Hanna Paavilainen

Epäonnistunut paasto

sunnuntai 17. maaliskuuta, 2019 @ 20.41
0
Kyllä minä niitä laskiaispullia söin. Söin useana päivänä ja kaksin käsin, kerma ja mantelimassa tursuten sormille. Lopuksi nuolaisin sormet puhtaiksi yksi kerrallaan. Mihinkään paastoon en kuitenkaan laskeutunut, vaikka laskiaisena pitäisi paastoon laskeutua. Sen sijaan laskeuduin neonvihreällä stigalla lumista rinnettä alas 4-vuotiaan pojan kiljaisujen säestämänä. Edelleen jokainen päivä on herkkupäivä, vaikka pitäisi tässä elää syvää paastoa.

Uusi ystäväni crossfitista paastosi viisi päivää. Kyseessä ei tainnut olla kristillinen paasto, vaan luontaistuotekauppojen markkinoima puhdistusdieetti. Ystäväni hehkutti, kuinka iho puhdistui ja hiukset vahvistuivat ja olo oli euforinen. Paastoon kuuluvat suolihuuhtelut ne vasta elämän tähtihetkiä ovatkin - muistan ne liian hyvin kilpanyrkkeilyajoiltani.

Suomessa kristillinen 40 päivää kestävä paasto ei ole oikein koskaan lyönyt läpi. Paasto näkyy lähinnä siinä, että sunnuntain messussa jätetään hallelujat veisaamatta, eli täytyy olla todella hard-core-ammattiuskovainen, että huomaisi muutoksen. Luterilaisuus usein näyttäytyy siten, ettei se näy eikä kuulu. Tai siis luterilaisuus ei näyttäydy. Siksi paastokin - niille jotka nyt paastoaa - on pelkistynyt sisäiseksi paastoksi. Kyse ei ole ruoasta vaan siitä, että tutkii itseään ja elämäänsä. Paastossa ei ole kyse vatsalaukun tilasta, vaan puhdistetaan sielua sille, mikä on aidosti tärkeää ja luovuttamatonta.

Tänäkään vuonna en ole osannut paastota ruoasta. Oli ajatuksena, että paastoan sokerista tai alkoholista. Suunnittelin myös ekopaastoa. Pieleen meni - tänäkin vuonna. Onneksi Jumala ei tarvitse paastoani. Hän kyllä armahtaa minua tänäkin vuonna. Enkä nyt varsinaisesti ole niin rikki siitä, ettei elämässäni erotu arki ja juhla, vaan päivät kotiäitinä puuroutuvat samanlaiseksi massaksi. Yritän ajatella, että elän yhtä juhlaa.

oodi
Oodi


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Pinaattipannukakku

sunnuntai 10. maaliskuuta, 2019 @ 14.49
0
Jokaisella perheellä taitaa olla ne viisi arkiruokaa, joita pyörittää ympäri. Lihapullat. Makaronilaatikko. Pizza. Pasta bolognese. Nakit ja muusit. Olen alkanut kyllästyä meidän arkiruokalistaamme ja etsinnässä olisi nyt uusia innovaatioita. Voisitko jakaa oman arkiruokareseptisi?

Vaihtarina annan meidän luottoreseptimme: pinaattiporkkanapannukakku. Pinaattilätythän ovat aikuisten tekosyy syödä lettuja päivälliseksi. Niiden paistaminen vaatii vain aika pitkän ajan hellan ääressä ja ammattilaistehoilla varustetun liesituulettimen - kumpaakaan minulla ei ole juuri nyt. Taannoin Glorian Ruoka ja Viini -lehdessä oli monta erilaista suolaisen pannukakkujen reseptiä ja silloin hokasin, että tämähän vallan nerokasta! Voihan sen melkein saman taikinan pyöräyttää uunissa ilman käristämisen vaivaa.

