Hanna Paavilainen

Rakkaus on <3

tiistai 19. syyskuu, 2017 @ 20:30
0
Mun mummu rakasti pappaa. Sillee niinku terveesti. Kun pappa sai aivoverenvuodon, mummu kävi sairaalassa joka päivä syöttämässä, riisumassa, pesemässä ja pukemassa. Joka päivä yli 30 vuoden ajan. Vain kerran se suuttu ja löi piirongin kanteen kätensä. Tummassa pehmeässä puussa näkyy vieläkin sormuksen jälki. Mun mummu tiesi, mitä rakkaus on.

Isä ei koskaan sano, että rakastaa. Eikä se työmatkoiltaan koskaan osannut tuoda tuliaiseksi oikean kokoista t-paitaa, saatika sitten sellaista mallia, jota ois kehdannut pitää koulussa. Mutta isä tiesi, että oon huono liikassa ja koulun juoksukilpailussa tuli viimeiselle suoralle kirittämään viereen. Maaliviivalla se antoi sinisen käärön suklaanappeja. Kun ostin ensimmäisen asunnon isä – Karjalan pula-ajan lapsi, joka välttelee velkaa kuin tartuntatautiosaston odotushuonetta – takasi lainan ilman, että tarvi edes pyytää. Kyllä isä tietää, mitä rakkaus on.

Anopin poimimat ja pakastamat mustikat. Seurakunnan vapaaehtoisten kutomat vauvan villasukat. Korson S-marketin kauppajonossa herrasmies antaa pullokuittinsa opiskelijalle, joka saa summalla ostettua monen päivän ruoat. Bussissa ei heitetty ensimmäistäkään kiveä häiriköijää kohti, vaan hymyiltiin kannustavasti punaisena rääkyvän taaperon äidille. Perheensä kanssa Välimeren ylittänyt ja Rautatientorille leiriytynyt nainen juoksi perääni, kun mun kännykkä putos taskusta kadulle. Se yksi ystävä, jolla ei tänään ollut liian kiire kysyä: ”mitä sulle hei oikeesti kuuluu”. Nää tyypit tietää, mitä rakkaus on.

Rakkaus on.

Jumala on.

Rakkaus on, koska Jumala on.

”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18)

(Kirjoitus julkaistu aiemmin Sana Sinulle - nettijulkaisussa)
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Mitä bussissa saa tehdä?

torstai 14. syyskuu, 2017 @ 15:06
0
Ystäväni, kutsuttakoon häntä rouva Täydelliseksi, katsoi minua kulmiaan kohottaen, silmiään pyöritellen ja henkeään haukkoen: "Hanna, onko susta tullut BUSSIMEIKKAAJA?!?" Kommenttia säestivät epäuskoiset tuhahdukset ja paheksuvat päänpyöritykset. Ihan niin kuin tässä olisi nyt kyseessä joku oikeasti epäeettinen käytös, kuten vaikkapa yksityisautoilu (jota sitäkin muuten harrastan, vieläpä maasturilla, hups!).

Kyllä. Tunnustan. Nimeni on Hanna ja olen bussimeikkaaja. Olen sekakäyttäjä (jos se sallittakoon lieventäväksi asianhaaraksi), sillä laitan kotona CC-voiteet ja poskipunat ja kulmat, bussissa ripsivärit ja huulipunat samalla kuunnellen Yle radio 1:n uutisia turkooseilla kuulokkeilla. Säästän sillä ainakin 10 minuuttia aamuisin. Se tekee vuodessa 43 tuntia, yhden työviikon panoksen verran. Kyllä kannattaa.

Toistaiseksi kukaan ei ole tullut valittamaan bussimeikkauksestani. Tosin suomalainen tapa valittaa on usein passiivisaggressiivinen, että suoraan ei tultaisi sanomaan, vaan kovaäänisesti läheisellä penkillä tuhahdeltaisiin, moitittaisiin äänekkäästi tutulle puhelimessa asiaa tai pyöriteltäisiin silmiä. Itsehän olen silmät kiinni pienessä pyöreässä käsipeilissä ja korvat kiinni Yle radio 1:ssä, joten en näitä hienovaraisia elkeitä ottaisi vastaan kuuleviin korviini enkä näkeviin silmiini. Kerran laajensin bussirepertuaariani kynsien viilaukseen. Kynsi oli katkennut enkä ehtinyt sitä kotona hoitaa. Silloin edessä oleva kanssamatkustaja ystävällisesti pyysi, että voisinko lopettaa. Voisin toki ja ajattelin samalla, että tässäkö on nyt raja. Ripsiväri ok, mutta kynsiviila ei.

