Hanna Paavilainen

Kaikki on hyvin.

söndag 15 september, 2019 @ 15:31
0
Veluuriseen yöpaitaan on ommeltu selkään dinosauruksen harjakset. Hän ohjaa pojan peukalon pois tämän suusta, silittää giganotosauruksen selkää ja samalla silittää lasta itsessään. ”Äiti on tässä. Kaikki on hyvin.” hän mantraa.

Pojan polviin on piirretty kaikki kaatumiset ja nousemiset. Niitä äiti silittää. Hänen omiin rystysiinsä on kirjoitettu jokainen otteluvoitto ja -häviö, jokainen lyöty etusuora ja takakoukku. Hänen kämmeniensä rakot kertovat jokaisen leuanvedon ja kahvakuulaheilautuksen tarinaa. Hänen silmiensä alle on väritetty valvotut yöt ja se yksi väistö, joka ei tullut tarpeeksi nopeasti.

”Äiti, ota syliin”, poika pyytää. Äiti huokaisee. Illan sparrit olivat olleet raskaat. Hänen piti taas liikkua ruumiin äärirajoilla ja ylittää ne. Valmentaja oli kuvaillut hänen jalkatyötään yhtä ketteräksi kuin käpylehmällä peltikatolla. Hän tuntee häpeän aallon läikähtävän sisällään. Olkapäitä kivistää. Poika kiemurtelee. Kiharat ovat kosteat. Äiti vilkuilee salaa puhelimen näyttöä. Hän siirtää painoaan pakaralta toiselle. Hän listaa mielessään tehtäviä, jotka odottavat nukutuksen jälkeen. ”Olisitko jo iso poika ja nukahtaisit ihan itseksesi?”

Poika alkaa vääntää suuta mutkalle. ”Äiti, syliin!” Kaulaan ripustautuu ensin riittämättömyys ja levottomuus, sitten poika. Hän tuntee tasaantuvan hengityksen vasten solisluuta. Samalla kun hän katsoo poikaa, hän katsoo lasta itsessään. Hän näkee sen tytön, joka ei mitään muuta kaipaa, kun tulla otetuksi syliin. Tottuneesti hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa: ”Äiti on tässä. Kaikki on hyvin.”

Hän laskee pojan takaisin sänkyyn, ottaa taas peukalon pois tämän suusta ja jää pitelemään kädestä kiinni. Pojan kädet tuoksuvat mudalta ja omenahillolta. Se sekoittuu hänen omien käsiensä - hien, tiikeribalsamin ja nyrkkeilyhanskojen nahan - tuoksuun. Äitiyttä voisi suorittaa paremmin, kärsivällisemmin, luomumpana. Suorittamisessa hän olisi hyvä. Kun valmentaja sanoo ”lyö kohokoukku” tai ”juokse rappuset” hän lyö ja hän juoksee. Kuka kertoisi, miten tätä elämää pitää suorittaa?

Kestää vielä monta joka-ilta-kun-lamppu-sammuuta, ennen kuin kuuluu tasainen tuhina Muumi-lakanoiden alta. Hän sanoo enemmän itselleen kuin pojalle: ”Äiti on tässä. Kaikki on hyvin.” Sanat jäävät kaikumaan hämärässä huoneessa. Kaikki on hyvin. On hyvin. Hyvin.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Koiran oppitunti

måndag 09 september, 2019 @ 21:40
0
Nyt on tyrkyllä kova tapa kokea mielenrauhaa!
Haluatko sinäkin kokea kotisi siistiksi siivoamatta?
Haluatko sinäkin vuorokauteesi lisää tunteja ja lisää "omaa aikaa"?
Haluatko sinäkin lisää voimavaroja?

Minulla on ratkaisu juuri Sinulle!
Kaikkeen ratkaisu on, että ota 35-kiloinen hellyydenkipeä ja hieman tohelo koira asumaan kotiisi kahdeksi viikoksi (voin vaikka lainata). Rapsuta rapsuttamasta päästyäsi. Katso, kuinka miehesi antaa koiralle niskahieronnan, joka kaiken oikeudenmukaisuudentajun mukaan kuuluisi sinulle. Osta uusi nahkaremmi á 40€ pureksitun tilalle. Korjaa iltapuhteena koiran tuhoamat pehmolelut, joita ilman lapsesi eivät voi elää. Kun olet saanut lapset kylvetettyä, syötettyä ja nukutettua, lähde vielä vihmovaan syyssateeseen lenkille koiran kanssa.