Pinaattiporkkanapannukakku

2-3 porkkanaa hienoksi raastettuna
1 pussi (150g) pakastepinaattia
7dl (kaura)maitoa
3 kananmunaa
3,5dl (täysjyväspeltti)jauhoja
1tl suolaa
3rkl öljyä
2-3rkl voita

Lisäksi:
Raejuustoa
Puolukkahilloa

Vatkaa kulhoon maito, munat, öljy ja jauhot. Sekoita joukkoon porkkanat ja kaada kulhoon pakastepinaatit. Anna turvota n. 1h tai vaikka koko yö jääkaapissa. Sen verran kuitenkin, että ne pinaattikuutiot sulaa. Lämmitä uuni 225 asteeseen. Vuoraa uunipelti leivinpaperilla ja ripottele voinokareita ympäriinsä. Laita pelti hetkeksi uuniin niin, että voi sulaa. Ota pelti ulos ja kaada taikina pellille. Paista n. 30min. Tarjoile raejuuston ja puolukkahillon kanssa. On niin hyvää, että tarjoa naapureille myös. Jaettu ruoka maistuu aina paremmalta.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Siivouksen elämänmullistava taika

sunnuntai 03. maaliskuuta, 2019 @ 13.36
0
Se, pitääkö tehdä vierassiivous, on suoraan verrannollinen siihen, kuinka mutkattomat välit on kylään tulevaan vierailijaan. Kun oma äitini tulee kylään, häntä odottavat vastassa pyykkivuoret ja niiden takana pälyilevät rotan kokoiset villakoirat. Kun etäinen sukulainen tai uusi ystävä tulee kylään, on kiireesti tehtävä imagosiivous (eli kannetaan pyykkikasat koirineen oven taakse vaatekomeroon).

Siivouksen suhteen olen melko boheemi (lue: sottapytty). Imurointien väli saattaa venähtää viikkoihin. Saunan lauteiden alle en kehtaa edes katsoa. Uusi kotiäitiystäväni, jonka siisteyskriteerit ovat tarkemmat kuin verottajan uusi omavero-palvelu, on alkanut yhden naisen taisteluun kotimme puhtauden puolesta. Aseena hänellä on höyrypesuri ja skumppa. Niin me kotiäidit laitamme lapset päiväunille, avaamme skumppapullon ja höyryttelemme keittiön, höyryttelemme saunan, höyryttelemme kaakelin ja kaakelin välit.

Pieni ääni takaraivossa sanoo, että puhdas koti kertoo hukkaan heitetystä ajasta. Se sotkeentuu taaperon sormiruokaillessa kuitenkin vartissa. Käytän mieluummin siivoukseen käytetyn ajan itseni sivistämiseen ja meditaatioon. (Haha! Niin varmaan! Siis päämäärättömästi Facebuukkailuun ja Netflixiin)

Silti jotain koukuttavaa siinä on, kun näkee ruskean veden valuvan höyrypesurin jäljiltä ja likaveden voi pyyhkäistä rätillä pois. Kunpa voisi koko elämän höyryttää. Vuosien aikana pinttyneet törkyt saisi suhaista pois niistä pienistä mielen sopukoista, jonne ne ovat jääneet muhimaan. Kaikki se häpeä, joka rajoittaa uskallusta - suih, suih, pois!
Kaikki ne mokat, jotka ovat pinttyneet muistiin: kun olen huutanut lapselle tai sanonut niin ilkeästi miehelle, että itsekin pelästyin - suih, suih, pois!
Kaikki se itsekritiikki, että en riitä tai ole tarpeeksi hyvä - suih, suih, pois!

Skumppaa ja siivousta. Ei ollenkaan hullu konsepti elämänhallintaan.

Siivous
Siivous

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Selviytyjät vs. tosielämä

sunnuntai 24. helmikuuta, 2019 @ 14.46
3
Olen tietenkin seurannut tarkasti Selviytyjät Suomen uutta tuotantokautta. Osallistuin kyseiseen ihmiskokeeseen vuonna 2012. Tuntuu, että siitä on jo ihmisikä. Siellä oli niin omassa kuplassaan, irti tutuista ihmisistä ja tavaroista ja ympyröistä, että on vaikea enää edes itse uskoa, että olen joskus ollut niin rohkea.

Olin Selviytyjät Suomen saarella 36 päivää. Vähän yli kuukausi ilman hammasharjaa, saippuaa, yksityisyyttä, sänkyä ja kosmetiikkaa. 36 päivää eristyksissä kaikista ja kaikesta. Se oli rankinta, mitä ikinä olen tehnyt. Vai oliko sittenkään?

