Hanna Paavilainen

Hyvin pieni elämä

söndag 16 september, 2018 @ 11:05
0
Tämän kuun alussa piti laittaa pitkästä aikaa virkapaita päälle, kun Helsingin piispa kutsui kaikki alueensa papit koolle. 500 pantapaitaa valloitti Senaatintorin hetkeksi.

Tapasin paljon vanhoja tuttuja. Minua vähän hävettää, kun joku kysyy "Mitä kuuluu?". "Hyvää kiitos" on kai käypä vastaus, mutta jos kysyjä onkin kuka tahansa lähikaupan kassaa läheisempi tuttava, niin mieli tekisi vastat hieman laajemmin.

MUTTA minkäs teet, kun ei kuulu MITÄÄN?


Kun katsoi sitä 500 henkeä, ei voi olla oikein muuta kuin alkaa uskoa johdatukseen. Niin monta oikeeta tyyppiä oikeella paikalla. Tekevät tärkeitä asioita, taistelevat oikeudenmukaisuuden puolesta, yrittävät saada vähän enemmän taivasta tähän välillä niin armottoman maan pinnalle.

On joskus vaikea nähdä omaa johdatustaan arjessa. Elämäni on tällä hetkellä hyvin pientä. Keitän aamupuurot ja jos sitä jää tähteeksi, pyöräytän siitä rieskat uunissa. (Jos puuroa tai mitä tahansa sosetta jää koskaan tähteeksi, siitä saa makoisat rieskat lisäämällä siihen kananmunaa sekä jauhoja, sitten viskaa uuniin.) Nostan pudonneen sukan lattialta tusinan kertaa päivässä. Rapsutan pöydän pinnasta epämääräistä kuivunutta töhkää. Tähänkö Jumala on mut kutsunut?

Ja samalla - olen ehkä onnellisempi kuin koskaan. Ei elämän tämän suurempaa juuri nyt tarvitse ollakaan. Pieni elämä ei tarkoita merkityksetöntä elämää.

Kun mietin näitä johdatusasioita (tai elämää ylipäätään), toivon rukoilen vain, että silmäni aukenisivat näkemään sen - JA VAIN SEN, ei mitään muuta - kun mikä oikeasti on tarpeellista.
Hanna Paavilainen
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Minulla ei ole enää periaatteita

söndag 05 augusti, 2018 @ 08:02
0
Hiki tihkuu ohimon huokosista. Ne muodostavat pikkuisia puroja kohti posken karvoitusta. Mies kaataa jäitä oluttuoppiin. Hän katsoo lasiaan, katsoo sitten minuun ja huokaisee.

"Tähän on tultu. Jäitä kaljassa. Mikään ei ole enää pyhää. Minulla ei ole enää periaatteita"


Espanja matkakokemuksia

Sitä on niin helppo huudella, että "meidän perheessä sitten ei syödä eineksiä", mutta kun koittaa se joku peruskeskiviikkoilta, niin töiden ja päiväkodin ja nälän ristipaineessa tulee helposti heitettyä se maksalaatikko ostoskoriin.

Sitä on niin pyhästi vannonut, että meidän makuuhuoneeseen ei sitten ikinä tule tv:tä. Sänky on tehty muita asioita varten. Kunnes huomaa, että sänkyyn on muuttanut vakituisesti pari padia ja kaksi älypuhelinta.

Sitä on niin helppo vannoa, että "ikinä en huuda lapsilleni", kunnes se 3-vuotias vetää oikeista naruista oikeana hetkenä ja sitä kuulee itsensä huutavan lapselle. Joka on muuten yhtä hyödyllistä kuin banaanille huutaisi, että "lopeta olemasta keltainen".

Nämä ja niin paljon kaikkea muuta olen pyhästi vannonut, luvannut, päättänyt, pyörtänyt, lipsahtanut ja rikkonut. Mitä enemmän olen langennut periaatteistani, sitä enemmän olen saanut ymmärrystä muille takinkääntäjille. Olen mokannut itse niin monesti, että turha katsoa muitten mokia muuta kuin armolla. Olen kokenut sen verran kipuja, että osaan nyt paremmin antaa anteeksi.

Mitä periaatteita sinä olet joutunut uudelleen arvioimaan?
Denia

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Lentoon

söndag 22 juli, 2018 @ 20:26
0
Tässä oli monia vuosia, kun en kiinnittänyt minkäänlaista huomiota pääni yllä lentäviin koneisiin, ohi kiitäviin ambulansseihin tai työmaalla ahertaviin nostureihin. Lapsi opettaa huomaamaan asioita, jotka on unohtanut. Se on tärkeää hurrata jokaiselle bongaamalleen lentokoneelle "hyvä! hyvä". Omanlainen rukous kai sekin matkustavien puolesta.

Lennä poikani korkeammalle kuin äitisi koskaan on osannut tai uskaltanut. Se on oma rukoukseni tänään.

Lemminkäisen kallio
Lemminkäisen kallio

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Minä olen kaunis?

söndag 20 maj, 2018 @ 08:22
0
Minulla on vinot hampaat. Silmieni alla roikkuu usein silmäpussit. Olen vähän yli puolitoista metriä pitkä. Selluliitti on salakavalasti päässyt hiipimään takareisiini.

80-luvulla samassa koulussa, kun oli viisi muutakin Hannaa, pojat olivat kehittäneet minulle lempinimen: rumilus-Hanna. En siitä niin välittänyt, mutta se sattui, kun poikaystäväni sanoi, ettei pidä minua kauniina, mutta SILTI on kanssani, koska olen niin hyvä tyyppi. Silloinen paras ystäväni lohdutti minua, että minun pitäisi olla onnellinen, että minulla sentään on poikaystävä, VAIKKA olen tämän näköinen.

Millään mittarilla minua ei hyväksyttäisi missimittelöihin. Mutta omasta mielestäni olen silti aika sievä. On joku muukin ehkä joskus niin sanonut teinivuosien jälkeen. Onkohan se niin, että aikuisena kauneuden näkee hammasrautojen ja finnien takaa? Vai onkohan kauneuskäsitys laajentunut sitten 80-luvun? Nykyään muotilehtien sivuilla näkee kaikenpituista, -mallista ja -näköistä ihmistä.

Kävin yhden kauniin miehen, Esko Eerikäisen, kanssa puhumassa ulkonäköpaineista, podcast löytyy täältä:
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/pelipoytapuhetta-podcast-miten-selviytya-ulkonakokeskeisessa-maailmassa-
Taisimme Eskon kanssa päätyä siihen, että ulkonäöllä on väliä. Siinä ei ole mitään uutta auringon alla, sillä ihmiset ovat aina toljottaneet pintaa. Jo Vanhassa testamentissa kuvaillaan ihmisten ulkonäköä monin tavoin. Sen sijaan Vanhassa testamentissa ei löydy sanaa "ruma". Jokainen on Jumalan luotuna omalla tavallaan kaunis.

Esko Eerikäinen Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Elina ja itserakkaus

söndag 08 april, 2018 @ 15:07
0
Minulla on ystävä nimeltä Elina. Hän pitää blogia, jossa hän melko avoimesti ja rohkeasti kertoo itsestään ja elämästään. Elina on sellainen voimanainen - verkostojen luoja, projektien toteuttaja, suurien linjojen ideoija ja vieläpä neljän lapsen äiti. Hän tekee tämän kaiken korkokengissä ja kukkamekossa ja poseeraa kuin"Cosmopolitan" -lehden kannessa.

Jos paljastaa itsestään netissä jonkun puolen, on riski, että joku ei pidäkään lukemastaan. Se on riski, jonka bloggaajat tietenkin ottavat. Sitten on niitä jotkuja, jotka haluavat ilmaista vahvasti, että eivät pidä kirjoituksen kirjoittajasta. Siis ilkeilevät bloggaajalla. Eivätkö he tiedä, että olisi myös vaihtoehtona lopettaa kyseisen blogin lukeminen, jos ei kerta siitä pidä? Ilmeisesti Elina on saanut oman osansa näistä jotkuista, sillä hän blogissaan monesti viittaa häntä huonosti kohteleviin ihmisiin.

Elina päätteleekin blogissaan:
"...Tajusin taas, mikä heidän ongelmansa on. He eivät rakasta aidosti itseään, minkä vuoksi he eivät voi myöskään rakastaa toisia ihmisiä tai Jumalaa."


Onko se niin, että jos joku ei pidä minusta, syy on siinä, että se joku ei rakasta itseään?

Itse kuvittelen rakastavani itseäni, mutta SILTI on ihmisiä, joita pidän ärsyttävänä. Niin kuin esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat rohkeille bloggareille ilkeitä. Tarkoittaako tämä, etten ehkä sittenkään ole sinut itseni kanssa? Vai sitä, että maailmassa vain nyt on joitakin ärsyttäviä ihmisiä, vaikka kuinka itseään rakastaa?

Sitten taas toisaalta olen huomannut, että jos on joku ihminen, josta en pidä, niin syy löytyy usein ihan itsestäni. Esimerkiksi kun näen, että joku on kirjoittanut ilkeitä kommentteja blogiin, niin se kolahtaa minussa sellaiseen kohtaan, että itsekin olen taipuvainen joskus juoruiluun ja usein olen kärkevä kieleltäni. En hyväksy sitä piirrettä itsessäni, niin kun sen näen toisessa ihmisessä, se ärsyttää.

Kysymys siis kuuluu:
Jos täysin rakastaa itseään, tykkääkö silloin automaattisesti kaikista?

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Minäkin haluaisin Cosmopolitan -kuviin. Blogini kansikuva on ajalta, kun en vielä tarvinnut Photoshoppia silmien alusiini. Ehkä se olisi hyvä päivittää. Valokuvaajat tuulikoneen kanssa, ilmoittautukaa!

Jobin postia

onsdag 01 november, 2017 @ 12:02
0
Split Kroatia

Salainen helmi Splitin kulttuuritarjonnassa tuntui olevan Ivan Mestrovicin galleria. Ehkä siksi, kun se ei ole Vanhassa kaupungissa vaan hurjat puolitoista kilometriä rantaa pohjoisen suuntaan. Matkan varrella ehti tallustella uusittua rantabulevardia pitkin, ostaa annoksen pistaasijäätelöä (yllätys!) ja bongata lähestulkoon autioita hiekkarantoja. Harmi, kun en pakannut bikinejä retkelle mukaan.

Mestrovicin gallerian puutarhasta avautui maisema merelle. Samalla pääsylipulla pääsi myös läheiseen kappeliin, johon samainen taiteilija on suunnitellut puusta veistetyn sisustuksen.

Mieheni kysyi, että kuka tuo kyyristelevä mies on. Suuri veistos ilmeisen kärsivästä miehestä oli kieltämättä vaikuttava näky. Se oli Job, joka Raamatussa joutui itsensä Perkeleen ja Jumalan välisen vedonlyönnin kovaonniseksi kohteeksi. Perkele sanoi, että hyvähän Jobin olla hurskas, kun kerta kaikki on hyvin. Lyödään vaikka vetoa, että hän luopuu uskostaan heti, jos tulisi pienempikin epäonni. Jumala otti vedon vastaan. Job menetti omaisuutensa, perheensä ja terveytensä, mutta ei luopunut uskostaan. Kirja loppuu vähän naiivisti siihen, että Job saa kaksinkertaisesti kaiken takaisin. Ihan niin kuin kaksi uutta lasta korvaisi yhden vanhan.

En usko, että koskaan on elänyt mies nimeltä Job, jonka elämästä oikeasti Jumala ja Perkele pelasivat uhkapeliä. Silti uskon, Jobin kirja on totta. Se ei ole totta siinä merkityksessä kuin puhelinluettelot ovat totta (OT: koska olet viimeksi nähnyt puhelinluettelon? Ovatko nekään enää siis totta?) vaan Jobin kirja on ikuisella tavalla totta, samoin kuin vaikkapa hyvä runo. Jobin kirja on kaunokirjallinen teos, jonka kautta on haluttu käsitellä kysymystä "miksi on kärsimystä". Jobin kolme tomppelia ystävää tarjoavat huonoja selityksiä sille, mistä kärsimys johtuu. Jobin rimpuilu tarjoaa lukijalle - jolle ehkä itselleenkin on joskus kärsimys, menetys ja kipu ollut tuttu - lohtua, vertaistukea ja esimerkin kärsimyksen käsittelystä.

Mua lohduttaa se, millainen valittaja Job on. Hän ei ole sarjakuvien sankari, joka rinta rottingilla ottaa vastaan vaikeudet. Hän ei ole se action-elokuvien päähenkilö, joka stoalaisen tyynesti suhtautuu kipuun. Job on heikko, onneton ja purnaa joka välissä Jumalan puoleen. Siihen rooliin mäkin osaan samaistua.

Ivan
Ivan


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Parasta aikaa

torsdag 01 juni, 2017 @ 20:56
0
Elämä on ihmisen parasta aikaa, sanoi aikamme suuri filosofi ja suuri idolini Matti Nykänen.

Matti on tässä harvainaisen oikeassa, vaikka myönnettäköön että hänkin joitakin virheitä elämässään ehkä tehnyt. Oikeastaan tämä tuli mieleeni siitä, kun ystävälläni oli syntymäpäivä ja hänen poikkeuksellisen viisas isänsä oli sanonut, että "Sinä elät juuri nyt elämäsi parasta aikaa".

Ruuhkavuodet. Niistä kuulee niin paljon valitusta ja ehkäpä sitä itsekin sortuu samaan marmatukseen. Elämä on yhtä juoksemista päiväkoti-koti-työ -akselilla. Koko ajan on myöhässä jostain ja vähintäänkin päiväkodin vasu-keskustelun aika unohtunut. Oma aika on lähinnä sitä, että pääsee käymään ilman lasta/lapsia Prismassa tekemässä viikon ruokaostokset. Parisuhde on koetuksella, töissä on paineita, kokonaan nukuttujen öiden määrä vuodessa on laskettavissa yhden käden sormilla. Ainoa hetki päivässä istahtaa alas rauhassa on Pikku-Kakkosen aika. Silloinkin kokee hieman huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi viettää laatuaikaa lapsen kanssa eikä turruttaa häntä ruudun eteen.

Ja tämäkö on sitten "Elämän parasta aikaa"?!?

Ystäväni isän mielestä kyllä. Tämä on se aika, jota hän eläkkeellä kaiholla muistelee. Että lapset oli pieniä ja söpöjä ja asuivat kotona ja olivat vanhemmissaan kiinni. Että ura oli edessä ja töissä täysi vauhti päällä.

Jotenkin tämä kolahti. Sanat luovat todellisuutta. Mikä muuttuisi, jos joka päivä sanoisin aamulla itselleni, että "elän elämäni parasta aikaa" sen sijaan, että "nää nyt on näitä ruuhkavuosi, yritetään nyt vaan jotenkin selviytyä".

Serpenttiini

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D