Hanna Paavilainen

Tuurilla tuloksiin!

perjantai 26. toukokuu, 2017 @ 08:48
0
En ole oikein ikinä ymmärtänyt pärjäämisen eetosta. Siis sitä, että pitää itse pärjätä yksin kaikesta ja selviytyä ilman apuja. Mielestäni yksi kauneimmista lauseista on "Hei, voisitko auttaa, tarvitsen sinua?" Siitä tulee sellainen olo, että osaan jotain, olen tärkeä ja minua tarvitaan tässä elämässä. Miksi siis sitä lausetta kitsastellaan?

Eräissä naistenjuhlissa kysyttiin, että kuinka moni käyttää lapsenhoitoapuja. Isosta porukasta vain yksi lisäkseni nosti kätensä, hänkin hieman häpeillen. Ja sitten kuulin illan aikana päiviteltävän, että miten kiireistä on elämä eikä ole ollenkaan omaa aikaa.

Olen aika hanakka pyytämään apuja, oli sitten kyse koiranhoidosta, lapsenhoidosta, vaatevalinnoista, sisustusratkaisuista, työasioista tai kolumnin oikoluvusta. Ajattelenkin, että se on minun lahjakkuuteni ja vahvuuteni tässä elämässä. Minua ei ole siunattu kummoisilla erityistaidolla tai edes viisaudella, mutta ympärilläni on taitavia, näppäriä ja fiksuja ihmisiä, joilta aina voin pyytää apuja.

Tietysti siinä on aina riski, kun pyytää apua, että aina ei osu ihan maaliin. Kokosin tähän listan parhaita vinkkejä, joita olen saanut, ja joiden noudattamisessa seuraisin erityistä varovaisuutta:

- Tuurilla tuloksiin!
- Väkivalta on ratkaisu.
- Viina on ratkaisu.
- Syanidikapseli on ratkaisu.
- Vain lahjattomat harjoittelee!
- Potut pottuina eli kosto on ratkaisu.

Kahlo
Kahlo

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Olipa kerran

lauantai 20. toukokuu, 2017 @ 15:15
0
Olipa kerran kaukaisessa maassa kauan kauan aikaa sitten, pieni suloinen poika nimeltä...

Niin alkaa seikkailu, jossa kaikki on mahdollista. Keksin aina pojalleni satuja hänen omalla nimellään. Palkkioksi saan jakamattoman huomion ja "Lisää" -suosionosoituksia. "Lisää Nantti-satua!", 2-vuotias pyytää. (Nantti on nimi, jonka hän on itselleen antanut) "Kerro Nantti ja sammakko-satu!" "Neljä kertaa". Ja minä kerron.

Usein satuni ovat täyttä propagandaa. Ne yleensä päätyvät opetukseen, että miksi pitää pestä hampaat, miksi pitää syödä aamupuuro tai miksi ei saa lyödä ketään. Suosikkisadussa seikkailee puhuva sammakko, joka opettaa, että uiminen on kivaa eikä vettä pidä pelätä.(Aika ovelaa, eikö?) Kun olen väsynyt, satuni kertovat sen päivän tapahtumista hyvin tylsästi. Olipa kerran poika joka söi aamupuuron ja kävi päiväkodissa ja sitten oli ilta ja hän meni nukkumaan. Sen pituinen se. Silti yleisö vaatii aina lisää.

Nykyään kun on Mcdonaldsit ja Lidlit siellä, minne ikinä meneekin, ovat sadut, tarinat ja lehdet ja kirjat ainoa todellinen tapa matkustaa erilaiseen elämänmenoon, toiseen maailmaan ja paikkaan, missä kaikki on toisin, avata uusia näkökulmia. Siirryn paikkaan, jossa unohdan rajoitteeni ja minuuteni ja normaalin arkeni.

En koskaan lue kirjoja tai lehtiä uudestaan. Laitan ne aina kavereille kiertoon kerran luettuani. Lapseni on tajunnut kuitenkin sen, että saman sadun uudestaan ja uudestaan lukeminen tuo siihen joka kerta jotain uutta.

Serpenttiini
Serpenttiini
Serpenttiini

paita @Serpenttiini

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Äitienpäivää karussa

sunnuntai 14. toukokuu, 2017 @ 09:50
0
Se on välillä hankalaa, kun samaan parisuhteeseen päätyy nainen, joka rakastaa lahjoja ja suhtautuu juhlapyhiin asenteella "ei se juhla oo jollei juhlaa tee" sekä mies, jonka mielestä lahjat ovat pinnallinen kulutuskulttuurin yllyttämä lisä juhliin ja todellinen juhla tehdään vain omaan sydämeen. Tämä asetelma takaa, että riitelysoppa on jo valmiiksi hautumassa jokaista joulua, synttäriä ja äitienpäivää varten. (Tässähän puhun siis ihan teoreettisella tasolla lainkaan viittaamatta omaan avioliittoni, kröhöm.)

Rakkaudella on monta kieltä. Toinen puhuu sitä niin, että leipoo pullat ja tiskaa tiskit. Toinen puhuu sanoin: kehuen, tunnustaen, sanoittaen. Toinen puhuu rakkautta pussaamalla ja halaamalla ja seksillä. Toinen puhuu lahjoilla. Ja kaikki tavat ovat yhtä oikeita. Taitoa on oppia ymmärtämään toisen kieltä ja opetella siitä edes kieliopin alkeet.

Täysin edelliseen kappaleeseen siis liittymättä, tänä äitienpäiväviikonloppuna otin lapsen ja lähdin Ruotsiin ystäväni rouva Täydellisen kotiin evakkoon. Siellä äitienpäivääkin vietetään ihan toisena päivänä, jätetään sopat hautumaan toiseen päivään.

Vielä muuten ehtii myös ostamaan äitienpäivälahjan! Lehtikuninkaan äitienpäivätarjouksia täällä: https://www.lehtikuningas.fi/aitienpaiva
rannalla


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Sitku, sitku

lauantai 13. toukokuu, 2017 @ 21:00
0
Oletko löytänyt vielä poikaystävää?
Mihin aiot pyrkiä opiskelemaan?
Koska aiot valmistua?
Mikä on urasuunnitelmasi?
Joko poikaystäväsi on kosinut? Milloin te menette naimisiin?
Koska aiot palata töihin vanhempainvapaan jälkeen?
Aiotteko hankkia lisää lapsia?


+ + +

Kun joku sanoo "Carpe diem", oksennan salaa suuhuni pikkuisen. Hirveän raskasta on koko ajan elää hetkessä. Sitä paitsi elämänasenteeni ja tapani katsoa tätä maailmaa on vahvasti tulevaisuusorientoitunut enkä osaa muuksi muuttua. Pidän sitä kohtuuttomana vaatimuksena, ettei saisi suunnitella elämää. En osaisi elää niin ja vaikka osaisin, niin se olisi tylsää, sillä etukäteen fiilistely on ainakin puolet huvista!

Viime aikoina olen kuitenkin itse kyseenalaistanut tätä tapaani ajatella. Pienissä jutuissa ehkä suunnitelmallinen mielenlaatuni osoittaa näppäryytensä: olen aika haka tekemään aikatauluja, matkasuunnitelmia ja mitoittaa työntekoani. Enkä pelkää poiketa suunnitelmista - sehän on vain kivaa, kun pääsee suunnittelemaan uudestaan! Mutta isoissa jutuissa kun koko ajan katsoo eteenpäin, ei ehkä näe sitä, mitä on tässä.

Koko elämäni on ollut yhtä sitku -elämää. Sitku pääsen opiskelemaan ja asumaan itsekseni! Sitku valmistun! Sitku saan vakituisen työpaikan! Sitku löydän "sen oikean"! Sitku menen naimisiin! Sitku saan lapsen! Sitku lapsi on tietyn ikäinen, että saa nukkua täyspitkät yöunet! SIT on onnellinen ja elämä on täyttynyt ja kaikki on hyvin. Huomaan myös kysyväni aina ystäviltäni yllä olevia SITKU-kysymyksiä. Ihan niin kuin heidän nykyinen elämäntilanteensa ei olisi täydellinen sellaisena kuin se juuri nyt on. En tarkoita sitä niin, kyllä hekin sen tietävät, aivoni vaan tuntuvat käyvän eri kellotaululla kuin normaalien ihmiset viisarit.

Ja hups. Siinähän se elämä sitten menikin seuraavaa sitkua metsästäessä. Lapsi ei ollutkaan enää vauva, ei ollutkaan enää opiskelija, ei ollutkaan enää villi ja vapaa ja vailla vastuuta. Olin se ihminen, joka oli kokenut sen kaiken, mutta en nähnyt mitään.

