Koska valmentajani hokasi, että suurempi vastustaja minulle kehässä lymyilee pääni sisällä eikä vastakkaisessa kulmassa, hän antoi kotiläksyksi lukea ruotsalaisen mentaalivalmentaja Erik Bertrand Larssenin kirjan "Paras". On hienoa, miten hyvinvointiblogeissa, urheilulehdissä ja yleisestikin on ymmärretty, miten henki ja ruumis on yhtä kaunista erottamatonta kokonaisuutta. Ei riitä, vaikka kuinka treeni, ruoka ja lepo olisivat pilkuntarkalleen kunnossa, jos mieli ei ole mukana touhussa.

Larssen kirittää kaikkia voittajaksi omassa elämässään - oli sitten tavoitteena olympiakulta, olla toimiston hyväntuulisin työntekijä tai parhaan yritysimperiumin paras johtaja. "Pystyt parempaan kuin luuletkaan".

Joku osa minussa kapinoi parhaana olemista vastaan. Mieluummin kuin potkua suorittaja-persauksilleni, haluaisin kuulla:
"Pystyt vähempään, ota nyt vain se glögimuki käteesi, katsele rauhassa Gilmoren tyttöjä ja hyrise hyvässä olossasi."

tai
"Kyllä sinä kelpaat, vaikka tänään et antanut parastasi. Aina ei jaksa. Olet silti ihan riittävän hyvä ja arvokas. Ota nyt vaan se glögimuki käteesi ja katsele rauhassa Gilmoren tyttöjä ja hyrise hyvässä olossasi."

Larssenilta on turha odottaa armoa. Siinä ei itse eikä maailma kehity, jos vaan toimitaan mukavuusalueella. Kyllä minäkin sen allekirjoitan, että loppuviimein kaikkein siisteimmät jutut elämässä alkaa sillä, että astuu epämukavuusalueelleen.

Tämän viikon minulle on jäänyt kaikumaan onttoihin onkaloihin päässäni Larssenin ajatus siitä, että ei pidä verrata itseään muihin kuin itseensä. Löytyy aina niitä, joilla menee huonommin kuin itsellä. Löytyy aina niitä, joilla menee paremmin kuin itsellä. Tärkeintä on oma kilvoittelu itsensä kanssa eteenpäin, muihin vertaaminen harvoin edistää sitä. Ystäväni puki saman asian näin: "jos sinulla on tikku varpaassa ja se on kipeä, onko se yhtään vähemmän kipeä, jos vieressä on ihminen, jolla on syöpä. Tikku pitää kuitenkin ottaa varpaasta pois".

Tämä on hyvä ajatus tässä sohvannurkalla, läppäri sylissä blogia kirjoittaen, glögimuki sohvapöydällä ja Gilmoren tytöt taustalla pyörimässä. Älkää kertoko Larssenille. Tai valmentajalleni.

Aamen ja terkkuja,
Hanna