Hanna Paavilainen

Bloggaajan synnintunnustus

lauantai 25. maaliskuu, 2017 @ 13:40
0
Armollinen kaikkitietävä Jumala,
Tunnustan edessäsi, että olen tehnyt syntiä.

Olen vääristellyt totuutta - siis valehdellut - rajaamalla kuvia, rajaamalla teemoja ja käsittelemällä kuvia. Olen syyllinen teennäisyyteen, joka loppuviimein vaan estää näyttämässä itseäni muille. Olen sortunut epäaitouteen, joka estää aidon yhteyden muiden ihmisten ja Sinun kanssasi. Olen himoinnut toisten bloggaajien omaa: nasevia vitsejä, visuaalisesti harmonisia sivustoja ja pullollaan olevia kommenttikenttiä.

En ole pyhittänyt lepopäivää. Olen blogannut, vaikkei olisi mitään sanottavaa. Olen häiriköinyt lähimmäisiäni jatkuvilla blogi-facebook-nostoilla. Olen kirjoittanut liian pitkästi. Olen laiminlyönyt hakukoneoptimointeja.

Minun pitäisi rakastaa Sinua koko sydämestäni, mutta olen ollut rakastunut liikaa omiin näppäriin sanaleikkeihini ja kuviini. Minun pitäisi rakastaa lähimmäistä niin kuin itseäni, mutta jotkut lähimmäiset ovat pilanneet sen. He ovat liian hitaita kassajonossa tai liian imeliä "jaxuhali"-tyylisiä kommentteja blogiin jättäviä, että heitä on vaikea rakastaa. Minun pitäisi palvella lähimmäistäni kirjoittamalla kiinnostavasti, mutta päähäni tunkee tilaamatta vain tylsiä tarinoita, kuten tämäkin pitkä synnintunnustus.

Jumalani, minulla ei ole pakopaikkaa silmiesi edestä. Vaikka vaeltaisin korkeimman vuoren huipulle tai karkaisin Välimerelle merimieheksi, siellä Sinä olet. Olen ansainnut tuomiosi, Jumala, mutta pyydän, katso armollisesti minuun, onnettomaan palvelijaasi, ja armahda minua kaikista näistä synneistä ja niistä kaikista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mistä en osaa edes anteeksi pyytää.
Purkka

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Puhutaanpa häpeästä

sunnuntai 19. maaliskuu, 2017 @ 11:00
0
Äitini on sellainen ihminen, joka ei anna häpeän rajoittaa elämäänsä. Hän on se, joka saattaa virallista ryhmäkuvaa asiallisessa tilaisuudessa huutaa lujaan ääneen "hymyilkää ja sanokaa kaikki PILLU!". Jos hän saa päähänsä, että mitä kuuluu lapsuudenystäväni äidille, hän ottaa puhelimen käteen kursailematta ja soittaa hänelle. Hän on ensimmäisenä esiintymässä, kun pyydetään ja tekee sen omalle tyylille uskollisena leopardi-kuvioiusessa paidassaan.

Itse olen aina ollut pidättyväisempi. Olen se, joka pyörittelee silmiään, että "vähän häpäsyy äitiiii". Kun minua pyydetään esiintymään, ajattelen ensimmäisenä, että kehtaankohan. Ja jos satun vastaamaan myöntävästi, esiintymisen jälkeen mieleni pyörittää jatkuvalla kelalla niitä asioita, joita olisi pitänyt sanoa toisin. En ikinä saisi aikaiseksi soittaa jollekulle puolitutulle kymmenien vuosien takaa. Vähänkö noloa.

Olen yrittänyt opetella äitini jalanjäljille häpeän suhteen. Häpeä on kuitenkin asia, joka rajoittaa ihmistä ja saa elämään säästöliekillä. Mitäs sitä häpeämään, jos on vähän nolo. Niin ovat kaikki muutkin.

Tänään Yle tv1:ssä Nojatuolikirkossa kanssani keskustelemassa häpeästä fanittamani kirjoittaja Eeva Kolu, professori Paavo Kettunen sekä vankilapappi Miika Hynninen. Liity seuraan: http://areena.yle.fi/1-3794772
Nojatuolikirkko
Nojatuolikirkko
Nojatuolikirkko
Nojatuolikirkko

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Lähti hieman mopo käsistä selfieiden kanssa, kun olin samassa tilassa fanittamieni Eeva Kolun ja Edu Kettusen kanssa. Sitten jaoin selfieitä joka paikkaan niin polleana. Nyt hävettää.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Haaveilen, siis olen

maanantai 13. maaliskuu, 2017 @ 20:29
0
Joidenkin etelä-Helsingin talojen parvekkeet työmatkallani näyttävät niin kutsuvilta, että haaveilen usein asuvani niiden ovien takana. Miltä tuntuisi keväisenä aamuna herätä korkeista ikkunoista kurkistelevan auringon valoon, vetää verhot syrjään ja katsella erkkeristä, kuinka aamuvuorolaiset kipittävät jakuissaan ja salkkuineen töihin? Avata parvekkeen pariovet ja katsella merelle, kuulla lokkien kirkunan? Siihen elämään kuuluisi varmaankin myös joutilaat pitkät aamut croisantin ja hillon kera, arvelen. Jos joskus olen rikas, niin ostan tuon asunnon.

