Hanna Paavilainen

Syyllisyys

söndag 28 februari, 2021 @ 09:25
0
Yksi kovimmista kohteliaisuuksista on ollut se, kun yläasteajalta tuttavani sanoi vuosien päästä, että ”sä annoit ihmisten olla, että sä et ikinä tuominnut mistään”. Se oli silkkiä korville jo sen takia, koska en ollut yläasteella mikään hyvä tyyppi. Kun ajattelen 15-vuotiasta itseäni, lähinnä vain hävettää. Mutta ei mennä nyt siihen tunteeseen, vaan syyttämiseen ja syyllisyyteen.

Oon vältellyt tuomitsemista ja syyttelyä niin paljon kuin mahdollista. Oon aatellut, että kuka minä olen toista syyttämään, enhän ymmärrä edes itseäni aina, saatika toisen monimutkaista ajatuksenjuoksua, jätetään Jumalalle se homma.

Nyt joku loksahti päässäni, että syyllisyys on tunne, jota olen tukahduttanut. En osaa pyytää anteeksi, enkä oikeastaan ole kovin hyvä anteeksi antamisessakaan, jos olen jostain kerran sydämistynyt. En tosin herkästi tuomitsekaan muita tai syyttele, se on kolikon vastapuoli.

Itse asiassa syyllisyys ja syyllistäminen on aika tärkeä tunnistaa, eikä tukahduttaa. Se tarkoittaa, että tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, sitä kautta voi alkaa käsitellä sitä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Takaisin tukahdutettujen tunteiden pariin, sillä huomenna aamulla Yle radio 1:ssä alkaa mun ja työkaverini Marjo Kiljusen hartaussarja aiheesta. Käsittelemme Tukahdutettuja tunteita hartauksien ja keskustelun kautta, samalla siis etsien Jumalaa. Maanantaisin siis Yle radio 1 klo 6:15 ja 7:15. Jos ei halua herätä aamulypsyn aikaan niin Areenasta löytyy myös:

https://areena.yle.fi/1-2016102?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share
Naantali
Tykkää ja jaa

Älä pelkää

söndag 07 februari, 2021 @ 14:07
0
Nuijapäällä on pilkun kokoiset aivot. Slankeaa sen päälle. Pelko on primitiivinen reaktio, joka ei vaadi pilkun verran enempää aivotoimintaa.

Silti tuo pieni pilkku rajoittaa elämääni yllättävän paljon. En uskalla pyytää asioita, mitä haluaisin, koska pelkään torjutuksi tulemista. En uskalla sanoa ääneen jotain, koska pelkään, että joku loukkaantuu tai varastan toisten aikaa turhilla jutuillani. En uskalla laittaa sitä ylimääräistä levypainoa kyykkytankoon enkä julkaista romaaniani.

Se pieni pilkku estää toteuttamasta kutsumusta, joka sisällä on. Ehkä se pieni pilkku on niin vahva, etten uskalla edes etsiä, mitä kaikkea sisälleni on kätketty.

Pelon tehtävä on luoda paniikkireaktio juuri silloin, kun jotain merkityksellistä on tapahtumassa. Sen tehtävä on suojella, ettei petoeläin ahmaisisi nuijapäätä kitaansa, mutta samalla se estää kaiken uuden, omaperäisen ja mielenkiintoisen. Se saa mukautumaan siihen, mikä on ennenkin ollut turvallista.

Tuskin se, että joku sanoo pelkästään "älä pelkää", lievittää pelkoa piirun vertaa. Pelko kun ei ole tiedonalainen tai oikeastaan tahdonalainenkaan asia.

Omiin pelkoihini on auttanut, jos joku on sanonut "älä pelkää, mä autan sua". Yhdessä on ollut turvallisempi lähteä kohti uusia kokeiluja. Myös pelkojen myöntäminen (itselleen!) on ollut ensimmäinen askel uskallukseen. Ja joskus pakko on ollut paras muusa. Usein ei ole kyse rohkeudesta eikä reippaudesta, vaan ihan vain selviytymisestä.

