Hanna Paavilainen

Korttipakka

Sponsoroidut linkit söndag 17 oktober, 2021 @ 10:54
0
Mistä tietää, että on vanha?
Tee tämä helppo testi: ota käsiisi korttipakka. Osaatko kaikki maat? (Tunnistatko siis hertan, ruudun, ristin ja padan?) Tunnistatko kaikki numerot? (Siis jätkä on 11, akka 12, kunkku 13 ja ässä voi olla 1 tai 14)

Mikäli sinulla ylipäätään on korttipakka otettavaksi käteen, olet todennäköisesti vanha.

Tämän sain tietää tällä viikolla, kun tuurasin juniorinyrkkeilijöiden valmentajaa. Loppujumpaksi olin suunnitellut, että korttipakan avulla arvotaan liikkeet: pata on punnerruksia, hertta on hyppyjä jne.
Kun jaoin jokaiselle nuorelle kortin, he pyörittelivät sitä käsissään kuin olisivat saaneet sormiensa väliin muinaisesineen museosta. Vai että tällainen käyttöliittymä. Sain kuulla, että vain vanhukset pelaa korttia. Sitten kävimme läpi, että tuo punainen sydän on hertta, musta sydän väärinpäin on pata.

Muita keski-ikäisyyden merkkejä:

-syön vitamiineja ja oikeasti uskon, että niillä on merkitystä jaksamiseeni.
-en raaski heittää pois pahvilaatikkoja tai muovipusseja, koska niillä saattaa olla joskus jotain käyttöä. Samaa mietin jokaisen tyhjän raejuustopurkin kohdalla: voisiko tätä käyttää vaikkapa suppilovahveroiden pakastusrasiana? Kun näen kadulla hylätyn puhtaan muovipussin, suren hetken, sillä voivoi, noin hyvä ja ehjä muovipussi heitetty hukkaan.
- tilasin nettikaupasta uusia vaatteita. Nettikaupan äidinkieli oli ala-arvoista. Täynnä puhekielen ilmaisua sekä kirjoitusvirheitä. Meinasin kirjoittaa siitä kirjoituksen lehden mielipidepalstalle.
- Katselin love Islandia ja huomasin, että sarjan komeat miehet sixpackeineen aiheuttavat minussa ensisijaisesti äidillisiä tunteita. Voi tuotakin poikaa, sehän kohta palaa auringossa, kevyt ja hengittävä ja vaalea pellavapaita kannattaisi pukea päälle. Ja aurinkohattu, jossa on kunnon lierit.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Hanna Paavilainen

Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Totuus tulee lapsen suusta

söndag 10 oktober, 2021 @ 21:43
0
”Miksi äiti olet aina vihaisella tuulella?”

Esikoinen kysyi tällä viikolla pysäyttävän kysymyksen.

Myönnän, olen ollut pahalla tuulella. Silloin näkee helposti ne asiat, mitä lapset tekevät väärin (ei kiitä ruoasta, sotkevat hamahelmet ympäri keittiötä, ja verkkareissa on reikä). Silloin ei näe niin helposti niitä asioita, mitä lapsi on tehnyt oikein (syöneet lautasen tyhjäksi, leikkineet hamahelmillä ja ulkoleikeissä).

Pahalle tuulelleni on omassa päässäni sata tekosyytä. Kiire, nälkä, työasiat, ruuhkavuodet… Lapseni puolestaan ei tietenkään hahmota sitä, että ajatuskapasiteettini täyttää jotkut hänestä riippumattomat asiat. Hän näkee vain, että äiti on äkäinen.

Lapset ovat peili, joka ei valehtele.
Eikä se kuvastin näytä aina imartelevaa kuvaa itsestä.

Hanna paavilainen
Hanna paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Mikä ääni kuuluu?

lördag 02 oktober, 2021 @ 07:09
0
Olin viikko sitten juontamassa Kirkon yhteiskuntapäiviä, joissa julkistettiin artisti Palefacen uusin teos ”Malmin ääni”. Biisi on tehty haastattelemalla ihmisiä vain pari kilometriä kodistani. Mutta videolla kuultu ääni tuntui olevan omasta todellisuudestani toisella puolen tellusta.

Ylipäätään sitä on tottunut, että kaikki on alleviivattu, otsikoitu, lyhennetty.
Töissäkin teen (ja pyydän tekemään) kaikesta TLDR-versiot (Too-long-didnt-read eli jostain pitkästä dokumentista lyhennetty ja yksinkertaistettu tiivistelmä).

Miten moni ääni hukkuu megafonien alle, miten moni asia jää näkemättä vilkkuvien valojen osoittaessa johonkin suuntaan.

Koska en tiedä, mistä aloittaa, yritän aloittaa itsestäni.

Kuuntelen enemmän. Jälleen päädyn siihen, että kuuntelu on supervoima, jonka vain harva oikeasti osaa. Itsekin olen vasta harjoittelija.

Lähden ulos ilman puhelinta, ilman nappeja korvissani.
Huomaan oman levottomuuteni.
En tiedä, mihin katsoa, mihin laittaa käteni.
Huomaan bussissa edessäni miehen, joka swaippaa tauotta tinderiä pysähtymättä yhdenkään kuvan eteen.
Huomaan valkoisen pienen koiran ohi ajavan auton etupenkillä.
Huomaan lokakuisen auringon, joka värjää poikani kasvot keltaisiksi.

Kokonainen maailma silmieni edessä.
Olisi toki se kokonainen maailma siellä puhelimessakin, mutta melkolailla enemmän algoritmien muokkaama tietyn kuplan sisäiseksi.