Kiertelen mielellään kirpputoreilla. Etsin pojalle ja itselleni kauniita vaatteita. Mieheni ei voi ymmärtää tämän lajin hienoutta. Jos jotain kerran tarvitsee, miksei kävele vaikka Prismaan ja osta kyseistä tarviketta? Metsästäjälle on turha kai keräilijän yrittää selittää, että miksi on ihana vaan katsella ja haaveilla.

Selailen usein sisustuslehtiä. Haaveilen, miltä kotini näyttäisi designer-sohva olohuoneen keskelle kyörättynä. Haaveilen seinän mittaisista ikkunoista, artekin tuoleista, uusista valaisimista ja tolun kiiltävistä pinnoista. Mieheni jälleen vilkaisee huolestuneena yhteisen tilimme saldoa. Minulla ei kuitenkaan ole tarkoituskaan laittaa ihan täysin toimivaa kotiamme uusiksi. Kunhan haaveilen.

Luen taas kannesta kanteen uusimman matkustuslehden ja merkitsen muistiin kaikki ne paikat, jonne haluaisin vielä joskus mennä.

Toivon, etten koskaan ole siinä tilanteessa, että olisin kaikki löytöni jo kirpputorilta tehnyt. Että olisin matkustanut kaikissa kiehtovissa paikoissa. Että kotini olisi täydellinen. Sillä jos minulle siellä keskustaullakkohuoneistossani olisi jo kaikkea ja olisin käynyt kaikkialla, niin sitten ei voisi haaveille. Pitäisi lopettaa ehkä 70% olemisesta.

Haaveilu on kuitenkin kivaa. Varsinkin hyvässä seurassa hyvän ruoan vauhdittamana.
haaveilua
haaveilua

Kuvissa poikani haaveilee lentokoneista ja liukumäistä.
Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Kuvien takana

tiistai 07. maaliskuu, 2017 @ 20:47
0
Hän hymyilee leveästi sievä suklaatorttu lautasella edessään.
#helsingintrendikkäinravintola #elämäonihanaa #rakastan

Hän on (taas) jollain upealla kaukomatkalla, lakatut varpaankynnet hohtavat valkoista hiekkaa vasten.
#unelmaloma #kylmästälämpimään

Hän on pussaavinaan uutta laukkuaan. Harjaantunut silmä huomaa merkin, joka kertoo, että lompakko on sen myötä keventynyt yli tuhannella eurolla.
#uusiperheenjäsen #ihanaa #olensenarvoinen #louisvuitton

Skumppapullo ja rivi skumppalaseja.
#parhaassaseurassa #afterwork #tgif

- - -

Tapasin erään ystäväni, jonka elämä näyttää somessa TÄY-DEL-LI-SEL-TÄ. Ja niinhän se onkin! Hänellä on upeita ystäviä (kröhöm, siis minä). Hänellä on työ, jossa hän on superhyvä ja josta maksetaan kivasti ja joka
mahdollistaa mukavia matkoja eksottisiin maihin. Hänellä on kaunis koti ja mielenkiintoisia harrastuksia.

Olen katsellut hänen elämäänsä huokaillen ja - myönnettäköön - vähän kadehtienkin.

Tämän sitten sanoin ääneenkin. Että miten täydellinen elämä hänellä onkaan! Hän nosti kulmiaan merkitsevästi ja puhahti.

Kutsumustyön, hyvien ystävien ja rahan lisäksi on myös ongelmia terveyden kanssa, suruja suvussa, pettymyksiä ja pitkäaikaisten unelmien murskaantumisia.

Jokainen instakuva on silti totta. Hänen elämällä on kaunis puoli. Mutta sitten on se toinen puoli, joka oli rajattu julkisista kuvista pois. Kuinkakohan monen fine dining -ravintolaillallisen taustalla oli yritys piristää itseä vaikeassa elämäntilanteessa?

Tuli mieleen se kerta, kun itse olin keskenmenosta surun murtama ja kun miehen kanssa emme jaksaneet itkeä, niin menimme skumpalle. Laitoinkohan kuvan siitä, kuinka murtuneena istuimme sanattomina sohvalla? Vai siitä, kuinka kilistelimme kuohuviinilaseillamme - edelleen murtuneena, mutta parhaamme mukaan mielialaamme nostamassa.

Joku varmaan tätäkin blogia lukee niin, että onpa huoleton elämä. Ei elämäni ole vaivatonta, mutta olen valikoinut tämän puolen elämästäni muille kerrottavaksi. Täällä ja somessa näytetty elämä on ihan totta: ihan oikeasti elämääni kuuluu paljon etuoikeutettuja nautintoja, mielenkiintoisia ihmisiä sekä huvittavia kommelluksia. Mutta se ei missään tapauksessa ole koko totuus.