SELVIYTYJÄT VS. KOTIÄIDIN ARKI

Nukkuminen
Yöt saarella olivat pahimpia. Oli pilkkopimeää ja viidakon äänet olivat palohälyttimen desibeleissä. Koko ajan korvan juuressa rapisi. Rotat ja hiiret olivat tulleet etsimään syötävää. Käärmeet olivat tulleet etsimään rottia ja hiiriä. Melkein joka yö trooppinen sadekuuro satoi vaakatasossa bambumajaamme, joka oli kaikkea muuta kuin vesieristetty. Käperryin sikiöasentoon läpimärkänä viluissani ja nälissäni pohtien, että kenenköhän briljantti idea oli tällekin kirotulle saarelle lähteä. Saaren jälkeen saatoin vielä puoli vuotta myöhemminkin herätä kotoani sängyssäni siihen tunteeseen, että päälläni on rottia tai hämähäkkejä.

VS.

Yöt taaperon kanssa ovat pahimpia. Selviytyjät kesti sentään vain 36 päivää, nyt on mennyt yli 365 päivää niin, että minut herätetään joka toinen tunti palohälyttimen desibelejä hipovaan huutoon. Yöllisiä yllätyksiä tarjoavat myös erilaiset tartuntataudit, jotka AINA puhkeavat keskellä yötä kukoistukseensa. Mutta saanpahan olla kuivassa ja lämpimässä kodissa.

Syöminen
Mitä tänään syötäisiin? Ah, tuo arjessa liian usein toistuva kysymys! Saarella ruokailu aiheutti toisenlaista pohdintaa. Ei tarvinnut miettiä, mitä tänään syötäisiin, vai pikemminkin, että syötäisiinkö tänään lainkaan. Pääasiallinen ravinto oli tuotantoyhtiön tarjoama riisi, jota piti säännöstellä niin tiukasti, että pahimmassa vaiheessa sitä sai vain pari ruokalusikallista per päivä. Sitten piti odottaa seuraavaa päivää. Välillä saatoimme löytää kookoksen tai saada kiinni heinäsirkan. Pyydystimme paljain käsin rapuja, ja minusta tuli siinä aika haka. Juju oli siinä, että tiettyyn laskuveden aikaan bongaili aamuairingossa lämmitteleviä taskurapuja, tökkäisi kepillä niin, että rapu alkoi vimmatusti saksia keppiä ja sitten ottaa toisella kädellä ravun pepusta kiinni ja heittää kattilaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, mitä nälkä oikeasti on.

Kotiäidin arjessa ruokailu on loputon ohjelmanumero. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Vasta on edelliset sormiruokailun jämät siivottu lattialta, kun pitää alkaa tehdä jo seuraavaa ateriaa. Meidän pojat eivät ole ihan parhaimpia syöjiä ja jos ei se ole toisten-äitien-tekemää-maksalaatikkoa, saan maanitella, uhkailla, kiristää ja lahjoa jokaisen suupalan erikseen molemmille pojille. Olen niin lopen kyllästynyt arjen ruokarumbaan, että välillä kaipaan saaren riisiruokavaliota.

Ylläriii!
Saarella Heikki Paasonen ja tuotantoyhtiö tarjosivat ylläritehtäviä ja yllätysäänestyksiä. Kilpailijoilla oli ylläriliittoja, jotka kävivät ilmi heimoneuvostossa. Hait, käärmeet ja äkäiset tuhatjalkaiset, joiden purema sattui niin paljon, että halusi hakata jalkansa irti, nostivat saaren yllätyskerrointa.
Mites tosielämässä? Noro ei paljon varoittele. Influenssa tulee aina väärään aikaan. Kun hetkeksi selkänsä kääntää, on olohuoneessa tapahtunut jonkunlainen legoräjähdys. (Legot ovat aina kiva ylläri jalan alla!) Seinään on piirretty (missä välissä?) ja jokaisesta kirjasta revitty ainakin yksi sivu. Juuri, kun luulee olevansa selviytynyt, tulee päiväkodilta ilmoitus kihomadoista ja sitä tulee kiusallisen tietoiseksi omasta peräaukostaan.

Sekä Selviytyjät Suomen saari että pikkulapsiarki ovat ikimuistoisia ajanjaksoja, jotka tarjoavat jatkuvia kommelluksia ja tarinoita, joita voisin kertoa loputtomasti. Ja kerronkin. Jos haluat tietää jotain lisää Selviytyjät Suomen -reissusta, kysy ihmeessä! Vaitiolovelvollisuuskin on jo päättynyt, joten voin kertoa kaiken.