Älä pelkää

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Minun Suomeni

söndag 06 december, 2020 @ 07:46
0
Minun Suomeni on tarinoiden maa. Ne ovat niitä tarinoita, joita äitini on kuullut äidiltään, isäni isältään ja joita minun korviini on supsutettu pienestä pitäen. Tarinoita, joita kerrataan itsenäisyyspäivänä mustavalkoisista filmeistä ja tarinoita, joita 2-vuotiaani loruttelee käheällä äänellä. Tarinoita, joita luetaan kirjoista. En ole koskaan tottunut lukemaan romaaneja millään muulla kielellä. Millään muulla kielellä en ymmärtäisi, mitä eroa on koikkelehtimisella, hypähtelyllä ja poukkoroinnilla.

Minun Suomeni on hiljaisuuden maa. Se on peilityyni järvi kesäiltana, liikkumattomat lumpeet. Se on puhdas ilma ja kirkas tähtitaivas, rikkumaton linnunrata. Hiljaisuuden maassa juhlista lähdetään vähin äänin hyvästejä kailottamatta tai käännetään katse pois silloin, kun pitäisi HUUTAA.

Minun Suomeni on sopeutujien ja sulautujien maa. Kun kaikki halutaan mukauttaa samaan massaan, annetaan kaikille vauvoille samanlainen äitiyspakkaus, yhtälaiset oikeudet opiskeluihin, äänioikeus naisille Euroopan ensimmäisenä maana. Samaan aikaan mukautuvuus kavahtaa kaikkea, joka poikkeaa massasta ja rasismi ja syrjintä ovat arkitodellisuutta momnelle.

Minun Suomeni on sääntöjen maa. Säännöt ovat kaikille samat ja sillä mitataan tasa-arvoa. Täällä jokaisen on seistävä punaisissa valoissa, vaikka risteys olisi tyhjä.

Minun Suomeni on pärjääjien maa. Sisulla sitä on ennenkin selvitty, voitettu suuri vihollinen idästä, rakennettu maa uudelleen. Sisulla sitä pärjätään edelleen, läpi kaamoksen ja koronan. Pärjääjät eivät pyydä apua ja esimerkillään kehottavat myös muita huolehtimaan omista asioistaan. Pärjääjät jäävät pärjäämään yksin silloinkin, kun idässä ei enää ole vihollista, vaan ystävä.

Minun Suomeni on näkymättömän uskonnon maa. Luterilaisuus on niin näkymätöntä, ettei osa kirkkoon kuuluvista edes tiedosta kuuluvansa kirkkoon. Muidenkaan uskontojen ei haluta juurikaan näkyvän. Uskonto on kuin vakuutus: kun sitä ei tarvita, niin kaikki on hyvin. Sen merkitys tulee esille elämän (ja kuoleman) käännekohdissa. Silloin halutaan pappi paikalle. Sunnuntaisin kirkonkellojen kumina muistuttaa äänimaisemassa, että olen elossa. Me ollaan niin elossa.
Minun Suomeni

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Isä leipoo

söndag 08 november, 2020 @ 09:21
0
Aamiaisen jälkeen isä alkoi leipoa. Hän otti kikattavan taikinan käsiensä väliin, vaivasi sitä sivulta sivulle, oikealta vasemmalle, ja lauloi:

"leivotaan, leivotaan!"

ja taikina nauroi tikahtuakseen. Se haukkoi henkeä naurupyrähdysten välissä.

"tähän tulee pulla",

Isä jatkoi lauluaan, tökki taikinan pulleita poskia, jotta ne alkaisivat kohota. Ja taikina puhalsi poskensa pulleaksi, päästi sitten ilman ulos pierulta kuulostavan äänen saattelemana, repesi jälleen käkättämään.

Isä taputti taikinan peppua ja lauloi:
"Tänne kohoaa muffinssi!"
ja taikina päästeli pierulta ja naurulta kuulostavia ääniä. Tällä kertaa hajun kanssa.

Isä ei hajusta hikeentynyt vaan rummutteli sormillaan taikinan masua ja lauloi:

"Päälle oikein paljon sokeria"

Taikina kiemurteli ja kikatti, eikä se olisi voinut olla onnellisempi.

Isänpäivä


Onnea tänään isät!

