Hanna Paavilainen

Hiljaisuuteen mahtuu kaikki maailman äänet

söndag 02 augusti, 2020 @ 07:28
0
Olen todellakin liian levoton lootusasentoon. Olen marssinut kesken yin-joogatuntikokeilun ulos salista ja metsälenkeillä upotan kuulokkeet korviin. Ennen pappisvihkimystä meidät papiksi haluavat pakotettiin paripäiväiseen hiljaisuuden retriittiin, jonka läpi huijasin lukkiutumalla huoneeseeni katsomaan elokuvia. Kun olen yksin kotona, äänimaisemana toimii radio.

Yle radio 1:n Horisontti-ohjelmassa kysyin hiljaisuuden asiantuntijoilta, miksi hiljaisuus on minulle vaikeaa. (Tiedostan, että tässä saattaisi olla laajemmankin terapian paikka, mutta ei mennä nyt siihen.) Sain kuulla, etten ole yksin. Monet kokevat hiljaisuuden vaikeana ja jopa ahdistavana.

Hiljaisuudessa kohtaa itsensä: kaikki traumansa, neuroosinsa ja sen, mitä on. Se on syväsukellus pinnan alle, jolloin on jätettävä kaikki suojavarusteet ja kellukkeet taakse. Syvyyksissä voi nähdä pelottaviakin asioita ja fantasioita. Kun hiljaisuuteen sukeltaa, se muuttaa myös sitä, miten itsensä ja maailman näkee myös silloin, kun ponnahtaa takaisin pintaan.

Vain itsensä aidosti kohdatessaan voi hyväksyä itsensä, oppii olemaan syyttämästä itseään, luopumaan hallinnan tunteesta. Siksi hiljaisuutta tulisi harjoitella. On myös lukuisia lääketieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä hiljaisuus tekee aivoillemme: hiljaisuus edistää luovuutta, oppimista, keskittymistä ja muistamista. Hiljaisuuden puute taas heikentää immuniteettia ja aiheuttaa jopa sydänsairauksia.

Hiljaisuus on laboratorio, jossa tutkitaan elämän suuria salaisuuksia. Siellä laboratoriossa haetaan myötätuntoista yhteyttä itseen, luontoon, ihmisiin ja maailmankaikkeuteen. Haluaisin lisätä, että myös Jumalaan.

En koskaan jäänyt kiinni huijaamisestani retriitissä, sain vihkimyksen papiksi 2009. Edelleenkin koen, että joku voi levätä Jumalan läsnäolossa nyrkkeilysäkkiä rummutellessa tai vaikka lenkkitossujen tasaisessa tömpseessä pururataa vasten. Jumala ei rajoitu hiljaisuuteen. Mutta kyllä nämä asiantuntijat saivat vakuuttumaan, että pitäisi antaa myös hiljaisuudelle uusi mahdollisuus.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tässä mäkin kotona innostuin sitten vähän reenailemaan "hiljaisuutta":
hiljaisuus
Hiljaisuus
Hiljaisuus


PS: Kuuntele Horisontti hiljaisuudesta täällä.
Tykkää ja jaa

Hän on joku!

söndag 26 juli, 2020 @ 11:38
0
Pieni poika näkee Me Naiset -lehden kannessa tutut kasvot. Hän näyttää lehteä kaupan kassalle selostaen, että tuo on mun isoäiti. Kassa pyörittelee päätään. Ei, hän on se kuuluisa näyttelijä!
Eipäs ole, yrittää poika, hän on isoäiti!
Poika juoksee kotiin, pyytää äitiä soittamaan isoäidille, pojalla on tärkeää kysyttävää.
"Kaupan kassa sanoi, että sää oot joku! Ootko sää muka joku??"

***

Jo lukiosta asti unelmani on ollut tavata Seela Sella (tai, oikeastaan: olla Seela Sella, kunnes tajusin, etten osaa näytellä). Kun aloitimme Yle radio 1:n Horisontti -ohjelmassa henkilöhaastatteluiden sarjan "Heijastuksia", niin näin tilaisuuteni koittaneen.

Sanotaan, ettei sankareitaan kannata tavata, mutta Sella oli juuri niin ihana, kun olin kuvitellutkin. Yllä oleva tarina on hänen kertomansa ja se jäi mieleeni. Vaikka olisi kuinka tunnettu ja "joku", sillä ei ole merkitystä läheisille. Heille olet äiti, isoäiti, isä, isoisä, lapsi, sisko, veli tai ystävä. Ja se rooli on aina tärkeämpi kuin muut roolit. Silloin on oikeasti joku.

