Heittäydyin tänään marttyyriksi.
En muuten, mutta ihan vain tapaninpäivän kunniaksi. Onhan Tapani viittaus Stefanokseen, ensimmäiseen marttyyriin. Alun perin marttyyri on kai tarkoittanut uskonsa tähden kuollutta, mutta arkisessa kielenkäytössä marttyyri tarkoittanee kaikkia, jotka kärsivät jalomman aatteen puolesta.

Etymologiasta viis. Heittäydyin siis marttyyriksi. Perheeni sai kokea osan kärsimyksestäni tärykalvoissaan, sillä ei jäänyt heillekään epäselväksi, missä on lelujen paikka ja millainen on tiskikoneen järjestys. Säälin itseäni, sillä minun pyykinpesuni ja arjen järjestelyni mahdollistavat toisen vanhemman olevan se läsnäolevampi, leikkisämpi ja tietenkin myös suositumpi vanhempi.

Kun muu perhe lähti retkelle, jäin marttyyrina yksin mököttämään kotiin. Kukapa nyt marttyyria olisi mukaan halunnutkaan. Olin väsynyt joulun järjestelyistä ja väsynyt vaikenemaan siitä. ”Joulu tulee keskeneräisillekin” ja ”Jeesus syntyi talliin - ei tarvitse siivota” -kommentit ovat melko turhia, kun kaikki kuitenkin lähtökohtaisesti viihtyvät paremmin siistissä kodissa ja joulupöydässä, johon joku on kantanut edes ne valmiit Saarioisten laatikot. Marttyyri ne on kantanut, eikä oikea vastaus ole ”rentoudu vähän” vaan ”kiitos”.

Marttyyri-elämään kuuluu uskomus, että kärsimys tekee nautinnosta kirkkaamman. Eihän voitto ja nautinto tunnu missään, jos ne saavuttaa helposti? Jokainen taistelu tekee voitosta kirkkaamman! Siispä perheen mennessä retkelle pyrin karkottamaan murjotusta siivoamalla ja touhuamalla. Istuin odottamaan kiitosta ja nautintoa. Kumpaakaan ei kuulunut.

Mitä, jos kärsimys ei kirkastakaan kruunua? Mitä, jos kruunusi on kirkas VAIKKA olet kärsinyt, ei KOSKA olet kärsinyt?

Näin yhden marttyyrina vietetyn tapaninpäivän perusteella voin sanoa, että marttyyrina elo ei ole onnellista. Ehkä tapaninpäivään mahtuu vain yksi marttyyri, ja se en ole minä.