Jos on vielä lahja hankkimatta, niin leivo kakku. Laita päälle paljon sokeria. Tai anna isälle omaa aikaa: blogini ylläpitäjä Lehtikuningas tarjoaa parhaat isänpäivän tarjoukset lehdistä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

kuva @Karoliina Paavilainen
Tykkää ja jaa

Pyhäinpäivä vai Halloween?

söndag 01 november, 2020 @ 13:40
0
Tänäkin vuonna yritin teroittaa lapsilleni, että meidän perheessä ei vietetä halloweenia, vaan pyhäinpäivää. Halloween on edustettuna vahvemmin katukuvassa, kauppojen hyllyillä ja lehtien kansissa.

- Okei, vietetään sitten huomenna hällöyviinia, vanhempi poikani neuvotteli

Siihen minä sitten selittämään, että halloween on sellainen amerikkalainen juhla (tai, no tarkkaan ottaen alunperin irlantilainen), emmekä me ole amerikkalaisia.

- Voisimmeko muuttaa Amerikkaan ja sitten viettää hällöyviiniä? Poika kysyi ärrät suussa pyörien Amerikka-sanan kohdalla.

Ei kai sitä sentään tarvitse Trumplandiaan asti muuttaa juhliakseen halloweenia. Teimme kompromissin: päivällä kävimme hautausmaalla sytyttämässä kynttilät. Pojat kuuntelivat kiltisti tarinat molemmista mummoistani, jotka ovat jo siirtyneet tästä ajasta ikuisuuteen. Illalla pojat saivat sitten pukeutua ja koristella kodin hämähäkeillä ja luurangoilla. Askartelimme kurpitsalyhdyn Ihanan ohjeiden mukaan.

Näin sitä tuli taas taivuttua periaatteistaan käytännön edessä.

Lapset 6 - äiti 0.

Karkkia kerjäämään ei lähdetty. Siinä touhussa lapset symboloivat vainajien sieluja, jotka palaavat kotiin. Kuolleille pitää antaa lahjoja, muuten he suuttuvat ja tekevät kepposia. Ajatuksena on siis lepytellä kuolleita sukulaisia. En usko, että kumpikaan mummoistani tarvitsee karkkilepyttelyjä, eikä kumpikaan heistä varsinaisesti nauttisi nähdessään pojat vatsa pinkeänä sokerista. Haluan uskoa, että he ilahtuvat kuitenkin heille sytyttämästämme kynttilästä.

Tai mistä minä sen tiedän, mistä vainajat suuttuvat tai ilahtuvat. Eikä ehkä tarvitsekaan, elän enemmän eläviä varten. Haluan kertoa pojilleni, että he eivät ajelehdi tässä ajassa vain sattumanvaraisesti, vaan he kuuluvat pitkään sukupolvien virtaan, missä mummut ja papat ovat valinnoillaan ja rakkaudellaan viitoittaneet tietä meillekin eteenpäin. Haluan kertoa, että pelko ja ikävä ovat tunteita, jotka kuuluu elämään, mutta ne voidaan kohdata yhdessä. Haluan näyttää, ettei ole sellaista pimeää, jota valo ei voittaisi.

Pyhäinpäivä Halloween
Pyhäinpäivä Halloween

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Ennen kuin tuomitset

söndag 25 oktober, 2020 @ 07:32
0
Ennen tätä loskaa, kun ulkona pystyi vielä olemaan siedettäviä määriä ilman itsekin vettymistä tähän harmauteen, olimme ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä puistossa. Vastaamme tuli pari kulkijaa, jotka ilmoittivat tulostaan suureen ääneen rähinöiden. Vastatuuli toi heidän ominaistuoksunsa sieraimiini jo kauan ennen kuin pystyin erottamaan heidän kasvonpiirteensä: etanolia ja ureaa. He tulivat kilisevien muovikassiensa kanssa ja saivat minut ja ystäväni siirtymään soratien toiseen laitaan.

Ystäväni nyrpisti nenää, kuten itsekin huomasin tekeväni. Rähinöitsijät olivat kohdallamme. Emme kumpikaan katsonut heitä kasvoihin, vaan löysimme mielenkiintoisempaa katsottavaa kenkämme kärjistä ja puiden latvoista. Rähinöitsijät ohittivat meidät.

