Hanna Paavilainen

JOKU

maanantai 21 lokakuuta, 2013 @ 07.12
12
Elämäni on jälleen kerran tyyppiesimerkki siitä, että Joku suunnittelee vähän itseä väkevämmin tätä hommaa täällä.

Elämäni on heittänyt kärrynpyörää kolme kertaa viimeisen parin kuukauden aikana. Viimeisin pyöräytys pysäytti ja vaiensi kaiken edeltävän: keskenmeno. Mieheni ehdotti, että kirjoittaisin tarinani auki, sillä nyt jälkeenpäin kuulemamme mukaan kohtalontovereita riittää. Toivottavasti tämä jaettu kokemukseni auttaa jotakuta, joka on samassa tilanteessa.

Mutta niitä kärrynpyöriä. Palataan pari kuukautta taaksepäin. Kesällä suunnittelin tälle syksylle huippukuntoa, kisoja, uutta kotia ja uusia työprojekteja. Laitoin työhakemuksen vetämään.

...ei se mennytkään ihan niin...


...nimittäin samaan aikaan mieheni suunnitteli muuttoa Thaimaahan. Kivi nimettömässä vaati, että omat suunnitelmat heitettiin kärrynpyöräytysten kera hyllylle odottelemaan. Saimme upean työtarjouksen Rayadiversilta, unelmatyöstä sukellusoppaina Racha Yain paratiisisaarella. Laitoimme virkavapaa-anomukset eteenpäin ja vuokra-ilmoituksen kodista. Ostin uusiksi virka-asuiksi kolmet bikinit.

...Joku käsikirjoitti jutun toisin...


Saimme tietää iloisesta vahingosta vatsassani: olin raskaana. Joojoo, olen istunut koulussa biologian tunneilla ja tiedän, miten vauvoja tehdään, (ja ymmärtääkseni neitseellinen sikiäminen on maailmanhistoriassa tapahtunut vain kerran) mutta silti tämä elämänkäänne tuli meille yllätyksenä. Sen ei pitänyt olla mahdollista.. Thaimaa ja minäminä-maa saivat jäädä ja elämän suunta muuttui. Thaimaassa en olisi voinut tehdä työtä, johon minut olisi palkattu, enkä muutenkaan olisi halunnut synnyttää esikoistani vieraassa maassa. Päätimme siis jäädä Suomeen odottelemaan uutta perheenjäsentä.

...Joku suunnitteli taas toisin...


12 viikkoa vauva oli jo rukouksissa, ajatuksissa, unelmissa ja suunnitelmissa. 12 viikossa ehtii jo miettiä nimiä, vaunuja, hoitolaukkuja, kasvatusfilosofiaa, koliikkia, imetysrintaliivejä, pienen sylissä pitämistä, lantionpohjan lihaksia, mammajoogaa, pinnasänkyä ja kastetta. Ajattelin, että minuun on annettu lainaksi - ei omaksi - jotain pyhää ja ihmeellistä hormonimyrskyjen, väsymyksen ja rintojen kasvamisen lisäksi. Ruumiini ei ollut vain omani, vaan jaoin sen jonkun toisen kanssa. Sitten sain tietää, ettei iloinen vahinkomme ollut tarkoitettu elämään. Tuntui, kuin elämä olisi pysähtynyt. Vaikka varsinaisesti kaikkihan jatkuu nyt vain, kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. En kuitenkaan osaa katsoa mitään samalla tavalla. Kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä ja jotenkin tyhjältä. Vaikka tiedän varsin hyvin, ettei 12 viikkoa sitten elämäni ollut merkityksetöntä tai tyhjää - päinvastoin elin elämäni parasta kesää. Silti nyt on vaikea nähdä tulevaisuuteen. Vaikken koskaan pitänyt vauvaa sylissäni, on menetys todellinen.