Ei instan tai somen tarvitse olla kiiltokuvaelämää, sielläkin saa roso näkyä. Mutta ymmärrän sen hyvin, että jotkut valitsevat sinne vain ne kauneimmat kuvat. Sitä ITSE voi katsoa omaa kuvavirtaansa ja todeta, että on tässä omassa elämässä sentään monta hyvääkin juttua, vaikka joskus tekee niin kipeää, että on vaikea hengittää.

Koskaan ei kannata olla kateellinen. Sillä jokaisella on ne omat juttunsa. Oma elämä. Eikä sitä tiedä yhtään, että millainen se toisen elämän kokonaisuus oikeasti on.
hanna paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Voi kökkerö

keskiviikko 01. maaliskuu, 2017 @ 15:04
0
Jos aikuinen nainen teloo itsensä kirveellä mökkitouhuissa tai aikuinen mies potkaisee oikein kipiästi varpaansa, niin "ai että, pitikin sattua" ei tunnu tilanteeseen sopivalta ilmaisulta. Joskus sitä vain tarvitaan isompia voimasanoja kuin "voi kökkerö".

Vieraasta kielestä aina oppii helpoiten kirosanat. Osaan sujuvasti kiroilla muun muassa italian, espanjan, ruotsin, saksan ja flaamin kielellä, mutta olen sujuvasti unohtanut, että miten kyseisellä kielellä vaikkapa tilataan voileipä. Jotenkin kirosanoihin sisältyy tunnelataus, joka saa sanan kaikumaan sisälläni sellaisissa muistin sopukoissa, jotka ei pyyhkiydy pois.

Nyt kun taapero on siinä iässä, että hän apinana toistaa kaiken, mitä äiti sanoo tai tekee, niin täytyy alkaa kiinnittää huomiota omaan kielenkäyttöön ja muutenkin olla vähän parempi ihminen kuin oikeasti onkaan. Usein meinaa lipsahtaa tsemppaamisesta huolimatta. "Voi VI.... ööö ..ULU!".

Kiroilu on yleensä ottaen aika junttia touhua, jos käyttää täytesanana ihmisen sukupuolielimiä tai edustamani firman päävihulaisen nimeä. Mutta on kirosanoillekin oma paikkansa. Vai onko? Onko sanalle "VIULU" hyväksyttyjä käyttötapoja?

Voi kökkerö

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Jab Jab Cross Cross

torstai 23. helmikuu, 2017 @ 17:31
0
Lyönnit rummuttelevat pistehanskoja, nenässä viipyilee nahan ja hien haju, tasainen puuskutus ja puhina kaikuu, välillä joku repeää nauruun. Eri-ikäiset, erikokoiset, erikuntoiset keskenään.

Sitä saa itsestään irti niin paljon enemmän, kun on joku koko ajan siinä vieressä vähän kirittämässä. Eikä se ole niin justiinsa, jos tänään ei jaksa lyödä täysiä tai tekniikkasarja ei ihan ensimmäisellä kerralla mene jakeluun. Sitten otetaan vähän tempoa alas ja hierotaan liikeratoja.

Olen vetänyt kuntonyrkkeilytunteja 15 vuotta ja myönnetään, että on ollut myös kertoja, kun en olisi millään jaksanut lähteä salille, mutta oli pakko kun oli luvannut. Sen voin käsi sydämellä sanoa, että JOKA kerta kuntonyrkkeilystä on lähtenyt niin, että on enemmän energiaa ja intoa elämään, kun mitä oli sinne tullessa.

kuntonyrkkeily
Kuntonyrkkeily
Kuntonyrkkeily
Kuntonyrkkeily
Kuntonyrkkeily
Kuntonyrkkeily
Kuntonyrkkeily

Kuvat @Matti Snellman

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Pienemmän pahan tie

perjantai 17. helmikuu, 2017 @ 15:22
0
Sellainen päättelyketju, jossa perustellaan omia (huonoja?) valintoja mahdollisilla huonommilla valinnoilla, on vähintäänkin mielenkiintoinen. Esimerkkejä havainnoistani tällä viikolla:

"En syö wieneriä, sillä se on tehty voitaikinaan. Otan sen sijaan vain pullan" (äitini iltapäiväkahvilla)

"Iso henkinen väkivalta on jossain tilanteissa pahempaa kuin pieni fyysinen väkivalta" (eräs mies perustelee ravintolassa, kun oli ottanut lasta korvasta kiinni ja taluttanut huoneeseen)

"Kävelen loppulenkin enkä juokse. Parempi sekin kuin että olisin jäänyt vain koko päiväksi sohvalle makaamaan" (ääni sisälläni joka kerta kun käyn yksin lenkillä)

"Varastin työpaikalta kirjekuoria ja klemmareita, eihän se nyt ole yhtään sama asia kuin varastaa tietokoneita tai rahaa" (yleinen uskomus)

"Ajoin vain vähän ylinopeutta, en sentään ollut humalassa tai mitään" (tuntemani poliisi kertoi sakkotilanteesta)

Pettämätöntä logiikkaa! Niin että ei se mitään, jos tekee huonoja päätöksiä, antautuu laiskuudelle tai itsekkyydelle tai turmiollisuudelle. AINA VOISI MENNÄ VIELÄ PAHEMMIN VIKAAN.
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS