät. Lahjakas en ole ollut koskaan missään, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja itsepäisempi.

Häviämistä olen taas pelännyt. Samaistun siihen tyyppiin, joka yön pikkutunneilla myy pelin hävittääkseen todisteet häviöstä. Hävityn nyrkkeilymatsin jälkeen olen hävennyt itseäni peiton alla ja ajatellut, että valmentajani ja seuranikin häpeää minua. Olen jättänyt otteluita ottelematta, sillä olen pelännyt häviötä. Olen jättänyt romaanini käsikirjoituksen loppusuoralle peläten, etten kestä, jos tarjoaisin sitä kustantajalle ja se torjuttaisiin. Helpompi on jättää se kesken.

Nyt olen huomannut, että minua inspiroi enemmän ne, jotka yrittää kuin ne, jotka voittaa. Eräs ihminen, joka hakee töitä toisensa jälkeen, vaikkei saakaan heti hakemaansa työpaikkaa. Sitten yksi tyyppi, joka menee kehään, vaikka ottelukirjassa edelliset 5 matsia on hävitty.

Olen ottanut unelmani romaanin kirjoittamisesta nyt työn alle. Eikö olisi yksi valmis romaani pöytälaatikossa parempi, kuin ikuisesti keskeneräinen romaani? Eikö olisikin parempi olla epäonnistunut kirjailija kuin että ei olisi uskaltanut yrittää ollenkaan?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kuolemansyntien listasta puuttuu...

söndag 13 december, 2020 @ 21:44
0
Olen toimitusjohtaja, hallituksen puheenjohtaja ja kaikkivaltias hallitsija. Minä tiedän, onko lapsillani oikean kokoiset kurahousut jalassa ja varakurikset päiväkodissa, muistan wilma-tunnuksen, kilpailutan sähköyhtiön ja järjestän leikkitreffit kaverilla. Koordinoin joululahjat ja varaan ajan neuvolaan ja hammastarkastukseen ajoissa. Suunnittelen kauppalistat ja teen ruokia hätävaraksi pakkaseen. Teen listoja, ylläpidän kalenteria ja ohjelmoin lomat ja vapaapäivät. Varsinkin näin joulun alla ja Lapin matkan edessä organisointitaitoni (huomaathan, miten hienosti tässä käännän rasittavat piirteeni vahvuuksiksi?) on jumittunut jonkinlaiselle turbovaihteelle.

Enkä usko hetkeekään sitä, että asioilla on tapana järjestyä ja että joulu tulee, vaikka laittaisit kodin sijasta pitkälleen. Ehei! Se on nimittäin niin, että asiat järjestyvät, kun joku järjestää ne. Asioille voi jotain, jos niille tekee jotain. Ja minähän teen.

Vielä viimeksi kun tarkistin kuolemansyntien listan, niin äärimmäinen hallitseminen ei ollut seitsemän joukossa. Jos joku julistaisi sen kuolemansynniksi, olisiko siitä silloin mahdollista anoa armahdusta Siltä Oikealta Kaikkivaltiaalta? Tämä kotikeittiön kuningatar ei sitä ainakaan itselleen suo.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Minun Suomeni

söndag 06 december, 2020 @ 07:46
0
Minun Suomeni on tarinoiden maa. Ne ovat niitä tarinoita, joita äitini on kuullut äidiltään, isäni isältään ja joita minun korviini on supsutettu pienestä pitäen. Tarinoita, joita kerrataan itsenäisyyspäivänä mustavalkoisista filmeistä ja tarinoita, joita 2-vuotiaani loruttelee käheällä äänellä. Tarinoita, joita luetaan kirjoista. En ole koskaan tottunut lukemaan romaaneja millään muulla kielellä. Millään muulla kielellä en ymmärtäisi, mitä eroa on koikkelehtimisella, hypähtelyllä ja poukkoroinnilla.

Minun Suomeni on hiljaisuuden maa. Se on peilityyni järvi kesäiltana, liikkumattomat lumpeet. Se on puhdas ilma ja kirkas tähtitaivas, rikkumaton linnunrata. Hiljaisuuden maassa juhlista lähdetään vähin äänin hyvästejä kailottamatta tai käännetään katse pois silloin, kun pitäisi HUUTAA.

Minun Suomeni on sopeutujien ja sulautujien maa. Kun kaikki halutaan mukauttaa samaan massaan, annetaan kaikille vauvoille samanlainen äitiyspakkaus, yhtälaiset oikeudet opiskeluihin, äänioikeus naisille Euroopan ensimmäisenä maana. Samaan aikaan mukautuvuus kavahtaa kaikkea, joka poikkeaa massasta ja rasismi ja syrjintä ovat arkitodellisuutta momnelle.

Minun Suomeni on sääntöjen maa. Säännöt ovat kaikille samat ja sillä mitataan tasa-arvoa. Täällä jokaisen on seistävä punaisissa valoissa, vaikka risteys olisi tyhjä.

Minun Suomeni on pärjääjien maa. Sisulla sitä on ennenkin selvitty, voitettu suuri vihollinen idästä, rakennettu maa uudelleen. Sisulla sitä pärjätään edelleen, läpi kaamoksen ja koronan. Pärjääjät eivät pyydä apua ja esimerkillään kehottavat myös muita huolehtimaan omista asioistaan. Pärjääjät jäävät pärjäämään yksin silloinkin, kun idässä ei enää ole vihollista, vaan ystävä.

Minun Suomeni on näkymättömän uskonnon maa. Luterilaisuus on niin näkymätöntä, ettei osa kirkkoon kuuluvista edes tiedosta kuuluvansa kirkkoon. Muidenkaan uskontojen ei haluta juurikaan näkyvän. Uskonto on kuin vakuutus: kun sitä ei tarvita, niin kaikki on hyvin. Sen merkitys tulee esille elämän (ja kuoleman) käännekohdissa. Silloin halutaan pappi paikalle. Sunnuntaisin kirkonkellojen kumina muistuttaa äänimaisemassa, että olen elossa. Me ollaan niin elossa.
Minun Suomeni

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D