Olen saanut kuulla, että keskenmenot ovat yleisiä, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Ihmisen mieli kulkee kuitenkin toisella tavalla. Johtuiko tämä siitä Rose-pullosta, jonka tuhosimme ystäviemme kanssa, ennen kuin tiesin olevani raskaana? Tämä oli varmasti seurausta siitä, kun unohdin ottaa ne d-vitamiinit sinä yhtenä päivänä? Tai siitä 1/2 l. coca-cola-zerosta, jonka join mökillä illanvietossa raskauden aikana - siinähän on vaikka mitä haitallisia lisäaineita? Jos olisin levännyt enemmän? Tai vähemmän? Tunne siitä, että minussa on jotain vikaa tai että olen tehnyt jotain väärin, räjähtää väistämättä ja rajaamattomana tajuntaan.

En vielä tiedä, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Ovelasti Joku on suunnitellut tämän ihmisen ajantajun, ettemme voi elää tätä elämää kuin päivä vain ja hetki kerrallansa. Usein haluaisin nähdä vähän edes eteenpäin ajassa, että ymmärtäisin, mikäköhän tarkoitus tälläkin tapahtumalla on. Toisaalta ja tavallaan se on armollista, ettei näe aikaa eteenpäin, sillä tulevaisuuden taakat voisivat käydä liian raskaiksi kantaa.

Sanotaan, että aika parantaa haavat ja ehkä sanonta pitää paikkansa, sillä tänään en ole itkenyt vielä kertaakaan. Olen jo ymmärtänyt, että aurinko nousee joka aamu idästä, vaikka kuinka olisin surullinen. Olen jo päässyt sängystä ylös, hymyillyt silmiin asti ulottumattomalla hymyllä naapureille. Fyysiset kivut ovat jo lakanneet (keskenmeno oli yllättävän rankka myös kropalle: sen tarkempiin yksityiskohtiin menemättä maalaan teille mielikuvan suorasta kurkkuhuudosta vessan lattialta veren ja oksennuksen keskeltä).

Toisaalta aika parantaa vain puhtaat haavat. Desinfioimattomat haavat se saattaa tulehdukseen. Ehkä tämä kirjoitus puhuu asian puhtaaksi. Sitten annan asialle vain aikaa - päivä ja hetki kerrallaan.

