Hanna Paavilainen

Mietipä omalle kohalle

sunnuntai 13. tammikuu, 2019 @ 10:56
0
Lapsille on eri säännöt kuin aikuisille.

Lapsilla on karkkipäivä kerran viikossa. Vaikka suklaakeksit huutelevat keittiön nurkan kaapista jo maanantaina, pitää odottaa kärsivällisesti lauantaihin asti. Aikuinen voi onneksi harhauttaa leikki-ikäistä pikkukakkosella ja työntää pää kulmakaappiin ja rouskutella menemään peppu oven takaa pilkistäen. Itsehän en tietenkään tällaista harrasta. Enkä myöskään sitä, että lukittaudun kylpyhuoneeseen jäätelökulhon kanssa ja harjaan hampaat heti syömisen jälkeen, ettei jälkikasvun tarkka nenä vainua suklaakastiketta hengityksestä.

Aamulla syödään puuroa. Joka aamu. Mietipä omalle kohdalle: joka aamu joku toinen määräisi, miten paljon aamulla nälättää ja mitä ruokaa syödään. Lautanen on syötävä tyhjäksi, koska jossain Afrikassa lapset näkevät nälkää. Se, miten tyhjä puurolautaseni edistää Afrikan lasten vatsan kylläisyyttä, on jäänyt hieman mysteeriksi, mutta silti selitys on klassikko. Samaa syytä käytetään myös lounaan salaateista ja päivällisen pinaateista - niidenkään aterioiden sisältöön ei ole muuten lapsi saanut äänestää.

Lapsilla ei ole koskaan kiire (paitsi ehkä silloin, kun on pissahätä). Mietipä, että joku toinen määrittelisi koko ajan aikataulusi. Kävele reippaasti! Syöpä nyt jo lautanen tyhjäksi! Nyt nopeasti haalari päälle ja kengät jalkaan! Nyt ei ole enää leikkiaika, nyt syömään sieltä äkkiä. Tänään sain itseni kiinni hoputtamasta poikaani kakkaamaan nopeammin. Niin, mietipä omalle kohalle.

Väsytti tai ei, niin joka päivä on samaan aikaan nukkumaanmenoaika ja päikkäriaika. Täytyy nukkua yksin omassa sängyssä, vaikka kyllähän aikuisetkin nukkuvat samassa sängyssä vierekkäin. Mietipä omalle kohalle, että pitää pötköttää sängyssä, vaikka yhtään ei nukuta.

Aikuiset ovat keksineet hienoja pelejä ja tv-sarjoja. Mutta lapset eivät saa katsoa niitä tai pelata niitä loputtomiin. Aikuiset tietenkin saavat pitää älypuhelinta kätensä jatkeena niin paljon kuin haluavat.

Mietipä omalle kohalle, että pitäisi syödä säännöllisesti terveellistä ruokaa 5 kertaa päivässä. Herkkuja vain kerran viikossa. Pitäisi levätä tarpeeksi vuorokaudessa. Mietipä, jos ei ikinä itse kokisi kiirettä. Mietipä, jos ei älypuhelinta pitäisikään koko aikaa kädessä. Niin, olisihan se sellainen elämä aikuisella aikamoista.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Äitiys ei tule yksin

sunnuntai 06. tammikuu, 2019 @ 21:32
0
Se oli se syksy, kun Kaisa kärsi kolmatta virtsaputkentulehdusta putkeen. Teologisen tiedekunnan kirjaston lukusalissa Aleksanterinkadulla oli hiljaista ja Kaisa kiemurteli tuolillaan. Kärsivällisyys petti ja Kaisa parahti niin, että lukusalista käytävälle asti kaikui: ”Ai v***u tän pillun kanssa on vaikee elää!”.

Jostain pölyttyneiden kirkkoisien elämänkertojen takaa kuului möreä, sympatiseeraava, ääni: ”No älä muuta sano”.

Tästä on tullut lentävä lauseemme. Aina, kun tulee puhetta sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, gynegologisista ongelmista, naisen ja miehen eroista, hormoneista, parisuhdeongelmista tai oikeastaan mistä tahansa, voi todeta lopuksi: "V***u tän pillun kanssa on vaikea elää".