Juuri ennen tätä ystäväni oli julistanut, miten yli kaiken rakastaa lapsiaan. Kuinka tekisi kaiken heidän vuokseen, elämänsä ja kuolemansa, aikansa ja rahansa, kaiken mitä hänellä on antaa. Miten hänen elämänsä oli muuttunut, kun hän sai ensimmäistä kertaa lapsensa syliinsä.

Oivallus puhalsi läpi vartalon niin kuin lokakuinen kostea kolea tuuli näillä leveysasteilla voi vain tehdä, vaikkei silloin edes ollut vielä kylmä, vaan poikkeuksellinen lämmin tähän vuodenaikaan nähden. Että nuokin rähinöitsijät ovat jonkun lapsia. Että heidänkin äiti/isä on synnytyslaitoksella katsonut häntä kuin maailman suurinta ihmettä, mikä hän oikeasti onkin. Että jollekulle tuokin laitapuolen mies on sama, kuin mitä oma lapsi on ollut minulle.

"Aivan kamala ajatus", ystäväni sanoi ja pudisti päätään myhähtäen, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti.

Aika yksinkertainen oivallus ja itsestäänselväkin. Kirkkaimmat ajatukset usein ovat sellaisia. Mutta mitä, jos sen ajatuksen veisi ihan käytäntöön? Jospa yrittäisin katsoa jokaista ihmistä - varsinkin niitä ärsyttäviä - aina sen ajatuksen läpi, että tuokin on ollut suloinen tissiä hamuileva kapalo. Tuollekin käärölle joku on kuiskinut synnytyslaitoksella korvaan "rakastan sinua yli kaiken".

Mitä, jos ennen jokaista kohtaamista ja keskustelua sanoisi tälle hiljaa mielessään "Rakastan sinua" ennen kuin alkaa keskusteluun?

No, ehkä tuo viimeinen menee vähän liioittelun puolelle.

Rakastan sinua

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Älä oleta, vaan tiedä

söndag 11 oktober, 2020 @ 14:31
0
Eräänä aamuna jonotin pikkupakkasella pikkukylän Siwan aukeamista. Kanssani tuli jonottamaan mies, jonka kädet tärisi, muttei kylmästä. Täsmällisesti kello 9.00 violettihiuksinen nainen avasi meille oven ja molemmat ryntäsimme täsmäostoksiemme perään. Hän osti ruskean lasisen pullon Karhua. Minä ostin keltaisen purkin Vaseliinia. Silmäilimme toisiamme liukuhihnalla. Teimme molemmat toisistamme oletuksia.

(Minulla oli tietenkin nyrkkeilykisat kyseisessä kylässä ja ilman Vaseliinia ei kannata mennä kehään. Nyrkkeilijöiden niksi on vuorata kasvonsa Vaseliinilla otteluiden ajaksi, jotta tulee vähemmän mustelmia ja nirhaumia. Mutta tätä kolmoskaljamies ei voinut tietää. Enkä minäkään tiennyt mitään siitä, missä hän oli ollut ja minne menossa. Oletin omiani, myönnän.)

Viime viikolla silmäni oli (taas) mustana. Aina ei edes Vaseliinit auta. Pitäisi joku päivä varmaan opetella väistämään paremmin. Aulassa kolme jurrista miestä tuijotti minua ja kun olin kulkenut heidän ohi, kuulin takanani muminaa vaimonhakkaajista. Mielessäni tuomitsin heidät munattomiksi känniääliöiksi, jotka eivät pysty sanomaan asioita suoraan. Mutta mistäpä he voisivat tietää, että tämä puolitoistametrinen nainen viihtyy vapaa-aikanaan nyrkkeilykehissä. Ja mistä minäkin voisin tietää, että millaista taakkaa he kantavat, että juuri tällä kertaa heillä ei ollut voimavaroja puuttua tuntemattoman naisen oletettuun kotiväkivaltaan. Mistäpä minä tiedän, jos heidän harittava katse ja kierot askeleet johtuivat jostain muusta kuin päihteistä. Eikä se oikeastaan ole asianikaan.

Niinpä sitä itse kukin hyppää nopeisiin oletuksiin toisesta ihmisestä, jonka asiat ei noin niinkuin lähtökohtaisestikaan kuuluneet toisille.

musta silmä

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D