Hanna Paavilainen

Menovinkki ke 16.10.: kokeile kuntonyrkkeilyä

söndag 13 oktober, 2013 @ 09:57
0
Kuntonyrkkeily on helppo tapa kokeilla nyrkkeilyä - ei tarvitse pelätä saavansa turpaan, mutta hyvä hikitreeni on taattu.

Olen tulevana keskiviikkona 16.10. pitämässä Tikkurilassa kuntonyrkkeilytreeniä, joka on tarkoitettu aloittelijoille. Treenit alkaa klo 18.30 (vaikkakin jossain ennakkomainonnassa on puhuttu klo 18). Tämä on sellainen kertatempaus, jonne voi tulla kokeilemaan lajia! Paikkana on Voda, Hormakuja 1. Sieltä saa varusteet, kotoa treenivaatteet päälle ja juomapullo mukaan! Hinta 2e. Lastenhoitokin järjestyy.

Tekosyyt sikseen ja kuntoilemaan! Ei ihminen liikuntaan väsy vaan siihen, ettei liiku!

Tempauksen järjestää Tikkurilan seurakunta ja treenit ovat osa tilaisuuksien sarjaa, joissa jokaisessa selätetään yksi kuolemansynti. (Niitä on seitsemän. Jos et muista, mitkä ne ovat, katso se elokuva aiheesta. Siinä on Brad Pitt. Se on hyvä leffa.) Tämän kerran kuolemansynti on viha. Aggressioista psykologit tuntuvat olevat kahta mieltä. Toisen koulukunnan mukaan aggressiivinen käyttäytyminen lisää aggressiota. Tämän koulukunnan mukaan esimerkiksi lapset, jotka pelaavat väkivaltaisia tietokonepelejä, käyttäytyvät aggressiivisemmin myös oikeassa elämässä. Freudilaisen koulukunnan mukaan aggressiivinen käyttäytyminen voi vähentää aggressioita. Aggressiot täytyy purkaa turvallisella tavalla, sillä muuten ne patoutuvat ja puskevat pintään kontrolloimattomina. Kuten ehkä arvaattekin, seuraan herra Freudia (tosin en haluaisi kuulla hänen analyysiansa itsestäni). Nyrkkeilyssä voi hallitulla tavalla purkaa vihansa säkkiin ja vapauttaa tilalle endorfiineja ja hyvän olon hormoneja.

Voit ilmoittautua tapahtumaan Facebookissa tästä ja lisätietoja tapahtumasta sonja.turunen@evl.fi

tiksi
tiksi

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Väärällä puolella kehää

lördag 21 september, 2013 @ 09:00
2
Aina kun olen nyrkkeilykisoissa katsomon puolella, tunnen olevani väärällä puolella. Tekee mieli tehdä sellainen spiderman/superman -muodonmuutos, niin että repäisisin velcrovaatteet päältä pois ja alta paljastuisi kisa-asu ja hyppäisin kehään ottelemaan. Ei niin, että olisin kertaakaan tehnyt näin, silloin kun oikeasti olen astunut "oikealle puolelle" kehää, mutta jostain syystä aina katsomossa tämä mielikuva vainoaa minua.

Ruskiksen skabat ovat perinteiset nyrkkeilyn salikisat, joista on muodostunut jo legenda. Ruskiksella on skabattu noin kerran kuussa jo vuosikymmeniä. Olen käynyt usein Ruskiksen kehässä molemmilla puolilla ja voin luvata, että taso kisoissa on hyvä, tunnelma aito ja Viipurin nyrkkeilijöiden järjestämät puitteet toimivat.

rusa
rusa
jalat
rusa
rusa
rusa
rusa


Ruskiksen skaboissa on usein aika harras tunnelma. Se naurattaa, sillä näen yhtymäkohtia jumalanpalvelukseen. Molemmissa vakavalla ilmeellä ja hiljaisena seurataan, että mitä siellä kehässä pari ihmistä touhuaa. (Eikö olekin alttarialue vähän kehämäinen kaiteineen?)

Itse nyrkkeilykehässä imen voimaa siitä, että yleisöstä kannustetaan. Taputukset, huudot, tsemppaukset auttavat jaksmaan, kun loppuerästä jo joka paikkaa hapottaa. Niin että rohkeasti vaan siellä katsomossa käsiä yhteen ja herkästi hurraata huutamaan! Ei nyrkkeily mitään golffia ole!

Kirkossakin soisin ihmisille enemmän mahdollisuuksia osallistua - muutenkin kuin vain istumalla penkissä hiljaa. Tosin en haluaisi, että ihmiset käyttäytyisivät samanlailla kirkossa kuin urheilutapahtumassa. En todellakaan toivo kuulevani kirkossa tsemppaushuutoja (varsinkaan viime sunnuntaina Ruskiksella kuulemaani lausetta "HYVÄ! LYÖ SILTÄ PÄÄ IRTI!"), mutta palautetta kirkkokahveilla on aina kiva saada ja kirkolliskehän molemmilla puolilla olisi hyvä korostaa seurakuntalaisen osallistumista.

Jännä juttu muuten, että kirkossa penkillä ollessani ei ole yhtään sellainen olo, että olisin väärällä puolella kehää. Päinvastoin kirkon kehässä on molemmilla puolella sellainen olo, että olen juuri oikeassa paikassa. Saan olla tässä juuri sellaisena kuin olen, ja silti kelpaan Jumalalle.

Ruskiksen Skabat seuraavan kerran 6.10. klo 11 Ruskeasuon Liikuntahallilla. Sisäänpääsy ilmainen. Jumalanpalvelus Korson kirkossa joka sunnuntai klo 10. Sisäänpääsy ilmainen.
Siellä nähdään!


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Miksi nyrkkeily?

torsdag 29 augusti, 2013 @ 09:19
0
Minulta usein kysytään, että miksi nyrkkeilen. Se onkin hyvä kysymys ja ihan itsekin mietin sitä usein: MIKSI IHMEESSÄ haluan tieten tahtoen mennä hakattavaksi kehään, kun voisi vaikka puhallella pilateksen tahtiin tai ihan vaan vaikka makoilla sohvalla?

Olen usein vastannut, että vanha yläasteen liikunnanopettajani motivoi minut nyrkkeilyyn pilaamalla liikunnanilon kaikista niistä lajeista, joita koulussa harrastettiin. Se ei ole koko totuus. Olen kokeillut pallopelejä myöhemminkin vain toteakseni, että minun ja pallojen kannattaa ottaa etäisyyttä toisistamme. Vähintäänkin metrin turvaväli tulee tarpeeseen.

Jotkut sanovat nyrkkeilyä parhaimmaksi itsepuolustuslajiksi. Tällaisen vähän päälle puolitoistametrisen söpön tytön täytyy osata huolehtia itsestään Helsingin varjoisilla kujilla? Ei tämäkään ole koko totuus. Ilmeisesti kaikkien tilastojen mukaan 100m juoksu on kaikista tehokkain itsepuolustuskeino tositilanteessa.

Joskus vastaan, että olen liian laiska mihinkään muuhun kilpaurheiluun. Jos olisin juoksija, puolessa välissä matkaa kyllästyisin ja vaihtaisin kävelyyn. Jos olisin balleriina, plieni jäisivät aina vajaiksi. Kamppailulajeissa on hyvin konkreettinen motivaattori: vastustaja, joka tulee päälle koko erän ajan, vaikka itseä kuinka laiskottaisi, hapottaisi tai oksettaisi. Toisaalta ei tämäkään ole riittävä syy. Kilpanyrkkeily vaatii kovaa treeniä (välillä useamman kerran päivässä), sitoutumista lajiin ja päämäärätietoisuutta. Voiko tätä sanoa laiskuudeksi?

Ehkä todellisin syy nyrkkeilemiseeni on se, että olen koukussa itsetutkiskeluun. Haluan tietää, mihin kroppani pystyy ja miten paljon pääni kestää. Sitten haluan ylittää sen rajan. Jotenkin elämä tuntuu todemmalta, kun ruumissa tuntuu urheilun kipua. En koskaan koe olevani enemmän elossa kuin silloin, kun kehässä pieni sydämeni hakkaa tosissaan ja täysiä.

Treenien jälkeinen olo on myös koukuttava. Se tunne, kun on antanut kaikkensa ja oli se sitten riittänyt tai ei, kävelee ainakin omin jaloin kehästä ulos. Se tunne, kun tietää pystyvänsä ylittämään itsensä ja väsymyksensä myös kehän ulkopuolisessa elämässä. Se tunne, että on elossa.

Rinkeby
nyrkkeily
kasvot
vauhti
Rinkeby


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Mikä on sinun syysi urheiluun?
Tykkää ja jaa

Ilon kautta kehään

måndag 13 maj, 2013 @ 10:45
2
valmentaja
Valmentajani muistaa aina matsin tai sparrin alkaessa huutaa ”ilon kautta!”.

Olen tahtonut rakastaa nyrkkeilyä vuodesta 1997 asti niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Välillä on ollut vaikeuksia rakastaa ja silloin tahtoa on kysytty vähän enemmän kuin tunnetta. On ollut aika, kun ajattelin, että treenaaminen on tehokasta ja kehittävää vasta silloin, kun on veren tai vähintäänkin oksennuksen maku suussa. Kannoin mustaa silmää tai turvonnutta huulta kuin kunniamerkkejä: ne olivat suorituksen jälkiä, merkkejä tarpeeksi raa`asta treenistä. Salaisesti olin jopa vähän ylpeä penikkataudistani, sillä se kertoi vakavasta omistautumisesta harjoittelulle. Matsin voitto ei ole ansaittu, jos sitä varten ei ole kärsitty. Perin raamatullinen ajatus sinänsä: kärsi, niin saat kirkkaamnan kruunun. On ollut aika kun uskoin, että tosissaan treenaaminen tarkoittaa vakavana treenaamista. On ollut aika, jolloin kadotin ilon kehässä.