rappuset
aiak
aika


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kirjoita kommentti

Nimesi: * Sähköposti: URL:
Kommentit*

Kommentteja tähän postaukseen


Vastaus Kommentoineet: Marjut 16.03.2014 14:10 Kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus Hanna. Onnea uuteen odotukseen sinulle.
Vastaus: Hanna Paavilainen 17.03.2014 12:37 Kiitos! Haluaisin sanoa, että uusi odotus on täysin pyyhkinyt huonot muistot mielestä ja osittain onkin. Valitettavasti tilanne on kuitenkin niin, että huonot kokemukset ovat pelkoina ja pahoina unina varjostamassa uutta odotusta. Aikaa tarvitaan siis vielä paranemiseen...
Vastaus Kommentoineet: ky 18.11.2013 18:03 saman kokeneena... monta asiaa on ehtinyt miettiä jo niiden viikkojan aikana, kun on tiennyt olevansa raskaana, mutta niin moni asia menee uusiksi, kun yhtäkkiä ei enää olekaan. Koko seuraava raskaus menikin sitten hyvin nöyrin mielin - pahimaan koko ajan varautuen - Joku tarkoitti, että se toinen sai tulla. Nöyrän kiitollinen.
Vastaus: ky 18.11.2013 18:04 Niin, ja Hanna: jaksamista ja siunausta teille molemmille.
Vastaus Kommentoineet: Nette 22.10.2013 22:08 En tunne Sinua, mutta pystyn ymmärtämään tuskasi. Keväällä 2013 suunnittelimme kuukausien reissua Espanjan aurinkoon. Joku päätti toisin. Aloin odottamaan pienokaista. Reissu peruuntui, vaikka asuntokin oli jo myyty. Mieheni oli varma, että pienet kaksospojat sieltä tulee: Masa ja Nikke. Hymähtelin kaksostoiveille, sen minkä ikäviltä pahoinvoinneilta kykenin. Noin viikolla 11 iski jonkun muun suunnitelmat vasten kasvoja, sain kuulla, ettei kehitystä ole tapahtunut ja polille olisi mentävä "synnyttämään". Raskas oli tie paikassa, jossa äidit kantoivat pienokaisiaan ja isien hymyt olivat korvissa. Rääkki oli kova henkisesti ja fyysisesti, eikä polilta tullut kirje helpottanut asiaa: Kohdussa oli todellakin ollut kaksi alkiota. Suru oli suunnaton, eikä puheet "viallisista" lapsista auttaneet. Kuka sen tietää, kenessä oli vika ja miksi. Todellakin: Miksi? Omaa, mieheni ja läheisten itkua. Kuitenkin päätin nousta nopeasti, kohdata faktat ja nousta voittajana. Yhä kuukausien jälkeen välillä itkettää, vaikkakin enää harvemmin. Masaa ja Nikkeä ei oltu tarkoitettu syliini, olkoon sylini jotain muuta varten. Luojan tiet ovat todellakin tutkimattomat. Voimia Sinulle ja miehellesi, olkaa toistenne tukena.
Vastaus: Hanna Paavilainen 24.10.2013 14:09 Kiitos kokemusten jakamisesta! Tällaiset tarinat laittavat ajattelemaan, että Jumalalla on hyvin kieroutunut huumorintaju. Keskenmenot ovat kuulemma todella yleisiä - niin yleisiä, ettei lähdetä edes tutkimaan, mikä on vialla. Ilmeisesti Kättärilläkin uskotaan Jumalaan tai kohtaloon tai johonkin korkeampaan, joka tietää paremmin, että mikä elämä on tarkoitettu olemaan ja mikä ei. Kehottivat yrittämään uudestaan, mutta on vaikeaa ajatella nauttivansa raskaudesta tämän kokemuksen jälkeen. Voimia myös teille!
Vastaus Kommentoineet: Hanna Paavilainen 22.10.2013 21:48 Kirjoittaminen auttoi tosiaan jäsentämään ajatuksia. Yhdessä mennään eteenpäin ja onneksi on hyvä mies komppaamassa!
Vastaus Kommentoineet: Ea 22.10.2013 01:32 Kummityttöni, on hyvä, että kirjoitit. Kirjoittamalla voi saada asiaan uusia puolia, lisäksi kirjoittaminen jäsentää asioita hyvin. Toivon, että kirjoittaminen auttoi sinua!! Pääasia on, että pääset ja pääsette molemmat tästä yli ja että jatkatte yhdessä elämäänne.
Vastaus Kommentoineet: Eeva H 21.10.2013 23:10 Onneksi pystyt kirjoitamaan asiasta.Myös puhuminen asiasta helpot-taa olen sen huomannut ja onneksi on ystäviä joille voi puhua.Kyllä ne asiat yleensä löytävät oikean suunnan. Ps. Kirjoituksesi pisti miettimään sunnuntaisen Kulmamessusi hyvää tekstiä. Voimia perheellesi.
Vastaus: Hanna Paavilainen 22.10.2013 21:47 Kiitos!
Vastaus Kommentoineet: Arska 21.10.2013 10:05 Ekanakin, avointa ja rohkeaa tekstiä, kunnioitusta. :) Ja sitten itsekkäämpi kommentti: kiitos, kiitos, kiitos tästä postauksesta. Oon itse viime aikoina kamppaillut sen asian kanssa, että oon unohtanut miltä tuntuu kun on johdatettuna, kun uskoo merkitykseen. Tämä sinun teksti antoi siis myös uskoa siihen, että sen kokemuksen voi jälleen löytää. :) Johdatusta teiän elämään, uskoa kriisienkin keskelle, kaikki on Jonkun käsissä.
Vastaus: Hanna Paavilainen 22.10.2013 21:47 Kiitos! En pysty uskomaan sitä, että täällä ollaan vahingossa ja ajelehditaan sattumanvaraisesti. Kyllä Joku tätä hommaa täällä käsikirjoittaa...
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D