Tämä lause on ollut erityisen kovassa käytössä äidiksi tulon jälkeen. Kaksi raskautta ja kaksi sektiota ovat jättäneet jälkensä kehooni. Jokaisen arven ja rypyn vielä kannan ylpeydellä. Ne ovat merkkinä oman elämäni ja kahden pienen pojan elämän jäljistä, mutta kipujen ja kiristyksien kanssa elo ei ole hyväksyttävää. Raskauden aikana keho käy läpi valtavan mullistuksen: lihakset ja elimet liikkuvat pois paikaltaan. Raskaudesta palautuminen ei käy ihan itsellään. Täytyy tehdä töitä sen eteen.

Entinen työkaverini luki itsensä äitiysfysioterapeutiksi ja Jannalla on tomera asenne työssään: hoidetaan sinut kuntoon! Jotenkin julkisen terveydenhuollon puolella on saanut sellaisen kuvan, että erilaiset kolotukset vain kuuluvat äitien elämään, mutta Janna ei sitä hyväksy, mikä on huojentavaa kuulla. On paikka, jossa minut otetaan vakavissaan!

Ennen Jannan vastaanotolle menoa luulin lantionpohjan lihasteni olevan ihan hyvässä kunnossa. No eipä se ihan niin ollut. Olin lintsannut niiden treenaamisesta ja siirtynyt suoraan vaan leuanvetoihin. Jannalta sain onneksi hyvät ohjeet myös lantionpohjan lihasten kotihoitoon. Minulle tuli myös aivan uutena tietona, että SEKTIOHAAVA TARVITSEE KÄSITTELYÄ. Jos ei sektiohaavaa tai epparihaavaa käsittele, se saattaa aiheuttaa kinnikkeitä ja kipuja kroppaan, Janna valisti. Miksei synnytyslaitoksella kerrota tästä mitään?!? Sen jälkeen, kun saa vauvan saateltua ulos maailmaan, tuntuu julkinen terveydenhuolto olevan kiinnostunut lähinnä vauvan hyvinvoinnista - mikä tietenkin on hieno asia - mutta eikö äidin hyvinvointi olisi myös yhtä tärkeää?

Lentävä lauseemme teologisen kirjastosta elää edelleen. Mutta ei sen niin pitäisi mennä. Kannattaa hoitaa itsensä kuntoon, niin elämä (jopa pimperonkin kanssa) on aika paljon helpompaa.

äitiysfysioterapia

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Kerron mielelläni lisää kokemuksia äitiysfysioterapiasta. Laita viestiä kommenttikenttään tai sähköpostiin. Tai varaa suoraan aika itse mestarille, Jannalle.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Vuoden parhaat

sunnuntai 30. joulukuu, 2018 @ 11:01
0
Tämä kierros lähitähden ympäri on ollut ehkä elämäni parhaimpia. En ole ehkä koskaan aktiivisesti ajatellut aiemmin eläväni elämäni parasta aikaa. Olen joka viikko yrittänyt keskittyä tiedostamaan, että

"tätäkin päivää ajattelen kaihoisasti eläkkeellä. Aikaa, jolloin pieni vetää lahkeestani ja ojentaa kädet ylös. Se tarkoittaa, että hän haluaa syliin. Aikaa, jolloin isompi ottaa vauhtia ja hyppää sohvalle ja näyttää, miten tehdään kuperkeikka taaksepäin."

Olen joka viikko yrittänyt olla ajattelematta, että:

"Nämä ovat nyt niitä ruuhkavuosia, jotka pitää rämpiä läpi ja vaan kestää hampaat irvessä. Voi kun olisi jo se vaihe elämässä, että saisi nukkua yönsä, molemmat kädet vapaaksi ja lasta ei tarvitsisi komentaa pois hyppimästä kurahousuissa sohvalta."