nyrkkeilijä
Stereotypiat nyrkkeilyvalmentajista pitävät usein paikkansa. Nykyinen valmentajani (Kalle Railio, HAK) on 2-metrinen, raamikas vasuri, joka kiroilee kuin merimies ja jonka iho menee kananlihalle hyvän matsin aikana. Nyrkkeilyvalmentajilta on turha odottaa bodypump- tai zumba-ohjaajan pirteyttä. Nyrkkeilysalilla näkee myös usein vanhempia lajille omistautuneita äkäisiä herrasmiehiä, jotka ovat ilmettyjä Mickey Goldmilleja, tipahtaneet suoraan Rocky-elokuvasta maan päälle. Kuri on kova ja harjoittelu määrätietoista. Juoruilua tai omaa säätämistä treenien aikana ei katsota hyvällä. Nyrkkeilysalilla kuitenkin kurin ja kuittailun takana on AINA naurua ja iloa. Valmentaja kannustaa, tsemppaa parhaaseen suoritukseen ja kiittää hyvin tehdyistä treeneistä. Sparrien väliin mahtuu hurttia huumoria.

Tällä hetkellä nyrkkeily on minulle "vain" harrastus. Tosin kun kerran on rajusti rakastunut, paluuta neutraaliin välinpitämättömyyteen ei ole. Treenaan lajia n. 3 kertaa viikossa, lajia tukeva saliohjelma 2 kertaa viikossa sekä lenkit ja kuntonyrkkeilyohjaukset päälle. Enää en kuitenkaan vietä viikonloppujani kehässä (vaan kirkossa) enkä metsästä päänahkoja kisa-areenoilla.

stadion
Valmentajani usein kehottaa ottelemaan ”sillee ihanasti. Nautiskellen!”. Kun astun kehään, ajattelen juuri näin: ”ilon kautta”, "Ihanasti". Välillä kun unohdan tämän, unohdan myös hengittää, hartiat jännittyvät ja lyöntini hidastuvat. Valmentajani kutsuu tätä pykimiseksi. Kun muistan ilon, kroppa seuraa perässä. Liikun vikkelämmin, lyön terävämmin ja uskallan enemmän.

Olen koulutukseltani papin lisäksi opettaja ja muistelen jotain kehityspsykologian luennoilta, että ilo edistää oppimista, parantaa itsetuntoa ja auttaa keskittymään. Ilo ja positiivinen ajattelu jopa pidentävät elinikää ja nopeuttavat kropan paranemista. Näin ollen, kenellä urheilijalla on varaa olla iloton? Tai oikeastaan, onko kellään varaa olla iloton?

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Kehässä. Elämässä. Tässä.

måndag 29 april, 2013 @ 11:24
2
On eittämätön tosiasia nyrkkeilyssä, että välillä saa turpaan. Vaikka olen hinkannut tekniikkaani yli 15 vuotta, niin joskus kehään astuessani valkoinen kohina täyttää pääni ja unohdan kaiken osaamani. Jalat ovat yhtä ketterät kuin puuhevosella peltikatolla, iskut ovat yhtä painavia kuin rätillä löisi ja liikkeeni ovat yhtä nopeita kuin kuivuva maali. Valkoisen kohinan seurauksena tälläkin hetkellä nenässäni on jonkinasteinen hiusmurtuma tai ainakin rusto vinksallaan.

leponiemi
Nyrkkeily on opettanut minulle paljon elämästä myös kehän ulkopuolella. Näitä oppitunteja tulen vielä jakamaan blogissani myöhemminkin. Ensisijaisesti ja tärkeimpänä haluan kuitenkin todeta, että nyrkkeily opettaa läsnäoloa. Olen käynyt aikoinani astangajoogakurssit ja hiljaisuuden retriitit, joiden seurauksena mieleni hyppi seiniä pitkin, vaikka ruumis pysyikin paikallaan. Nyrkkeilyssä on oltava läsnä, tässä, kiinni siinä ainutlaatuisessa ja korvaamattomassa hetkessä, joka ei koskaan tule toistumaan. Jos alkaa kirjoittaa kauppalistaa mielessään, miettii tulevia palavereja tai kantaa kehään edellispäivän murheet, on seurauksena musta silmä tai vinksahtanut välirusto. Kehässä nykyisyyden kadottaminen näkyy siis konkreettisina seurauksina, toisin kuin kehän ulkopuolella.

Kuinkakohan monta tuntia ja päivää ja viikkoa arjessa kuuluu valkoinen kohina? Kunpa vain muistaisi joskus kehän ulkopuolellakin, että elämä on tässä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D