Joka vuosi tähän aikaan ajattelen, että miksi ihmeessä asun Suomessa ja miten esi-isillämme on mahtanut päässään liikkua, kun ovat tänne asettautuneet. Näen vain pimeyden, eivätkä viime päivien lumisateet auta auringonkaipuuseen, vaikkakin on kauniithan ne hanget korkeat nietokset ovat. Tulisipa valo.

Sitten muistan sen. Käännän katseeni pimeydestä kynttilän liekkiin. Käännän katseeni pois pyykkikasoista ja etsin varastosta joulutähden ikkunaan, jään tuijottamaan sen kultaista valoa. Käännän katseeni pois tiskeistä ja kiehautan glögin. Annan palan (levyn) suklaata sulaa kielen päällä. Hyggeily, jota sisustuslehdet kuvaavat, ei ole vain tapa laittaa koti kauniiksi, vaan elintärkeä selviytymiskeino näillä leveysasteilla.

Muutama vuosi Washington Post -lehti teki testin, jossa yksi maailman parhaista viulisteista soitti viulua metroasemalla. Tuhansista ihmisistä vain kuusi pysähtyi viulistin eteen kuuntelemaan musiikkia. Muut kiisivät ohi kiireisinä. Kukaan ei taputtanut. Päivän aikana viulisti tienasi 32 dollaria. Edellisenä päivänä hän oli soittanut teatterissa samat kappaleet täpötäydelle salille. Lippujen hinta oli ollut 100 dollaria kappaleelta.

Sitä näet, mitä katsot. Näetkö tänään valon vai pimeyden? Kuuletko musiikin vai pyyhällätkö metsoon? Mitä tänään näet?

Aamen ja terkkuja,
Hanna