Tänä vuonna elämäni on ollut hyvin pientä. Olen opetellut hidasta elämää. Koska lapseni vihaa autossa olemista, olen kulkenut joka paikkaan julkisilla. Aiemmat 15 minuutin matkat ovat vaihtuneet puolentoista tunnin sompailuiksi busseilla, ratikoilla ja junilla, mutta eipä minulla ole toisaalta kiire minnekään. Bussimatkan olen lukenut journalistisia julkaisuja (jos vauva on torkkunut) tai olen koko bussiväen iloksi laulanut hämä-hämä-häkkiä tai leipuri hiivaa. Olemme yhdessä vauvan kanssa katselleet aukeavia ja sulkeutuvia ovia ja niistä kulkevia ihmisiä.

Ei se perillepääsy, tai edes nopeasti perillepääsy, vaan se matka!

Kiitos jälleen Lehtikuninkaan väelle, kun olen tämänkin vuoden saanut kertoa tarinoitani. Kiitos sinulle, kun olet niitä lukenut.

joulu Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Hyvää joulua!

sunnuntai 23. joulukuu, 2018 @ 15:27
0
Joulunaikaan kuuluu perinteet. Samanlailla toistuvat jutut luovat turvallisuudentunnetta maailmassa ja elämässä, joka koko ajan muuttuu.

Aina joulun aatonaatto haemme isän kanssa joulukalat Tampereen kauppahallista. Ensin haetaan jonotuslappu ja huomataan, että omaan numeroon on 300 numeroa matkaa (siis oikeasti!). Otamme kaksi jonotuslippua - toinen isälle ja toinen minulle. Kalatiskin edessä käy kuhina, kun porukka trokailee jonotuslippujaan. Voi miten suloista kansaa nämä tamperelaiset! Kukaan ei kohkaa jonon ohi vaan jos haluaa vähän etuilla jonossa, niin on etsittävä kaveri, jolla on pienempi numero lipussa tai kaveri, joka on päättänyt luovuttaa jonotuspaikkansa.

Meillä on isän kanssa aikaa jonottaa. Jonotuslipun hakemisen jälkeen käymme hakemassa joulujuustot toiselta tiskiltä. Sitten käymme tarkistamassa jonotusnumerotilaneen. 270 numeroa edessä. Käymme ostamassa toisillemme joululahjakirjat. Sitten käymme tarkistamassa jonotusnumerotilanteen. 200 numeroa edessä. Käymme lounaalla. 100 numeroa edessä. Käymme glögillä. 70 numeroa edessä. Jäämme kalatiskin eteen hengailemaan. Isällä on yleensä tuttujakin siinä. Koska emme tarvitse kuin yhden jonotuslipun, annamme ylimääräisen jonotuslipun eteenpäin jollekulle kiireisen näköiselle.

Elämässä kaikki on niin kovin epävarmaa. On hyvä, että on joitain asioita, johon voi luottaa. Niin kuin vaikka siihen, että aina aatonaattona on Tampereen kauppahallin kalatiski tukossa ja että tamperelaiset osaavat kiltisti jonottaa.

"Elämä on arvaamatonta.
Koska tahansa voi tapahtua
jotain hyvää."

- Eeva Kilpi -

Jo joulu sarastaa. Ruokapöytään katetaan kauppahallista haetut kalat ja mädit. Parhaat reseptit otettu käyttöön äidin tahriintuneesta punaisesta reseptikirjasta sekä uusia joulureseptejä Glorian ruoka ja viini -lehdestä. Katetaan kankaiset lautasliinat. Lapset heittävät puolivahingossa kinkut koiralle pöydän alle ja täyttävät vatsansa pipareilla. Jeesus syntyy ja mitä tahansa hyvää voi tapahtua tänäänkin.

joulu Hanna Paavilainen
joulu Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

RADIO VS TELEVISIO

sunnuntai 16. joulukuu, 2018 @ 09:00
0
Radion tekeminen on siitä hauskaa, kun voi vaikka kaivaa nenää samalla tai möllötellä studiossa reikäisissä verkkareissa, eikä kuuntelija siitä kärsi. Radiossa on myös mahdollista käsitellä monia vakavampia aiheita kuin telkkarissa. Jotkut teemat - kuten vaikkapa perheväkivalta - ovat aiheita, mistä pitää puhua, mutta kukaan ei halua siitä nähdä kuvituskuvaa. Radio on luo vahvempia mielikuvia kuin telkkari, koska kuvat syntyvät suoraan ihmisten mieliin ja sitä kautta silmiin eikä toisin päin.