Seela Sella


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Tahdon asia

söndag 19 juli, 2020 @ 16:11
0
Nuorempi lapsi käy läpi vahvaa tahto-vaihetta. 2-vuotiaalla ei tunnu olevan mitään vaikeuksia ilmaista, mitä hän haluaa ja mitä ei halua. Hän polkee jalkaa ja vetää selän kaarelle, kun olen kieltänyt häntä juoksemasta autotielle. Hänelle on yhdentekevää, vaikka tietä liikennöi raskaat kulkuneuvot 60km/h ja jalankulkijan valo osoittaa punaista. Hän TAHTOO.

Aina ei saa sitä, mitä tahtoo, mutta missä vaiheessa ihmiselle tulee vaikeuksia tunnistaa sitä, mitä haluaa? On toki ihmisiä, jotka koko elämänsä tietävät, mitä haluavat, mutta tiedän, etten ole yksin näiden kysymysten kanssa: mitä haluan elämältäni, mitkä ovat unelmani, mikä motivoi minua, mikä saa minut syttymään tai nauttimaan?

Missä vaiheessa ihmiselle tulee vaikeuksia ilmaista muille sitä, mitä tahtoo? Onko taustalla sarja pettymyksiä, oman tahdon ohittamisia muiden tahdon edeltä, silmien pyörityksiä tai itsekkääksi syytöksiä? Toisen ajatusten lukeminen on mahdotonta (tai ainakin melko harvinaista) - tämä tiedetään yleisesti. Silti panttaan sisälläni asioita, mitä oikeasti kaikkein eniten kaipaisin, sen sijaan, että sanoisin sen ääneen.

Viime aikoina olen opetellut kahta tärkeää sanaa: kyllä ja ei.

Olen tunnistanut ja tunnustanut niitä asioita, joista en pidä ja sanonut niille EI. Haluaisin pitää oopperasta, se olisi kovin ylevää, mutta sellainen musiikki ja laulun tulkintatapa ei vain läikäytä mitään sisälläni. Haluaisin pitää vihersmoothieista, sillä ne ovat terveellisiä ja trendikkäitä, mutta kun ne saavat minussa yökkäysrefleksin aikaiseksi, niin ehkä on aika luopua. En pidä legoilla leikkimisestä, joten olen antanut luvan itselleni tehdä muita asioita lasteni kanssa.

Olen opetellut tunnistamaan niitä asioita, joista en pidä, mutta ne tuottavat silti tyytyväisyyttä. Ja opetellut sanomaan niille KYLLÄ . Lakanoiden vaihto (ja sitä seuraava pyykkirumba) harvoin houkuttelee, mutta kun pujahtaa pyykkietikan pehmentämiin puhtaisiin lakanoihin, moni huoli ja murhe unohtuu hetkeksi. Lasten pakkaaminen ja sukulaisiin lähteminen (tai minne vaan lähteminen) on aina sen sorttinen sirkus, että puolessa välissä kiroaa elämäänsä ja harkitsee vaihtavansa urasuunnitelmaansa ja ryhtyvänsä merimieheksi, mutta lopulta ihmisten kohtaaminen ja ihmissuhteiden vahvistaminen tuottaa elämän täyteyden tunteen.
hanna paavilainen pappi

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Smells like teen spirit

söndag 12 juli, 2020 @ 15:05
0
On hyviä ja huonoja puolia, kun auto hajoaa kesken roadtripin ja päätyy viettämään useamman vuorokauden omien vanhempiensa katon alla.

Kiistattomia hyötyjä ovat itsestään täyttyvä jääkaappi ja saman taikaiskun saanut tiskikone. Myös pyykit peseytyvät automaattisesti ja hyppäävät narulle kuivumaan, viikkaantuvat siisteihin pinoihin. Koska oma autoni lojui päivätolkulla korjaamolla, oli kerrankin aikaa tutustua Pirkanmaan seutuun turistina (vanhempieni itsestään tankkautuvalla autolla, tietenkin).

Huonoja puolia on täysi redusoituminen murrosikään. Roadtripin aikana (ennen kuin auto sanoi sopimuksensa irti), ehdimme yöpyä monissa nurkissa ja luontevasti otin roolini toisten keittiössä tai pihatalkoissa. Mutta Nokialla huomaan iltaisin, etten ole päivän aikana kertaakaan korjannut omaa lautastani, pilkkonut kurkkusiivuakaan salaattiin enkä pyyhkinyt omaa peppuani. (Okei tuo viimeinen oli liioittelua, mutta kuitenkin.) Sen sijaan olen arvostellut, kun ei ole ollut OIKEAN sorttista maitoa aamupalapöydässä tai salaatista puuttui fetajuusto. Olen myös pyöritellyt päätäni useamman kerran erilaisille arjen ratkaisuille: miksi ei käydä läpi-Prismassa vaan pitää mennä kauempaan K-markettiin? Miksi käytetään kertakäyttölautasia grilliruoan kanssa, kun olisi oikeitakin lautasia olemassa? Miksi JOKA SEINÄLLÄ pitää olla kello, eikö kukaan muu tule hulluksi tässä tikityksen kakofoniassa?!?

Teiniangstin tunnistaa itsessään, mutta sille ei mahda mitään. Ja se on kauhiaa! Samalla sitä yrittää nähdä vanhempansa ihmisinä ja hyväksyä heidät sellaisenaan omine hassuine tapoineen. Kysehän on oikeastaan enemmän siitä, että yrittää hyväksyä itsensä sellaisenaan omine hassuine tapoineen. Se vasta kauhian vaikeaa onkin.

Nokia Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Kehorauhaa

söndag 05 juli, 2020 @ 11:14
0
Varoitus. Saatat joutua Helvettiin, jos luet tämän loppuun.

Kuulemma pyllybikinit ovat tulleet jäädäkseen, kertoi Me naiset. Pyllybikineillä viitataan vaatekappaleeseen, jota rannalla tai uimaolosuhteissa käytetään (naisoletetun) vartalon alaosan intiimialueiden peittämiseksi, mutta kuitenkin tämän pakaroista puolikkaan tai valtaosan paljastamiseksi.

Tarakan paljaaksi jättävä muoti on kirvoittanut kommentointia. Jotkut kokevat oikeudekseen arvostella toisen vartaloa tai päätellä kyseisestä vaatetuksesta jotain sen käyttäjän kevytmielisyydestä.

Mistä lähtien vartalon muodot tai selluliitin määrä on määritellyt sen, mitä voi tai ei voi käyttää? Miten ihmeessä asusta RANNALLA voi päätellä mitään toisen seksuaalisesta moraalista?

Olen itsekin saanut kommentteja bikineistäni. Kun sain nykyisen työni, kirjoitettiin tyylikkään anonyymisti Kirkko ja kaupunki -lehdessä, että ainoat ansioni ovat bikineissä ja se oli rekrytointini peruste. (Haluaisin todella nähdä ne Kirkkohallituksen videoarkistot vaikkapa kansliapäällikön ja kirkkoneuvoksen rekrytoinnista, jotka on tehty bikinikierrosten perusteella.)

Olen saanut myös palautetta siitä, että olen pappi ja silti käytän bikineitä. Eksytän kuulemma helvetin tielle sillä tavalla. Epäselväksi näistä kommenteista on tosin jäänyt, että eksyttääkö ylipäätänsä uimavaatetus Helvettiin vai vaatiiko se pappisvihkimyksen, että bikinit vievät Sielunvihollisen maille.

Jos annettaisiin tänä kesänä kehorauha rannalla ja noin niinkuin muutenkin. Bikinit eivät tee kenestäkään huoraa, samoin kuin mies ilman paitaa kuumana kesäpäivänä ei ole gigolo. Jokainen saakoon kokea olonsa mukavaksi valitsemissaan vaatteissa ja tuntea itsensä kauniiksi omassa kehossaan. Luoja on (tarkoituksella - oletan) luonut ihmisen sieluksi ja ruumiiksi, kauniiksi kokonaisuudeksi. Koko tällä ruumiilla ja koko tällä sielulla Jumalaakin palvotaan, nämä lihalliset kädet ristitään rukoukseen.

Rohkenen epäillä, että kukaan tulee Pietarin suusta Taivaan porteilla kuulemaan seuraavaa:
"Sorry, bro. Muuten oisit päässyt sisälle, mutta se pastori Paavilaisen blogi / insta. Käteni osoittamassa suunnassa on hissi alakertaan. Heippa!". Mutta ei sitä koskaan tiedä. Niin että silmät kiinni seuraavan kuvan kohdalla.

kehorauha


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Valmiina. Paikoillanne. Rentoudu.

söndag 28 juni, 2020 @ 21:47
0
Ystäväni kärsi silmissä, kun juhannuksena piti olla tekemättä mitään. Hän on niitä miehiä, jotka toteutuvat puuhailemisessa. Aina pitää olla monta keskeneräistä projektia mehiläisen hoidosta useisiin veneisiin. Onneksi juhannuspäivänä hän kekkasi jonkun auton pihalla korjattavaksi. Silmiin syttyi tuttu tuike.

Aloin pohtia omaa suhtautumistani rentoutumiseen - olenhan pahimman luokan suorittaja luonteeltani. Kukapa 80-luvun lapsi ei olisi saanut kehuja ahkeruudestaan ja moitteita laiskuudestaan? Tutuksi ovat tulleet klassikkomantrat kuten "laiska töitään luettelee", "hiki laiskan syödessä" tai "ahkeruus kovankin onnen voittaa". Meihin on iskostettu - kuten vanhempiimmekin aikoinaan - ajatus siitä, että rentoutuminen pitää ansaita. Tai oikeastaan voiko sitä edes ansaita? Rentoutuminenhan on laiskuutta, joten sitä tulee vältellä!

Ei-minkään-tekeminen on minulle vaikeaa. Kun sain mahdollisuuden olla kotona pari päivää yksin (siis YKSIN! Tämän tilaisuuden autuutta ja harvinaisuutta eivät ehkä ymmärrä muut kuin pienten lasten vanhemmat), menin lukkoon kaikkien mahdollisuuksien edessä. Tekisinkö pitkää päivää töitä, kun ei tarvitse kerrankin miettiä, että joku odottaa kotona? Kävisinkö treenaamassa kaksi kertaa päivässä? Katsoisinko elokuvia, menisinkö terassille, kirjoittaisinko vihdoin romaanini loppuun? Mieleeni ei tullut kertaakaan, että voisin vain olla. Siinähän menisi vapaapäivät ihan hukille!

Voiko olla niin, että joillekin rentoutuminen tapahtuu suorittamisella? Että rentoutuminen ei vaadi paikallaan olemista, vaan yhtälailla voi rentoutua siivoamalla, punnertamalla, autoa korjaamalla tai vaikka pänttäämällä Historia-lehtien artikkeleita ulkoa? Vai sulkeeko rentoutuminen ja suorittaminen toisensa aina pois.

Ei mulla tähän ole mitään vastausta, mutta jos jollakulla on, niin kuuntelen mielelläni.

Mikä oma suhteesi on rentoutumiseen? Ja mistäköhän se juontuu?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Vahva suositus!

söndag 21 juni, 2020 @ 11:44
0
Takavuosina eräs kaimani suositteli blogissaan avocadopastaa sillä seurauksella, että avocadot loppuivat kaupasta. Pari bloggaria laittoivat ketjumarketista ostamansa kelta-sini-punaiset kengät jalkaansa ja seuraavana aamuna niitä jo jonotettiin kyseisten ruokakauppojen ovilla. Näin vaikuttajamarkkinointi toimii. Haluttua kohderyhmää tavoitellaan vaikuttajan eli influensserin kautta, eikä suoraan markkinoida itse kohdeyleisöä. Joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on 15 miljardin bisnes.

Kaikki kunnia influenssereille. He ovat raudankovia markkinoinnin ammattilaisia. He tuntevat kohdeyleisönsä tarkkaan ja valitsevat yhteistyökumppaninsa sillä perusteella, mistä tietävät heidän seuraajansa hyötyvän. Siihen vaikuttavuus perustuu: ikään kuin hyvä ystävä, joka tuntee sinut, suosittelisi tuotetta.

Itsekin tässä blogissa jaan mielelläni neuvoja hyvästä elämästä. Kerron oivalluksista, vinkkaan hyvistä resepteistä tai linkkaan blogiani ystävällisesti ylläpitävän pääsivuston Lehtikuninkaan tarjouksiin.

Älä vain hyvä ystävä kuitenkaan usko mitään, mitä sanon tai kirjoitan.
Olet oman elämäsi asiantuntija. Elämäsi on juuri hyvä ja oikein sellaisena, kuin se on. Mikään, mitä kukaan vaikuttaja vinkkaa, tuskin saa sinua soimaan kauniimpana, kuin jo valmiiksi soit.

Sen sijaan toivon, että kuuntelet, keskustelet ja ajattelet. Käytä hyväksesi kaikki se, mikä teksteissäni tuottaa iloa. Unohda kaikki muu. Sinulla on jo itsessäsi kaikki se, mikä on kaikkein arvokkainta.

Kivaa juhannusta, olkoon se just sun näköinen juhla!

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D