Kahden viikon päästä on tarjolla zen-elämys:

- Kotisi on puhtaampi kuin aiemmin (ei enää tassujen tuomaa kuraa eikä turkin salakuljettamia punkkeja lattialla)
- Kotisi on avarampi (ei ole koko ajan joku jaloissa pyörimässä)
- Saat lisää omaa aikaa, kun ei iltaisin tarvitse viedä koiraa ulos.
- Saat lisää voimavaroja, kun on arjessa yksi palikka vähemmän pyöritettävänä.
- Saat lisää euroja, kun on yksi suu vähemmän ruokittavana.

VAROITUS:
Tämän zen-elämyksen olen saanut, kun Lyyli-koiramme on nauttinut pitkästä kesälomasta anoppilassa. Perheemme miehet ovat lähes päivittäin huokailleet ikäväänsä, joskus jopa tirauttaneet kyyneleen. Että sellainen riski tässä mielenrauha-kokemuksessa on, että sitä rakastuu kaaokseen eikä enää osaa elää ilman.

All you need is love and a dog

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tykkää ja jaa

Kehu kuin lasta

söndag 01 september, 2019 @ 14:30
0
Mitä jos aikuisia kehuttaisiin, kuten lapsia kehutaan?

Tiedäthän sen tilanteen, kun katsoo 5-vuotiaan piirtämää etäisesti muistuttavaa autoa ja vallan kiljahtaa: ”Voi miten hieno piirrustus! Siinähän on selkeästi auto! Wau!"

Tiedäthän myös ne kaikki kerrat, kun lapselle sanotaan ”voi miten taitavasti veit astiat paikoilleen” ja "osasitpa hienosti ilmaista tunteesi" ja ”reipas poika, ihan itse pesit kädet vessan jälkeen” tai ”taitavasti jaksoit pyöräillä pitkän matkan”.

Mitä, jos laajennettaisiin tätä kehumisen ilmapiiriä työpaikoille, kotiin, ystävien kesken? Enkä tarkoita sellaisessa alentuvassa, sarkastisessa mielessä, että kehutaan nyt aikuista siitä, että onnistuu syömään itse lusikalla keittonsa loppuun, vaan että ihan oikeasti ja aidosti huomataan toisen ihmisen ainutlaatuiset taidot ja osaaminen sekä sanotaan se hänelle ääneen? Eikö olisi armollista, jos aikuiseltakaan ei vaadita sitä täydellisesti piirrettyä autoa tai täydellisen hillittyä käytöstä, vaan kehutaan silti, jos on edes vähän onnistunut sinne päin?

”Hienosti tehty tämä muistio Pertti! Ihan on muistion näköinenkin, wau!” ”Voi miten reippaasti Irmeli jaksat tehdä pitkää päivää, olet ahkera!”
"Rakas mieheni, hyvin osasit ilmaista pettymyksen tunteita! Tunteiden ilmaisu on tärkeää!"

Jotenkin tuntuu, että aikuisia kehutaan arjessa aika vähän. (Vai apua - pelottava ajatus - onkohan se vaan minä? Ehkä muita kehutaan, mutta minua ei? Mistä se taas sitten kertoo? Mutta ei mennä nyt siihen!) Kehun sanat eivät maksa mitään kenellekään, mutta antavat hyvän mielen sekä sanojalle että vastaanottajalle.

Eikä sitä kehua tarvitse odottaa toisilta. Muutos alkaa itsestä. Mitä jos aikuiset alkaisivat kehua itseään, kuten lapset kehuvat? Poikani osaa polleasti vastata "mä nyt oon vaan näin hyvä", kun kehun hänen laulutaitojaan tai kiipeilytemppujaan. Iltaisin kysyn häneltä, että ”Kuka on söpö?” ja hän vastaa hykerrellen ”mä!” (Apua - pelottava ajatus - ehkä KAIKKI muut todellakin kehuvat itseään ja vain minä en? Ja mitäköhän sekin kertoo itsetunnostani? Mutta ei mennä nyt siihen!)

Mitä tapahtuisi, jos aikuisetkin lakkaisivat vertaamasta itseään ja osaamista parempiin aikuisiin? Että jokainen tunnistaisi ne asiat arjessa, missä on edes vähän hyvä ja kehuisivat itseään siitä?

”Kuka on taitava, reipas ja viisas?” "MÄ!"

Kehu tänään itseäsi ja toisia! Kerro sitten mullekin, mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään.
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Loukussa

söndag 25 augusti, 2019 @ 09:10
0
Olenko jo kertonut siitä kerrasta, kun kiipesin etelärannan kerrostalon ylimmän kerroksen ikkunasta ulos?

Työpisteeni sijaitsee ison kerrostalon yhdeksännessä kerroksessa, missä on hulppeat näkymät Helsingin kauppatorille. Aamuisin katson, kuinka jahdit ja isot risteilyalukset lipuvat usvasta satamaan, iltapäivisin voin vilkuilla maailmanpyörää ja Vanhan kauppahallin turistilaumoja.

Ennen saman talon samassa kerroksessa sijaitsi asianajotoimisto. Koska asianajotoimistossa säilytettiin luottamuksellisia dokumentteja, he hankkivat jokaiseen oviin lukot. Kun tilat remontoitiin Kirkkohallituksen käyttöön, lukot poistettiin ovista.

Eräänä päivänä, kun nuorempi poikani oli vielä mahassa ja laittoi sisuskalujani uusiksi, minun oli pakko kesken työpäivän vetäytyä neukkariin puhaltelemaan ilmaa. Pomoille sanoin tietenkin, että menen tekemään töitä neukkariimme ja otinkin tietokoneen mukaan. Paukautin neukkarin oven kiinni ja nostin turvonneet jalat pöydälle. Paha olo meni hetkessä ohi ja aioin palata työpisteelleni - mutta ovi ei auennut. Hakkasin ovea ja huusin, mutta kaikki olivat ehtineet lähteä jo kotiin. Kiinteistöhuollon asiakaspalvelukin ja talonmiehen päivystys tuuttasivat vain poissaoloviestiä. Laitoin tietokoneella viestiä slackiin ja faceen ja kaikkiin keksimiini kanaviin, että olisiko kukaan talossa. Alakerran ruotsinkielisellä osastolla oli onneksi vielä jumalanpalveluselämän asiantuntija töissä. Hän näki viestini ja tuli hakkaamaan ovea toiselta puolelta. Ovi ei auennut. Hän haki ruuvimeisselin ja irrotti oven lukkopesän. Ovi ei auennut. Lukkopesän reiästä kuikuilimme toisillemme, että mitäs sitten keksitään.

Alakerran asiantuntija ehdotti vahvalla ruotsinkielisellä korostuksella, että mitä, jos avataan viereisen neukkarin ikkuna. Pujottauduin mahani kanssa yhdeksännen ikkunan tuuletusikkunasta ulos ikkunalaudalle,
tartuin kollegan viereisestä ikkunasta ojennettuun käteen, vilkaisin maisemat Suomenlahtea kohti ja hyppäsin viereiseen neukkariin. Kesti muuten kolme päivää, että saatiin lukkoseppä paikalle ja häneltä minuuttia, että saatiin ovi auki. Ilmeisesti asianajotoimiston ajoilta oveen oli jäänyt lukko-ominaisuus, vaikka ovesta oltiin poistettu vääntimet, jolla lukon saa auki tai kiinni.

On vain hyvin vähän asioita maailmassa ja elämässä, mihin voit itse vaikuttaa. Joskus täytyy vaan luottaa siihen, että kun Jumala sulkee oven, hän avaa ikkunan.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Salainen tehtävä

söndag 18 augusti, 2019 @ 13:55
0
Viime viikonloppuna olin häissä, joka alkoi jousikvartetin soitolla. Päätin, etten ehkä enää ikinä suostu juhlimaan ilman jousikvartettia. Se nostaa tilaisuuden ihan uudelle tasolle, kun neljä ammattimuusikkoa vinguttaa Game of Thronesia.

Häihin oman leimansa antoi myös jokaiselle annettu oma salainen tehtävä. Kukaan ei saanut paljastaa, mikä salainen tehtävä oli, mutta juhla oli täynnä kummallisuuksia. Iltaa siivitti erikoiset keskustelunavaukset, esimerkiksi minulle yksi tuli esittäytymään Harry Potterina, toinen Holy Fatherina ja kolmas tuli analysoimaan päivän papin vihkimistä ikään kuin ei olisi tunnistanut, että minä olin se päivän pappi. Kesken puhetta saattoi kuulua määkimistä, kahvihetki keskeytettiin yhteislaululla "Jos on lysti on" ja joku varasti sulhasen kengän.

Sitä sai sitten arvuutella, että onkohan tuokin ihminen kylähullu vai suorittaako hän salaista tehtäväänsä.

Loppuiltaa kohti - viinilasillisten innoittamana - sitä saattoi tehdä ihan mitä vain hullua, koska kukaan ei tiedä, mikä salainen tehtäväni oli. Voisihan sitä elämää muutenkin näin elää. Tehdä, mitä päähän pälkähtää, eikä antaa häpeän estää. Eihän kukaan tiedä, millaista salaista tehtävää olen suorittamassa. Yritän muistaa tämän myös seuraavan kerran, kun näen (oikean?) kylähullun ratikassa esittäytymässä Harry Potterina tai selostamassa omituisuuksia.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Hanna Paavilainen
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Ajoitus on tärkein

söndag 11 augusti, 2019 @ 13:20
0
Kysyin ystävältäni Pispalan portaita noustessamme, että miksi heillä ei ole lapsia. En vissiin ollut ensimmäinen, joka tätä häneltä kysyi. "Miksi lapsettomilta AINA kysytään, että miksei heillä ole lapsia? Miksi sitä pitää selittää kenellekään? Mitä se kenellekään kuuluu? Onko sulta koskaan kysytty, että miksi päätit hankkia lapsia? Missä vaiheessa sä päätit, että haluat lapsia ja miksi?"

Olen elänyt viimeiset vuodet vauvakuplassa ja päivisin tapaan lähinnä toisia vauvakuplassa eläviä, että jotenkin lasten saamisesta on tullut pääni sisällä ihan itsestäänselvyys. On ihan hyvä muistutus, että tätä elämää on niin monta eri tapaa elää, eikä toinen ole toista parempi tai itsestäänselvempi. Meillä jokaisella on valintamme, eikä niitä täytyisi kenellekään joutua perustelemaan. Eiköhän jokainen osaa tehdä parhaan mahdollisen valinnan oman elämänsä kontekstissa.

On tosi mielenkiintoinen kysymys, että "miksi valitsit hankkia lapsia". Sitä siinä Pispalan portailla aloin suureen ääneen ja käsillä suureellisesti elehtien selittää. Lapsiahan ei tietenkään hankita, vaan ne saadaan lainaksi, mutta ei mennä siihen semantiikkaan nyt. Kyllä siinä vähän itsekin pitää jalkoja levittää, ei ne lapset noin niinku normaalisti ihan pelkällä pyhällä Hengelle ilmiinny elämään.

Pispalan portaat jatkuvat ikuisesti tuntuvan ajan. Paikka on suosittu treenipaikka tamperelaisten urheilijoiden keskuudessa. Pohkeet hapottivat jo ja yritin hengästykseltäni selittää, että mulle lapsien haluaminen oli hormonaalinen teko. Tiedän tarkalleen sen päivän, kun vauvakuumeeni nousi. Se oli päivä, kun ensimmäisen kerran tapasin mieheni. Baaritiskillä lävitseni aaltosi hormoniryöppy ja ajattelin:

(JUURI tässä kohtaa seurueemme ohittaa Pispalan portaissa oikein viehättävä, lisääntymisiässä oleva, miesoletettu, kun huudan tarinani tärkeimmän lauseen hurmioituneena:)

"OIH! Tuon miehen kanssa haluan vauvoja!!"

Miesoletettu laajentaa silmäluomiaan ja katsoo olkansa yli hämmentyneenä. Piti siinä sitten ihan juosta perään selittämään, että "Aviomiehestäni tässä puhun. Hyvät geenit kyllä sinullakin näyttää olevan, mutta nyt tällä kertaa en puhunut sinusta nyt lainkaan!"

Mies hymähti ja kiristi tahtia. Hänen reisissään taitaa olla aika hyvä maitohappokestävyys, kun siinä vaiheessa portaissa pysty vielä harppomaan vauhtia. Hyvä isä hänestä tulee vielä jollekin lapselle. Paitsi tietenkin, jos hän päättää olla hankkimatta lapsia. Saa valita kummin päin vain. Hänen elämänsähän se on. Hyvä takamus joka tapauksessa.
Pispalan portaat


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Yllätysraskaus

söndag 04 augusti, 2019 @ 15:00
0
Kaikenlaista uskomatonta sitä sattuu. Sitä ihan alkaa epäillä, että joku tätä hommaa (elämää) käsikirjoittaa, ei nämä sattumia voi kaikki olla.

Mieheni sisko osti Naantalista vanhan luterilaisen nunnaluostarin (kuka tiesi, että on edes olemassa luterilaisia nunnia?!?). Kuulostaa mahtipontiselta kivilinnalta, mutta kyseessä on iso omakotitalo, joka kaipasi tuhdin tuntimäärän rakkautta ja tee-se-itse-nikkarointia. Luterilaisten siskojen työtehtävä talossa oli rukoilla. Talon seinillä näkyy edelleen rakoja, mistä rukoukset ovat vilahtaneet kohti ylempiä kuulevia korvia. Pihalla laiduntaa kesäisin lainalampaita, joita saa ruokkia pihan omenapuiden ja marjapuskien antimilla.

Naantalin luostari "Mariavägen" on uskomaton paikka ja siellä tapahtuu uskomattomia asioita. Niin kuin esimerkiksi tämä.

Eräälle kesälauantaille oli sovittu suuret juhlat. Paikalle saapui 50 vierasta ja Suomen historian kovin helle. Talon isommat lapset oli patisteltu töihin ja emäntä itse heräsi viideltä aamulla leipomaan. Oli jo täysi työ siivoamisessa, kokkailussa, tarjoilussa, tiskaamisessa ja juhlien järjestelyissä, mutta lisätyötä tarjosivat myös auringonpistoksen napannut esiteini ja työstä kieltäytyvä kiukutteleva ihan oikea teini. Kaiken tämän keskellä - juhlien ollessa täydessä vauhdissa - yksi lampaista päätti poikia. Siinä hän ilahdutti juhlaväkeä kovaäänisellä määkimisellä ja luulimme, että nälkäänsä hän huutaa. Kukaan ei edes tiennyt, että kyseinen lammas oli tiineenä. Luulimme, että lammas oli itsekin vasta nuori karitsa. Juhlaväen ilme oli näkemisen arvoinen, kun karitsa putkahti maailmaan.

Koko päivän ihmettelimme syntymän ihmettä. Miten sattuikin kaikista näistä päivistä juuri tämä päivä? Sillä viikolla olisi ollut 6 muuta, aivan rauhallista ja seesteistä päivää syntyä! Iltasella virittelimme vielä vieraille iltapalaksi pikkupizzoja uuni kuumana, kun aurinko vielä hohkasi viimeisiä voimiaan taivaalle. Silloin kuulemme huudon: "Tulkaa ulos! Näitä tulee lisää!" Uskomatonta, mutta samana päivänä toinenkin lammas päätti lampoa kaksi karitsaa lisää laumaan!

karitsa

karitsa

karitsa

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos haluat yöpyä vanhassa nunnaluostarissa, kokea maalaisidylliä ja aavistaa rukouksen kuiskeen ympärilläsi, voit tehdä sen airbnb:n kautta. Kälyni vuokraa nunnien erillistä rakennusta päätalon vieressä Muumimaailman tai Naantalin matkaajille. Taloon mahtuu helposti kaksi perhettä poikasineen (tai karitsoineen). Nunnaluostari "Marian iloon" pääsee yöpymään tästä.
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D