Selviytyjät
Selviytyjät Suomi
Selvytyjät Suomi
Selviytyjät Suomi
Selviytyjät Suomi

kuvat @MOSKITO TELEVISION

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Optimismi ja ydinlaskeuma

sunnuntai 17. helmikuuta, 2019 @ 13.30
0
Naapurin lapsi on valloittanut lumivuoren. "KOHTA ON KESÄ!" hän huutaa parimetrisen kinoksen päältä. Tuota kutsutaan optimiksiksi, ajattelen samalla kun raaputan jäätä auton tuulilasista. Huikkaan naapurin penikalle hyvät juhannukset, hyppään autoon ja tuikkasen penkkilämmityksen päälle.

Puhuimme ystävien kesken ydinlaskeumasta, sillä mistäpä muustakaan kotiäidit voisivat iltapäiväkahvien lomassa lasten päiväunien aikana puhua. Tiede-lehdessä oli pitkän artikkelin verran vinkkejä siitä, miten suojautua säteilyltä. (Perussääntö: pysyttele sisätiloissa)

Valittamisella ja pahimman-mahdollisen-tilanteen-kuvittelemisella on aina ollut paikkansa. Valittaja tekee reippaasti reklamaation virheellisestä tuotteesta, huomaa epäkohdat vanhusten hoidon laadussa ja taistelee sen puolesta, ettei Helsingin kaupunki poista kotihoidontuesta Helsinki-lisää. Valittaja näkee virheet excel-taulukossa ja korjaa ne.

Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta. Joidenkin tutkimusten mukaan optimistit elävät pidempään ja paremmin kuin pessimistit. Tänään en kuitenkaan aio kehua tai kiittää tai ajatella positiivisesti. Tänään annan itselleni luvan nähdä ikkunan tahrat orastavassa auringonpaisteessa (itse auringonpaisteen sijaan). Se on ihan ok, jos kiroilee kinoksia (sen sijaan, että kiipeisi niiden päälle ilakoimaan). Ehkä siten saisin vihdosta viimein aikaiseksi pestä ikkunat ja kolata parkkipaikan. Suurista maailmanparannuksista puhumattakaan. Valivali.

Kohta on kesä

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Ystävä

sunnuntai 10. helmikuuta, 2019 @ 14.49
0
En sano tätä usein, sillä kehuminen on vaikeaa. Kun yritän kehua, se kuulostaa imelältä tai teennäiseltä. Ei meillä Tampereella ole totuttu asioista numeroa tekemään. Mutta yritän nyt kuitenkin ystävänpäivän kunniaksi.

Ystäväni,
Sinä, joka aina uskallat istua vieraan viereen ja alkaa jutella.
Olen ylpeä sinusta.

Ystäväni,
Sinä, joka olet aina varautunut kaikkeen: yllättävään nälkään tai ydinlaskeumaan.
Ihailen tapaasi ajatella.

Ystäväni,
Sinä, joka pidit puoliani, vaikka molemmat tiesimme, että olen väärässä.
En unohda sitä ikinä.

Ystäväni,
Sinä, joka kyseenalaistat usein sitä, teetkö oikein vai väärin.
Yleensä toimit oikein.
Minusta on ihanaa, että ajattelet asioita niin perusteellisesti ja moraalisesti.

Ystäväni,
Sinä, joka osaat huolehtia itsestäsi. Kaiken näiden ruuhkavuosien keskellä muistat ajatella, mitä itse tarvitset ja ansaitset.
Voi, kunpa saisin sinua pullotettuna.

Ystäväni,
Sinä, joka olisit voinut sanoa "mitäs minä sanoin", mutta vaikenit.
Minä kyllä huomasin hiljaisuutesi.
Arvostan sitä ja sinua.

Ystäväni,
Sinä, joka aina kehut lapsiasi.
Ne sanat soivat kauniina korvissani.
Lapsillesi varmasti kasvaa hyvä itsetunto. He ovat onnekkaita, kun heillä on tuollainen äiti.