Mua on puhutellut jonkun viisaan ajatus, että minun arkeni on lapseni ainutlaatuinen lapsuus. En ehkä halua, että lapseni lapsuus menee ohi siinä, että odotan vain seuraavaa vaihetta elämässä.


coldshoulder
coldshoulder

Cold shoulder -paita @Serpenttiini

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Graffitit - Miami vs Helsinki

sunnuntai 07. toukokuu, 2017 @ 14:18
0
Wynwood
Vakiolenkkipolullani on tunneli, jossa vaikuttaisi olevan kaupungin ja graffitimaalaajien itsepäisyyskilpailu. Se tai sitten joku pesee graffitien lisäksi rahaa: joku Helsingin kaupungin tunnelien puhtaana pidosta päättävä on osakkaana maalaus-/siistimisyrityksessä? Ja sitten tämä kyseinen henkilö palkkaa pikkurahalla katutaiteilijoita pistämään merkkinsä sinne yön pimeinä tunteina, jotta voisi saada firmalleen töitä seuraavalla viikolla? En näe muitakaan syitä, että miksi kyseinen tunneli pitää pestä ja maalata valkoiseksi useamman kerran vuodessa.

Miamissa katutaide on muodostonut turistinähtävyydeksi Wynwoodin kaupungiosassa. Jonotimme matkaevääksi donitsit täyteentupatusta saltydonutsista ja kolusimme alueen seiniä läpi. Emmekä olleet ainoita katutaiteen kuvaajia paikalla, alueella järjestetään opastettuja kierroksia. Tämäkin kaupunginosa olisi autioitunut, jos seinät olisivat valkoiset.

Mikäköhän pakkomielle suomalaisilla (ja ilmeisestikin Helsingin kaupungilla) on valkoisiin seiniin?

Millaisenkohan graffitin sitä itse tekisi, jos olisi katutaiteelle suosiollinen politiikka, aikaa maalata ja asuisi Wynwoodin lähettyvillä? (Nämähän ovat juuri ne tekijät, jotka rajoittavat katutaiteiluani. Ei suinkaan se, että en osaa YHTÄÄN piirtää tai maalata.) Maalaisin ehkä Jeesuksen, joka nauraa.
Wynwood
Graffiti
Wynwood
Wynwood
Wynwood

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Sielunmaisema

maanantai 01. toukokuu, 2017 @ 22:36
0
Eräs ystäväni rakastaa vappua enemmän kuin kukaan. Vappua suunnitellaan ja odotetaan koko vuosi. Hänen sielunmaisemansa on täpötäysi Kaivopuisto, kertakäyttögrilleistä liekkeihin leimahtaneet roskalavat, niitä sammuttelevat palomiehet, skumppapullot, pilkkihaalarit (koska yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, jolloin Kaivarissa on vappuna pärjännyt ilman), piknikviltit ja heliumpallot.

Oma sielunmaisemani ovat palmut. Niihin hetkiin elämässäni, kun olen saanut katsella palmuja, on aina liittynyt kiireettömyys ja paineettomuus. Vaikkakin kuulemma palmujen alla ei saisi hengailla, koska sieltä putoaa kookos, eikä se ole hyvä asia, jos sellainen putoaa päähäsi. Koska se halkeaa. Ei se kookos, vaan se pää.

Millainen on sinun sielunmaisemasi?
palmut
palmut
palmut
palmut
palmut


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Filosofista

keskiviikko 26. huhtikuu, 2017 @ 21:30
0
Taivas oli täydellisen vaaleanpunainen, meri kimalsi turkoosin sävyissä ja hiekka oli valkoista. Oli se maaginen hetki, kun aurinko vielä lahjoittaa viimeisiä huomionosoituksiaan, ennen kuin pimeä ottaa vallan. Suurin osa turisteista ja paikallisista auringonpalvojista olivat lähteneet jo kotiin parantelemaan ensimmäisen asteen palovammojaan. Me saimme rannan melkein omaksemme. Miamissa, suurkaupungissa!

Olisi ollut täydellinen sää ottaa kuvia hyvällä kameralla. Jos ei olisi jo loman ensimmäisenä päivänä kömpelöinyt ja iskenyt objektiivia risaksi. Olin vielä luvannut ystävälleni Serpentiinin maahantuojalle, että ottaisin asukuvia hänen vaatteistaan. Tässäkin vaaleanpunaisessa hameessa tunnen itseni prinsessaksi ja keijuksi ja kauniiksi yhtäaikaa ja sen sävy olisi sointunut niin suloisesti horisontin väreihin. Eikä kännykkäkamerasta ole mihinkään vähänkään pimeissä olosuhteissa. Plääh.

Tämä herättääkin muinaisen filosofisen kysymyksen, että kun puu kaatuu metsässä eikä kukaan kuule, niin kuuluuko siitä silloin ääntä? Jos on täydellisen kaunis auringonlasku, muttei ole kunnon kameraa, jolla ikuistaisi sen instagramiin, niin oliko auringonlasku oikeasti olemassa?

Suosittelen ottamaan pohtija-asennon eli nojaa leukaa toiseen nyrkkiin ja aprikoimaan tätä ihan kunnolla.

Äänestän, että ei.

rannalla
rannalla
rannalla
rannalla
rannalla


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS