Hanna Paavilainen

Kuuntele

sunnuntai 10 tammikuuta, 2021 @ 06.34
0
Katsoin itseäni videolta. Hiki alkoi valua ohimoilta, sydän tykytti kurkussa asti. Pääni sisällä olin luullut olevani se verbaalinen akrobaatti, sanan säilällä ketterästi sivaltava miekkailija, karismaattinen keskustelija. Mutta ei. Ruudussa ryhmäkeskustelussa oli joku tismalleen minun näköiseni, mutta hiljainen, väritön ja hajuton. Vilkuilin nolona ympärilleni. Näkivätkö muutkin saman, mitä näin? Todisteita persoonattomuudestani, uskaltamattomuudestani, vaitonaisuudesta?

Tämä tapahtui jo kauan aikaa sitten, kun lukion äidinkielen kurssilla kuvattiin VHS:lle ryhmäkeskusteluita, jotka sitten katsottiin yhdessä ja analysoitiin. Muistan hätävalheenkin, jonka heitin analysoinnin yhteydessä "kokeilin vaan tässä sellaista juttua, että en puhu päälle enkä päsmäröi keskustelua".

Sen jälkeen olen tietoisesti tyrkyttänyt itseni televisioon ja radioon ja tilanteisiin, joissa oppisin puhumaan. Mutta olen myös opetellut tarkastelemaan verbaalista kömpelyyttäni myös voimavarana. Ehkä siksi olenkin päätynyt toimittajaksi ohjelmiin, jossa toimittaja häviää kameran tai nauhurin taakse kokonaan. Tehtävänäni on vain antaa toiselle tila loistaa, ei loistaa itse.

Tuosta hätävalheesta on tullut totta. Tavatessani uuden ihmisen pyrin siihen, että keskustelun jälkeen tiedän enemmän hänestä kuin hän minusta. Yritän kuunnella, jotta saisin toisen äänen kirkastumaan, en siksi, että voisin itse vastata.

Muistelen perehdyttäjäni sanoja, kun hän otti nuoren toimittajan vastaan toimituksessa:

Kuuntele.
Älä mieti omaa vastaustasi tai seuraavaa kysymystäsi, vaan kuuntele aidosti.
Kuuntele, jotta ymmärtäisit.

skatta
skatta
skatta
skatta
skatta
Tallinna

Aamen ja terkkuja,
Hanna

(Kuvat ovat ajalta ja paikasta, kun aloitin toimittajan työt Katajanokalla.)

Kirjoita kommentti

Nimesi: * Sähköposti: URL:
Kommentit*

C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D