Pääsin viime kuussa pitkästä aikaa tekemään telkkaria, kun Riemulaulujen juontaja sairastui ja minut kutsuttiin tuuraamaan. Ai että kun siinä on hauskaa se tekemisen meininki. Siinä, missä radiossa ollaan aika paljon yksin studiossa luurit korvilla, telkkarin puolella on kuvaajat, äänimiehet, valoteknikot, maskeeraajat, tuottajat, koordinaattorit, ohjaajat ja studio-ohjaajat häärimässä.

Television tekeminen on siitäkin mukavaa hommaa, että mokat saa anteeksi. Aina voi ottaa uuden oton, jos sanat menee sekaisin tai tukka on huonosti. Katsoja ei ikinä arvaa, kuinka monta kertaa kameroiden edessä juonto on mokattu tai laulu laulettu nuotin vierestä, he näkevät vain illuusion onnistumisesta.

Riemulauluissa tänään odotetaan joulua ja puhutaan erilaisista odotuksista. Aikuisellehan tämä joulunodotuksen aika on kaikkea muuta kuin seesteistä pysähtymistä ja rauhallista tunnelmointia. Päinvastoin kahlataan sohjossa luonnonlakeja uhmaten hiki pipossa, että saisi kaiken valmiiksi töissä/kotona/elämässä joulua varten. Toivottavasti voit ottaa hetken aikaa itsellesi tästä tohinasta ja istahtaa kuuntelemaan Riemulaulujen hienoja musiikkeja. Ohjelma löytyy Areenasta täältä.

Ja jos ihan oikeasti ehtisit pysähtyä, käy hautuumaalla. Haastattelin Hietaniemen hautausmaalla kappelisuntiota. Hän esitteli Hietaniemen kuuluisimpia hautoja ja kertoo, miksi olisi joskus hyvä käydä hautausmaalla kävelemässä. Hartaus löytyy Areenasta eli täältä.

Riemulaulut
Riemulaulut

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Tänäänkään en onnistunut

sunnuntai 09. joulukuu, 2018 @ 21:46
0
Joskus vaaditaan 1000 epäonnistumista, ennen kuin onnistuu ensimmäisen kerran...

Täydellinen leuanveto tai puolivoltti, upeasti koristeltu piparkakkutalo, oivaltavan start-up-yrityksen hehkutusartikkeli, lapsen onnistunut piirros/tuotos, nimitys uuteen hienoon virkaan. Tällaisia kuvia ja "uutisia" ilmiintyy (eikö olekin ihanan Harry Pottermainen sana?) sosiaalisen median ja ihan perinteisen lehtimedian kautta verkkokalvoilleni monta kertaa päivässä. Ja tottakai saakin ilmiintyä, sillä onnistumisista pitää iloita yhdessä ja hyvät uutiset pitää jakaa.

Mutta mietinpähän tässä vain, että kuinka monta epäonnistumista tarvitaan, että saadaan se yksi onnistuminen? Ei somessa näytetä niitä kertoja, kun leuanvetotanko on vain ihan liian korkealla, eikä ruho nouse. Ei siellä näy karrelle palaneet piparkakut, suurista unelmista luopunut konkurssin kokenut yrittäjä, ne kaikki hylkäämiset ja jäit-toiselle-sijalle-työhaastattelussa-kerrat eikä pieleen piirretyt puput.

Otin syksyn alussa omaksi haasteekseni, että jouluun mennessä osaan kippileukoja. Ne ovat sellaisia heilautuksella tehtäviä leuanvetoja, joita crossfittaajien some-tileillä näkee. Aloitin nimittäin syksyllä crossfitin, kun löysin sellaisen salin, jonne voi mennä lasten kanssa. Siellä on kiva porukka, jonka kanssa tsempataan toisiamme ja välillä vähän sylitellään toistemme vauvoja, että jokainen saisi tehtyä treenin loppuun asti. Vauvat, taaperot ja isommatkin lapset viihtyvät, kun voi välillä matkia äitien liikkeitä ja välillä katsella, että mitä ne mammat touhuaa. Lelujakin löytyy. Ihan mielettömän hieno konsepti!

Oma visioni tietty oli, kuinka saisin myös omalle sometilille (@hannapaavi) hienon kippileukavideon pönkittämään identiteettiäni mukamas urheilijana. Olen satoja kertoja harjoitellut kippiä ja joka kerta kipannut (kuvainnollisesti ja vähän kirjaimellisestikin) pepulleni. Ei taivu vieläkään kipit...

On hienoa, että tuodaan esille onnistumisia. Mutta voitaisiinko tuoda myös esille sitä työtä, mitä onnistumisten takana on? Kaikki ne kerrat, kun on kokeillut, mokannut ja kokeillut uudelleen? Vaatii nimittäin aika paljon rohkeutta, pettymyksen sietokykyä, itsensä kokoamista ja sisua, että jaksaa yrittää uudelleen mokan jälkeen. Ja eikö se ole aika paljon hienompi juttu (se sisu), kuin mitä lopputulos ikinä voisi olla?
crossfit
crossfit

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Täti AK ja hyvät sanat

sunnuntai 02. joulukuu, 2018 @ 15:14
0
On mulla hauska täti. Kutsuttakoon häntä vaikka täti AK:ksi.

Täti huutaa takapenkkiläisille (joita on hänellä monta), että taas ollaan myöhässä, ei ole aikaa pysähtyä vaihtamaan vaatteita. Vaihtakaa juhlavaatteet takapenkillä! Täti-AK painaa moottoritietä niin lujaa, että siinä vauhdissa gepardikin näyttäisi vanhainkodin vuodepaikkaa jonottovalta vanhukselta ja lapset taivuttelevat juhlamekot päällensä sirkustaiteilijan notkeudella.

Täti-AK pysähtyy paria korttelia ennen kirkkoa, ampaisee ulos autosta ja supermiestä nopeammin vaihtaa juhlakoltun päälleen tienvieressä. Ja näin heiluu kassi ja kassi heiluu näin. Matka jatkuu nappulat vinkuen kohti kirkon parkkipaikkaa ja sieltä kipinkapin-hopihop-juosten kirkkoon, jossa kellot ovat jo soineet niin, ettei kuminaa enää kuulu.

Ihmiset istuvat paikoillaan. Sali on täynnä. Rippilapset valkoisissaan alttarilla edessä. Siellä on täti-AK:n kummilapsikin, jota hänen pitäisi olla nyt siunaamassa, kuten 15 vuotta sittenkin tuo tyttö oli valkoisissan ja täti-AK siunaamassa. Täti-AK joukkoineen ryskää saliin ja on näky komea. He joutuvat nostattamaan monta peppua, että pääsevät tyhjään kohtaan penkkirivien keskelle. Mikäköhän siinäkin on, että ihmiset aina istuvat penkkirivin päätyyn? Niin että joka kerta pitää nousta ylös antamaan tilaa ja tuoksuttelemaan ohiyrittävän kanssakristityn parfyymeita? Onko siinä joku juttu, että ihmiset pelkäävät jonkunlaista yllätyshyökkäystä, ufojen invaasiota tai erityisen ärsyttävää saarnaa, että on helpompi sitten paeta ja evakuoitua penkin päädystä?

Täti-AK löytää istumapaikan. Pulssi tuntuu vielä korvissa ja hiuksenhieno hikipuro on tiheentymässä ohimolle. Täti-AK näkee tutut kasvot pari penkkiriviä taaempana. "Hei! Ihanat hiukset sulla! Ja voi miten kaunis huivi!" täti-AK huikkaa iloisesti.

****

On mulla hauska täti, tuo täti-AK. Hän on sellainen, että siinä tilanteessa, missä muut kiroilisivat kuin merimies ja käpertyisivät omaan myöhästymiseensä/epäonnistumiseensa, täti-AK huomaa puolitutun kauniin huivin.
ristiäiset
ristiäiset

Aamen ja terkkuja,
Hanna.
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D