Hanna Paavilainen

Klasaritrauma

sunnuntai 12 kesäkuuta, 2022 @ 06.07
0
Uuden toimiston aulassa on flyygeli. Minun on mahdotonta ohittaa se neutraalisti. Piano nimittäin edustaa elämässäni pettymyksiä, omaa keskinkertaisuutta ja sen sietämättömyyttä.

Perutetaanpa takaisin 30 vuotta, jolloin aloitin pianonsoiton. Sen ajan klassisen musiikin eli klasarin opettelu meni jotakuinkin näin: käyt pianotunnilla, harjoittelet tunnollisesti läksykappaleen kohti täydellisyyttä, seuraavan viikon tunnilla esität sen hikisin sormin opettajalle ja tämä kertoo, mikä siinä on väärin.

En ollut erityisen musikaalinen tai lahjakas pianisti, mutta tunnollinen ja perfektionisti sitäkin enemmän. Harjoittelin tuntikausia viikossa. Ja joka viikko sain kuulla, etten ole tarpeeksi hyvä, täytyy harjoitella lisää.

20 vuotta sitten harjoittelin edelleen kuin elämäni olisi ollut kiinni koskettimissa. Halusin konserttipianistiksi. Näin jälkeenpäin en muista, että rakastinko koskaan klassista musiikkia, en ainakaan enää rakasta. Halusin vain olla täydellinen. Pyrin pariin kouluun ja kuoroon ja projektiin musiikin saralla. En ollut tarpeeksi hyvä.

No tuli uusia unelmia ja musiikki jäi. Mutta edelleen joka kerta, kun kävelen pianon ohi, muistan, etten ole tarpeeksi hyvä.

Takaisin toimiston aulaan. Yksi päivä sain sellaisen idean, että hyppäänpä tuohon penkille ja soitan jonkun skaalan läpi. Traumoja kohti, eikö vain. Sydän tykytti, nolotti, odotin vartijoita tulemaan estämään minua. Soitin vanhan amerikkalaisen virren intron. Kolmasosa painalluksista meni ohi nuottien. Mitä muuta odottaakaan vuosien jälkeen? En ollut lainkaan niin hyvä, kun olisin halunnut olla. Ehkä siinä se pointti onkin: niin hyvä, kuin ITSE ajattelen, että pitäisi olla.

Jos täydellisyyden riman korkeus on itse itselleni asettama, enkö voisi myös antaa itselleni luvan alittaa sitä?

Piano

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kirjoita kommentti

Nimesi: * Sähköposti: URL:
Kommentit*

C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D