Ehkä eniten olen kysynyt viime aikoina, että mikä ääni itsestäni kuuluu, jos uskaltaisin sitä pysähtyä kuuntelemaan.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Hanna Paavilainen
Hanna Paavilainen
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Valmentajille

söndag 26 september, 2021 @ 08:17
0
Olisit voinut nukkua lauantaiaamuna pitkään.
Mutta valitsit tulla kanssani salille.
Olisit voinut nukkua sunnuntaiaamuna pitkään.
Mutta valitsit tulla kanssani punnitukseen.
Olisit voinut valita rahan.
Mutta valitsit intohimon ja talkoopalkan.
Olisit voinut keskittyä vain itseesi.
Olisit voinut sanoa, että ”ei ehdi, on kiire”, niin kuin moni muu sanoikin.
Mutta valitsit minut, meidät, tämän joukkueen ja isomman hyvän.

Kiitos valmentajille elämässäni!
Kiitos!

Sinä olet syy, miksi tämä salille vahingossa eksynyt epäurheilullinen nuori alkoi ylipäätään liikkua.
Sinä olet syy, miksi tämä takakiree jännittäjä on ikinä uskaltanut astua yhteenkään kisakehään.
Sinä olet syy, etten jäänyt yksin muutettuani uudelle paikkakunnalle.
Sinä olet syy, miksi ikinä kenelläkään on mitali kaulassa.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Valmentaja

Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Ajatuksia tulevaan viikkoon

söndag 19 september, 2021 @ 07:45
0
On ollut taas sellainen viikko, etten ole ajatellut yhtään kokonaista ajatusta. Joku on aina keskeyttänyt tai olen ihan itse eksynyt omiin sivulauseisiini.

Siksi tarjoilen ajatusten buffettia, valitse omaan makuusi sopiva. Nämä ovat haja-ajatuksia tältä viikolta.

1. Saat sen, mistä luovut. (Aloitin uudelleen Hellstenin erinomaisen kirjan. Kuten kaikki muukin, luku jäi kesken. Lukusuositus edellisten lukukertojen perusteella!)

2. Hyvin suunniteltu on ei-yhtään-tehty. (Motto elämässäni. Samaan kategoriaan: vauhti korvaa suunnanpuutteen!)

3. Millainen olisi maailma, jos kaikki varjot katoaisivat? (Repliikki eilen näkemästäni Mestari & Margareta -näytelmästä)

4. Joskus ihmiset, joista tykkäämme, ei tykkää meistä takaisin. Se sattuu, mutta ei sille mahda mitään. (Sitaatti laatusarjasta ”Sex education”, jota kumma kyllä on ollut tällä viikolla aikaa katsoa monta jaksoa ihan loppuun asti.)

Miten se muuten meneekin niin, ettei ole ikinä aikaa lukea kirjaa tai opetella soittamaan ukulelea, joka pölyttyy hyllyllä? Ei aikaa urheilulle tai kaappien siivoukselle? Mutta kun Netflixissä koukuttuu johonkin sarjaan, yhtäkkiä aikajatkumosta vapautuukin tuntikaupalla kapasiteettia?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Pieni pala historiaa

söndag 12 september, 2021 @ 19:36
0
Radiojumalanpalvelukset täyttävät tänään 95 vuotta. Olin mukana juhlajumalanpalveluksessa, jonka voi vahdata vielä Areenasta.

On aika hienoa osallistua omalta pieneltä osalta tähän historiaan. 95-vuotiaat ohjelmat ovat aika harvinaisuus. Siinä jää netflixin parin tuotantokauden ihmeet pitkälle taakse.

Olen lukenut (tai siis kuunnellut) aika paljon elämäkertoja. Yksi asia yhdistää niitä: päähenkilön tarina ei ala koskaan syntymästä. Se alkaa paljon aiemmin. Kirjoissa kerrotaan vähintäänkin vanhemmista, usein isovanhemmistakin. Ei kenenkään tarina ole irrallaan, vaan kietoutuu sitä ennen alkaneisiin ja taas aiempiin tarinoihin.
Taivas välittää


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Haahuilua

söndag 05 september, 2021 @ 10:10
0
Olenko ainoa, jolla on tänä syksynä käynnistymisvaikeuksia? Kertokaa joku pliis äkkiä, etten ole?

Mulle syksy on uuden alun aikaa. Syksyyn on kuulunut koulun aloitus, opiskelun aloitus, kisakauden alku, esikoisen syntymä. Kuplivan kutitteleva tunne sisällä, kun uusi alkaa ja kaikki on mahdollista.

Mutta tämä syksy. On paljon uutta, mutta oma koneisto ei meinaa lämmetä. Aloitin vanhassa työpaikassa uusissa työtehtävissä ja vaikka kaikkeni yritän, tunnen olevani koko ajan yhden askeleen jäljessä. Otteleminen ei kiinnosta ja olen haahuillut eri saleilla ja tunneilla etsimässä uutta harrastusta, mikään ei ole kolahtanut, vaikkei missään ole ollut varsinaisesti vikaa. Aloitan tv-sarjan tai elokuvan tai kirjan, mutten pääse loppuun asti. Tunnen olevani jotenkin hukassa.

Mikä ihme haahuilun syksy tämä on ja miten tästä itsensä saisi kammettua ylös? Alan myös epäillä itseäni, että olenko oikeasti yhtenäkään aiempana syksynä ollut kuitenkaan enemmän löytynyt kuin hukassa. Ehkä tämä elämä on aina yhtä haahuilua, eksymistä, keskeneräisyyttä, haparoivia askelia, keskeyttämisiä ja ohi meneviä vaiheita. Nyt vaan tänä syksynä sen tajuan. Ehkä tämä on ylhäältä lähetetty myötätuntoharjoitus.

Kenellä muulla on nyt jo ikävä kesää?

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Syksy
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D