Sinä ystäväni,
Sinä soit niin puhtaasti sieluni sävellajissa.
Sinussa on kaikki kohdillaan juuri tuollaisena.

tuomiokirkko


Saarn. 4:9-12

Kaksin on parempi kuin yksin,
sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan.
Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan,
mutta voi yksinäistä, joka kaatuu --
häntä auttamassa ei ole ketään.
Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla
lämmin,
mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin?
Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Katso tästä Lehtikuninkaan ystävänpäivätarjoukset.

Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Lentämisen sietämätön kevennys

perjantai 01. helmikuuta, 2019 @ 14.05
0
Mitäs kesälomasuunnitelmia teillä on? Kun elämä on juuri nyt pelkkää pukemista ja riisumista (melkoinen urheilusuoritus saada monta kertaa päivässä kaksi lasta, koira ja itsensä ulos), niin mikäpäs se muukaan mielessä kuin kesä. Olisipa kiva päästä jonnekin lämpimään, kun ei näistä Suomen säistä ikinä tiedä.

Kun olin pieni, kävimme melkein kerran vuodessa Kanarialla. Ne ovat parhaimpia muistojani lapsuudesta. Auringossa kimaltava meri, suola huulillani, aurinkorasvan tuoksu, huuto rannalla lokoileville vanhemmilleni "en ikinä lähde pois täältä!".

Etelänmatkat ovat minulle siis nostalgiamatkoja onnelliseen lapsuuteen. Vaikutus sieluuni on paljon suurempi kuin äidin lihapullilla tai edes joulukuusen tuoksulla. Haluan monistaa nuo hetket paitsi itselleni, myös pojilleni. Lisäksi etelänmatkoilla on mielenterveydellinen vaikutus: kun kotiäidin arki on joka päivä itseään toistavaa, on tärkeää välillä saada irtiotto kodista. Poikanikin rrrakastaa lentokoneita ja hän on kinunnut jo melkein vuoden verran, että koska pääsisi lentokoneen kyytiin.

MUTTA. Mites tämä maailma kestää meidän lentämistä? Kymmenisen vuotta sitten tulivat halpalentoyhtiöt toden teolla markkinoilla ja suosituksi tuli pyrähtää viikonloppureissuille Euroopan kaupunkeihin tai jopa kauemmaksikin.
Hei, Barcelonassa on hyvät bileet maanantaisin, lennetään sinne! Onpa avattu hyvä ravintola New Yorkiin, käydäänpä testaamassa!

Vuonna 2017 suomalaiset lensivät ulkomaille 5,4 miljoonaa kertaa, 72 prosenttia näistä matkoista oli vapaa-ajan matkoja. Lentojen määrä on siis aivan suoraan kuluttajista kiinni, siis kuinka moni tavallinen matkustaja päättää, että pitääkö tänä vuonna päästä etelään vai ei. Vaikka ilmastonmuutoskeskustelu on pinnalla enemmän kuin koskaan, niin lentämisestä ei haluta tinkiä. Lentomatkustajien määrä lisääntyy vuosi vuodelta. On arvioitu, että lentäminen aiheuttaa vuonna 2050 jopa puolet ihmiskunnan päästökiintiöstä. Lentoliikenteen päästöt tulevat kolminkertaistumaan, vaikka tekniikkaa tehostettaisiin ja biopolttoaineita kehitettäisiin. Ihmiset ovat valmiita ostamaan nyhtökauraa ja härkistä, mutta jokavuotuisen etelänloman ilmastovaikutuksia ei haluta nähdä.

Tiedän, mitä pitäisi tehdä. Matkusta hitaammin ja matkusta harvemmin. Jotta oikeasti eläisin arvojeni mukaista elämää, minun pitäisi olla lentämättä lainkaan. Ajatuskin tuntuu pahalta. Entä jos kuitenkin HALUAN matkustaa? Kumman pitäisi voittaa, halujen vai arvojen? Riittääkö ekologinen itsekurini? (Todennäköisesti ei)

Sitten on vielä tämä sosiaalinen media. Kun ensi kesänä (tai nyt) katson KAIKKIEN muiden päivityksiä ihanista matkoista, tunnen pienen palan sydämestäni muuttuvan vihreäksi. Minäkin haluan. Älkää laittako pahaksenne, jos en enää paina tykkäys-nappia Helsinki-Vantaan Old Barrel -päivityksille. Olen vain kateellinen.
ilmastoahdistus


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D