Entäs sitten aamupala? Aijai kuinka monta minuuttia säästyisi, kun ottaa smoothien tai aamupalasämpylän mukaan bussiin! Ehkä jopa toinen työviikko vuodessa! Eräänä iltapäivänä vahvasti viinalta ja urealta tuoksahtava mies istui edessäni bussissa ja hän söi omat eväät tyytyväisenä ja joi maitoa purkissa. Lähtiessään unohti (ihan varmasti vahingossa) roskat ja tähteet penkille. Kukaan bussissa - itseni mukaan lukien - ei puuttunut tähän toimintaan. Ehkäpä siis ihan ok käytöstä? Mutta kynsiviila ei?

Entä puhelimeen puhuminen? Toinen ystäväni, kutsuttakoon häntä rouva Korrektiksi, lopettaa aina puhelun, jos astuu julkiseen liikennevälineeseen. "Astuin juuri nyt bussiin, täytyy lopettaa". Eli bussissa ei saa puhua puhelimeen? Toisaalta olen kuullut lukemattomia intiimeitä keskusteluita ja työpaikan juoruja kanssamatkustajan lörpöttelemänä puhelimeensa, eikä heitä ole pyydetty olemaan hiljaa. Entä jos tulee kaverin kanssa bussiin, saako hänen kanssa puhua? Miten se eroaa siitä, että puhuu puhelimeensa, jos volyymi on sama?

Onko ainoa hyväksyttävä tapa matkustaa bussissa istua hiljaa paikallaan tuijottaen lasittunein silmin eteenpäin?
bussissa
Bussissa

(Kuvassa matkalla syntymäpäiväjuhliin, meikit viimeistelty menomatkalla.)

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

13 kiloa vuodessa

perjantai 08. syyskuu, 2017 @ 13:40
0
Taaperon huppari 64 euroa.
Vauvan body 35 euroa.
T-paita 29 euroa.

Mitä järkeä on näiden suomalaisten ja ruotsalaisten lasten trendivaatteiden hinnoissa? Enhän käytä omiinkaan vaatekappaleisiini näin paljon rahaa?

Sitten on tämä oma käyttäytymismallini, jossa olen viime aikoina myös huomannut järjen aukkoja: hamstrataan halvalla kirpparilta kasoittain vaatteita (lapselle ja itselle). Kaapit pursuaa ja sitten vähän väliä saan konmari-kohtauksen, jolloin hetkellisesti saan kaappeihin lisää tilaa lisähamstraukselle.

Luin juuri Suomen Kuvalehdestä jutun, että suomalainen heittää 13 kiloa tekstiiliä roskiin vuodessa, eli yhteensä 70 MILJOONAA kiloa vuodessa. Anteeksi maailma.

Kirpputoritkaan eivät ole ratkaisu. Se vain ylläpitää valtavan määrän kuluttamista. Se luo valheellista mielikuvaa, että lahjoittamalla tämänkin bodyn tai topin "hyväntekeväisyyteen", joku "jossain Afrikassa" ilahtuu. Todellisuudessa moni Afrikan maa on harkitsemassa kieltoa näiden lumppukasojen vastaanottamiseen, sillä ne ovat nuivettaneet paikallisen tekstiilituotannon. Lahjoitukset perustuvat myös siihen, mikä meillä täällä sattuu nyt käyttämättömäksi jäämään eikä siihen, että mitä esimerkiksi Etiopiassa tällä hetkellä todella tarvittaisiin.

Niin että missä nyt sitten olisi järkeä. Tavallaan haluaisin nähdä, että ostetaan kotimaassa tuotettua vaatetta, joka olisi laadultaan kestävää, jonka huoltamiseen kiinnitetään huomiota ja jonka saa myytyä eteenpäin jälleenkäyttöön kotimaassa. Mitä, jos jokaiseen tavaraan suhtautuisi niin, että tämä on niin kallisarvoinen, että pidän siitä hyvää huolta enkä koskaan heitä kiertoon, tämä jää kaappeihin ikuisiksi ajoiksi? Jos Konmarin ohjeiden vastaisesti mitään ei saisi koskaan heittää pois, niin miten se vaikuttaisi ostokäyttäytymiseemme? Tulisiko hetki pidempään mietittyä, että tarvitsenko tätäkin tavaraa/vaatetta todella?


Flow2017

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Salapuikot

lauantai 02. syyskuu, 2017 @ 19:36
0
Keittiötä pukee savuverho. Onneton Paola Suhosen yökön muotoinen palohälytin ei tajua edes äännähtää. Pitää varmaan vaihtaa patterit. Avaan parvekkeen oven. Ja ikkunan. Ja olohuoneen ikkunan. Kiiruhdan takaisin paistinpannulle katsomaan savun syyllistä: salapuikkoja.

Olin rakkaudella marinoinut ja leivittänyt tofun palasia ruotsalaisen ohjeen mukaan. Lopputulokseksi taattiin jokaiselle lapselle maistuvaa kasvisateriaa, joka ulkonäöltään muistuttaa kalapuikkoa. Eipä osattu reseptissä varoitella, kuinka itse tehty leivitys palaa pannulla nopeammin kuin ehtii sanoa "sormiruokailu".

Satsista pari salapuikkoa paloi vähän vähemmän kuin loput. Asetin ne kauniisti lapsen Barbababa-lautaselle perunamuusin viereen. Lapsi ei suostunut maistamaan. Minulle tuli kasvatuskohtaus: kyllä meidän perheessä pitää ruokaa sentään maistaa, prkl! Puolen tunnin kiristys-uhkaus-lahjonta-itku-parku-raivarien jälkeen kyynelehtivä lapsi otti pienen palan salapuikkoa suuhunsa. Lahjontana olin luvannut, että sitten saa katsoa Kaapoa. Kaapon (23min.) jälkeen huomasin, että lapsi pyörittelee edelleen suussaan tofupuikon palasta. Annoin sylkäistä sen pois.

Ensi kerralla ostan sitten ihan vaan niitä kalapuikkoja. Einekset ovat täysin aliarvostettuja.

Sivujuonne: Kuvitelmissani perheen yhteisissä ruokahetkissä syödään yhdessä samaa ruokaa, maistellaan eri maiden makuja, keskustellaan niistä ja tärkeistä asioista arjessa ja maailmalla. Todellisuudessa lapsi kieltäytyy syömästä ja ainoa keskustelu on sitä, että lasta maanitellaan, että pitää maistaa. Eihän sitä voi opettaa, että ruoasta saa kieltäytyä? Eihän sitä voi opettaa, että yhteiset ruokahetket ovat huutoa ja itkua? Miten tässä pitäisi toimia? WHAT WOULD SINKKONEN DO?!?!?!

salapuikot

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Tyttöjen välisestä solidaarisuudesta

maanantai 28. elokuu, 2017 @ 10:30
0
Flow2017

Onkohan tyttöjen ja naisten välisessä solidaarisuudessa tapahtunut joku muutos aikakaudellisesti vai onkohan se jotain sellaista, joka muuttuu, kun kasvetaan tytöistä naisiksi?

1990-luvulla kun eräs tyttöbändi huusi Girlpoweria, niin todellisuudessa tyttö oli tytölle susi. Oli tietysti "omat tytöt", eli ne ystävät, joiden kanssa oltiin sinne baariin/limudiskoon yhdessä tultukin ja joiden kanssa laitettiin pikkureput keskelle rinkiä lattialle ja sitten niiden ympärillä tanssahdeltiin. Heidän kanssaan oltiin ystäviä ikuisesti ja ikuisesti. Heidän puolia pidettiin. Mutta ne kaikki muut tytöt olivat uhka, joita katseltiin nenänvartta pitkin kulmia kohotellen. Ne olivat kilpailijoita, ei kanssasiskoja.

Muistan vieläkin elävästi, kuinka 9-luokalla eksyin limudiskossa väärään rinkiin, kun siinä oli luokkakavereita ja kun seuraavana maanantaina supisin matematiikan tunnilla, että olipahan hauskat bileet, osui hetken päästä takaraivooni pieni paperitollo. Avasin rypistetyn paperin ja siinä luki "vedä ämmä v***u päähäs". Nostin katseeni paperista kohti heittosuuntaa ja edellä mainitus ringin epävirallinen johtaja - kuvankaunis tyttö, jota kaikki rakastivat - tuijotti murhaavasti vastaan.

Muista tytöistä puhuttiin lähinnä ivallisesti ja omaan tyttöporukkaan ei missään nimessä mahtunut ulkopuolisia. Tanssilattialla kyynärpäätaktiikalla vallattiin omalle ringille tila.

Nykyään naisten välinen käyttäytyminen toisiaan kohtaan baarissa on aivan toisenlaista. Tanssilattialla saattavat ringit sekoittua. Naistenhuoneessa kehutaan toisen asukokonaisuutta, liitytään juoruihin ja lainataan puuteria. Monta kertaa on aivan tuntematon sielunsisko kehaissut, että "tanssitpa hyvin" tai "ihana tyyli" tai "hyvä meininki". Näissä tilanteissa huomaan valitettavan usein hämmentyväni, palaavani henkiseltä kypsyydeltäni 9-luokan limudiskoaikaan ja junttina en osaa sanoa edes kiitos. Pitkä matka on siihen, että luontevasti osaisin sanoa vastakohteliaisuuden, saatikka sitten oma-aloitteisesti kehua tuntematonta siskoa tanssilattialla. Opettelen kaiken aikaa, ei muuta kuin korkkarit kattoon ja supernaisia kannustamaan.

Ovatko muut huomanneet tällaista muutosta naisten välisessä solidaarisuudessa?
Flow 2017
Flow 2017

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Persoonallisuustesti

tiistai 22. elokuu, 2017 @ 12:08
0
"Laula minulle laulu, niin kerron millainen ihminen olet", kuuluu vanha kiinalainen sananlasku. Vai olisiko se ollut japanilainen? No joku vanha viisaus itämaista kuitenkin.

Tällä hetkellä elämäni soundtrackilla soi jatkuvalla loopilla Maijan karitsa ja Herra Heinämäen lato-orkesterin Mumman kropsu, enkä suostu siihen, että ne määrittelisivät minua ihmisenä. Niin sitä ennen lasta luulin, että saan jalostettua lapselleni hienostuneen musiikkimaun jo vauvasta lähtien. Lapsethan ovat tabula rasa, tai pehmeää muovailuvahaa, jota voi muokata mieleisekseen! Not. Aina kun yritän pianolla pimputtaa Rackmaninoffia, niin pieni kundi huutoäänestää vieressä Tuiki-tuiki-tähtöstä ja hakkaa koskettimia oktaavia korkeammalta. Ankkalaulu, bussilaulu tai valaskala-laulu hiljentävät taaperon tyytyväiseen hyminään.

Painun lenkille, laitan vaihtoehtoisen musiikin soimaan korviin. Purkkapoppia aina juoksua tahdittamaan: Britney ja Katie Perry laulavat vuorotellen korvaani sulosointuja. Enkä suostu, että tämäkään määrittelee persoonaani.

Treeneissä soi aina gangsta-rap. Osaan sanat suurinpiirtein ulkoa jokaisesta kappaleesta. Rakkaat kiinalaiset tietäjät, mitäköhän tämäkin kertoo minusta?

Aamuisin ja autossa soi Yle radio 1, bussissa satunnaiset spotify-listat, illanistujaisissa vaitsen jazzia ja swingiä. Tänä kesänä olin Jamiroquain, Jose Gonzalesin, Kaija Koon ja Kikattavan kakkiaisen keikoilla.

Kertookohan musiikkivalintani, että minulla on monta eri persoonaa, vai että ei persoonaa lainkaan?

geebee

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kesä opettaa

keskiviikko 16. elokuu, 2017 @ 21:04
0
Tämä kesä on opettanut ainakin:

- Marjatahran saa vaatteesta, kun tahran päälle liruttaa hiljakseen kiehuvan kuumaa vettä. Ei tarvitse tahranpoistomyrkkyjä.

- Maailman parhaat perunat saa tuplakypsennyksellä: ensin keitto kypsäksi, sitten kokonaiset perunat uunipellille, suolaa ja öljyä päälle, pitkä paisto uunissa.

- Jos tapaamisen jälkeen tiedän enemmän siitä ihmisestä kuin mitä hän tietää minusta, se on todennäköisimmin ollut onnistunut kohtaaminen ja olen saanut tilanteesta itselleni paljon enemmän, kuin että jos olisin pälättänyt vain itsestäni.

- Kannattaa aina käyttää aurinkorasvaa.

- Sääennusteisiin ei kannata luottaa. Pakkaa aina kumisaappaat mukaan. Varaa lento hyvissä ajoin paikkaan, jonne ei tarvitse pakata kumisaappaita.

- On ihan ok, ettei pidä kaikista ihmisistä. Onhan olemassa myös niitä hulluja ja ihme tyyppejä, jotka eivät pidä minusta. Kaikille pitää kuitenkin olla kiltti, sillä koskaan ei tiedä, millaisia murheita siellä on taustalla.

- Grillimakkara ja sinappi on ihan kelpo illallinen.

- Loma on ihmisen parasta aikaa.

tampa

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa