Hanna Paavilainen

Nautinnon jalo taito

söndag 06 september, 2020 @ 11:28
0
Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?
Tykkää ja jaa

Mielensähyvittäjä

söndag 16 augusti, 2020 @ 08:37
0
Kälyni kertoi, että kun tulin sukuun, hän oli kysellyt ihmisiltä, millainen se Hanna oikein on. Minuun viitaten joku oli kuulemma sanonut: "Kehtaisinpa itsekin käyttää vaatteita, joista näkyy puolet pakarasta."

Kälyni oli tulkinnut tämän niin, että minun pukeutumistani arvosteltiin. Itse en kuullut asiaa lainkaan samoin korvin. Päätin tulkita asian itselleni suotuisimmalla tavalla. Hei, mulla on jonkun mielestä hyvä takamus! Kiitosta vain kohteliaisuudesta!

Netflixin elokuvassa Helppo tyttö, on kohtaus, jossa nainen ihmettelee, miksi toisella naisella on niin paljon kauneusleikkauksia, vaikka hän on niin nätti. Siinä olisi ollut oiva tilaisuus pahoittaa mielensä, mutta nainen kommentoi: "Kiitos, minun mielestä sinäkin olet oikein nätti".

Tätä jippoa käytän mahdollisimman usein: tulkitse aina kaikki toisten sanomiset itsellesi imartelevimmalla tavalla. Jos päästää irti loukkaantumisen tunteesta, niin loukkauskin lakkaa olemasta. Sitä paitsi olen niin naiivi, että oikeastikin ajattelen ihmisten haluavan pääsääntöisesti hyvää. Siksi VALITSEN tulkita heidän sanomisensa hyvän kautta.

Välillä toki pitää myös pahoittaa mielensä. Inhoan sanaa "mielensäpahoittaja". Yleensä tämän sanan käyttäjä on satuttanut sanoillaan toista ja sysää vastuun pois. Ihan niin kuin joku tahallaan pahoittaisi oman mielensä. Silloin, jos kohtaa perustavanlaatuista epäoikeudenmukaisuutta, on ainoa oikea reaktio pahoittaa mielensä.

Taistelujaan voi kuitenkin valita. Siksi harjoittelen jatkuvasti "mielensähyvittäjän" roolia. Etten jäisi vellomaan siinä, mitä joskus joku on sanonut musta tai mulle. Että hyväksyisin sen, ettei kaikki ole täydellisiä, en edes minä itse.

+ + +

Tämä ja edellisen julkaisun kuva on muuten otettu Keravan taidetalossa. Purku-uhan alla olevan kerrostalon on valloittanut joukko taiteilijoita ja näyttelyn läpikiertäminen on ehdottomasti tunnin jonotuksen arvoinen. Ei turhaan tätä näyttelyä ole Me Naiset ja Gloria hehkuttaneet!

Taidetalo

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Hiljaisuuteen mahtuu kaikki maailman äänet

söndag 02 augusti, 2020 @ 07:28
0
Olen todellakin liian levoton lootusasentoon. Olen marssinut kesken yin-joogatuntikokeilun ulos salista ja metsälenkeillä upotan kuulokkeet korviin. Ennen pappisvihkimystä meidät papiksi haluavat pakotettiin paripäiväiseen hiljaisuuden retriittiin, jonka läpi huijasin lukkiutumalla huoneeseeni katsomaan elokuvia. Kun olen yksin kotona, äänimaisemana toimii radio.

Yle radio 1:n Horisontti-ohjelmassa kysyin hiljaisuuden asiantuntijoilta, miksi hiljaisuus on minulle vaikeaa. (Tiedostan, että tässä saattaisi olla laajemmankin terapian paikka, mutta ei mennä nyt siihen.) Sain kuulla, etten ole yksin. Monet kokevat hiljaisuuden vaikeana ja jopa ahdistavana.

Hiljaisuudessa kohtaa itsensä: kaikki traumansa, neuroosinsa ja sen, mitä on. Se on syväsukellus pinnan alle, jolloin on jätettävä kaikki suojavarusteet ja kellukkeet taakse. Syvyyksissä voi nähdä pelottaviakin asioita ja fantasioita. Kun hiljaisuuteen sukeltaa, se muuttaa myös sitä, miten itsensä ja maailman näkee myös silloin, kun ponnahtaa takaisin pintaan.

Vain itsensä aidosti kohdatessaan voi hyväksyä itsensä, oppii olemaan syyttämästä itseään, luopumaan hallinnan tunteesta. Siksi hiljaisuutta tulisi harjoitella. On myös lukuisia lääketieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä hiljaisuus tekee aivoillemme: hiljaisuus edistää luovuutta, oppimista, keskittymistä ja muistamista. Hiljaisuuden puute taas heikentää immuniteettia ja aiheuttaa jopa sydänsairauksia.

Hiljaisuus on laboratorio, jossa tutkitaan elämän suuria salaisuuksia. Siellä laboratoriossa haetaan myötätuntoista yhteyttä itseen, luontoon, ihmisiin ja maailmankaikkeuteen. Haluaisin lisätä, että myös Jumalaan.

En koskaan jäänyt kiinni huijaamisestani retriitissä, sain vihkimyksen papiksi 2009. Edelleenkin koen, että joku voi levätä Jumalan läsnäolossa nyrkkeilysäkkiä rummutellessa tai vaikka lenkkitossujen tasaisessa tömpseessä pururataa vasten. Jumala ei rajoitu hiljaisuuteen. Mutta kyllä nämä asiantuntijat saivat vakuuttumaan, että pitäisi antaa myös hiljaisuudelle uusi mahdollisuus.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tässä mäkin kotona innostuin sitten vähän reenailemaan "hiljaisuutta":
hiljaisuus
Hiljaisuus
Hiljaisuus


PS: Kuuntele Horisontti hiljaisuudesta täällä.
Tykkää ja jaa

Tahdon asia

söndag 19 juli, 2020 @ 16:11
0
Nuorempi lapsi käy läpi vahvaa tahto-vaihetta. 2-vuotiaalla ei tunnu olevan mitään vaikeuksia ilmaista, mitä hän haluaa ja mitä ei halua. Hän polkee jalkaa ja vetää selän kaarelle, kun olen kieltänyt häntä juoksemasta autotielle. Hänelle on yhdentekevää, vaikka tietä liikennöi raskaat kulkuneuvot 60km/h ja jalankulkijan valo osoittaa punaista. Hän TAHTOO.

Aina ei saa sitä, mitä tahtoo, mutta missä vaiheessa ihmiselle tulee vaikeuksia tunnistaa sitä, mitä haluaa? On toki ihmisiä, jotka koko elämänsä tietävät, mitä haluavat, mutta tiedän, etten ole yksin näiden kysymysten kanssa: mitä haluan elämältäni, mitkä ovat unelmani, mikä motivoi minua, mikä saa minut syttymään tai nauttimaan?

Missä vaiheessa ihmiselle tulee vaikeuksia ilmaista muille sitä, mitä tahtoo? Onko taustalla sarja pettymyksiä, oman tahdon ohittamisia muiden tahdon edeltä, silmien pyörityksiä tai itsekkääksi syytöksiä? Toisen ajatusten lukeminen on mahdotonta (tai ainakin melko harvinaista) - tämä tiedetään yleisesti. Silti panttaan sisälläni asioita, mitä oikeasti kaikkein eniten kaipaisin, sen sijaan, että sanoisin sen ääneen.

Viime aikoina olen opetellut kahta tärkeää sanaa: kyllä ja ei.

Olen tunnistanut ja tunnustanut niitä asioita, joista en pidä ja sanonut niille EI. Haluaisin pitää oopperasta, se olisi kovin ylevää, mutta sellainen musiikki ja laulun tulkintatapa ei vain läikäytä mitään sisälläni. Haluaisin pitää vihersmoothieista, sillä ne ovat terveellisiä ja trendikkäitä, mutta kun ne saavat minussa yökkäysrefleksin aikaiseksi, niin ehkä on aika luopua. En pidä legoilla leikkimisestä, joten olen antanut luvan itselleni tehdä muita asioita lasteni kanssa.

Olen opetellut tunnistamaan niitä asioita, joista en pidä, mutta ne tuottavat silti tyytyväisyyttä. Ja opetellut sanomaan niille KYLLÄ . Lakanoiden vaihto (ja sitä seuraava pyykkirumba) harvoin houkuttelee, mutta kun pujahtaa pyykkietikan pehmentämiin puhtaisiin lakanoihin, moni huoli ja murhe unohtuu hetkeksi. Lasten pakkaaminen ja sukulaisiin lähteminen (tai minne vaan lähteminen) on aina sen sorttinen sirkus, että puolessa välissä kiroaa elämäänsä ja harkitsee vaihtavansa urasuunnitelmaansa ja ryhtyvänsä merimieheksi, mutta lopulta ihmisten kohtaaminen ja ihmissuhteiden vahvistaminen tuottaa elämän täyteyden tunteen.
hanna paavilainen pappi

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Valmiina. Paikoillanne. Rentoudu.

söndag 28 juni, 2020 @ 21:47
0
Ystäväni kärsi silmissä, kun juhannuksena piti olla tekemättä mitään. Hän on niitä miehiä, jotka toteutuvat puuhailemisessa. Aina pitää olla monta keskeneräistä projektia mehiläisen hoidosta useisiin veneisiin. Onneksi juhannuspäivänä hän kekkasi jonkun auton pihalla korjattavaksi. Silmiin syttyi tuttu tuike.

Aloin pohtia omaa suhtautumistani rentoutumiseen - olenhan pahimman luokan suorittaja luonteeltani. Kukapa 80-luvun lapsi ei olisi saanut kehuja ahkeruudestaan ja moitteita laiskuudestaan? Tutuksi ovat tulleet klassikkomantrat kuten "laiska töitään luettelee", "hiki laiskan syödessä" tai "ahkeruus kovankin onnen voittaa". Meihin on iskostettu - kuten vanhempiimmekin aikoinaan - ajatus siitä, että rentoutuminen pitää ansaita. Tai oikeastaan voiko sitä edes ansaita? Rentoutuminenhan on laiskuutta, joten sitä tulee vältellä!

Ei-minkään-tekeminen on minulle vaikeaa. Kun sain mahdollisuuden olla kotona pari päivää yksin (siis YKSIN! Tämän tilaisuuden autuutta ja harvinaisuutta eivät ehkä ymmärrä muut kuin pienten lasten vanhemmat), menin lukkoon kaikkien mahdollisuuksien edessä. Tekisinkö pitkää päivää töitä, kun ei tarvitse kerrankin miettiä, että joku odottaa kotona? Kävisinkö treenaamassa kaksi kertaa päivässä? Katsoisinko elokuvia, menisinkö terassille, kirjoittaisinko vihdoin romaanini loppuun? Mieleeni ei tullut kertaakaan, että voisin vain olla. Siinähän menisi vapaapäivät ihan hukille!

Voiko olla niin, että joillekin rentoutuminen tapahtuu suorittamisella? Että rentoutuminen ei vaadi paikallaan olemista, vaan yhtälailla voi rentoutua siivoamalla, punnertamalla, autoa korjaamalla tai vaikka pänttäämällä Historia-lehtien artikkeleita ulkoa? Vai sulkeeko rentoutuminen ja suorittaminen toisensa aina pois.

Ei mulla tähän ole mitään vastausta, mutta jos jollakulla on, niin kuuntelen mielelläni.

Mikä oma suhteesi on rentoutumiseen? Ja mistäköhän se juontuu?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Vahva suositus!

söndag 21 juni, 2020 @ 11:44
0
Takavuosina eräs kaimani suositteli blogissaan avocadopastaa sillä seurauksella, että avocadot loppuivat kaupasta. Pari bloggaria laittoivat ketjumarketista ostamansa kelta-sini-punaiset kengät jalkaansa ja seuraavana aamuna niitä jo jonotettiin kyseisten ruokakauppojen ovilla. Näin vaikuttajamarkkinointi toimii. Haluttua kohderyhmää tavoitellaan vaikuttajan eli influensserin kautta, eikä suoraan markkinoida itse kohdeyleisöä. Joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on 15 miljardin bisnes.

Kaikki kunnia influenssereille. He ovat raudankovia markkinoinnin ammattilaisia. He tuntevat kohdeyleisönsä tarkkaan ja valitsevat yhteistyökumppaninsa sillä perusteella, mistä tietävät heidän seuraajansa hyötyvän. Siihen vaikuttavuus perustuu: ikään kuin hyvä ystävä, joka tuntee sinut, suosittelisi tuotetta.

Itsekin tässä blogissa jaan mielelläni neuvoja hyvästä elämästä. Kerron oivalluksista, vinkkaan hyvistä resepteistä tai linkkaan blogiani ystävällisesti ylläpitävän pääsivuston Lehtikuninkaan tarjouksiin.

Älä vain hyvä ystävä kuitenkaan usko mitään, mitä sanon tai kirjoitan.
Olet oman elämäsi asiantuntija. Elämäsi on juuri hyvä ja oikein sellaisena, kuin se on. Mikään, mitä kukaan vaikuttaja vinkkaa, tuskin saa sinua soimaan kauniimpana, kuin jo valmiiksi soit.

Sen sijaan toivon, että kuuntelet, keskustelet ja ajattelet. Käytä hyväksesi kaikki se, mikä teksteissäni tuottaa iloa. Unohda kaikki muu. Sinulla on jo itsessäsi kaikki se, mikä on kaikkein arvokkainta.

Kivaa juhannusta, olkoon se just sun näköinen juhla!

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Paskan puhumisen jalo taito

söndag 07 juni, 2020 @ 21:40
0
Vietin yhden kesän Münchenissä lukioaikana. Kämppiksenäni asui takakireä brittityttö, jonka kanssa nopeasti huomasimme molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä, ettei yhteistä säveltä löydy. Parina ensimmäisenä yhteisenä aamuna hän saattoi kysyä minulta "nukuitko hyvin", johon annoin tietenkin rehellisen vastauksen "en". Iltapäivisin, jos satuimme olemaan samaan aikaan kotona, hän saattoi kysyä päivästäni, johon vastasin yhtä totuudenmukaisesti. Pikkuhiljaa kysymykset loppuivat. Jää varmasti ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi, että minkäköhän takia.

Me naiset -lehden kolumnisti Karoliina Pentikäinen kirjoitti viime lehdessä siitä, kuinka suomalaisilla on tapana vastata rehellisesti kysymykseen "mitä kuuluu". Että toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa on sallittua ja jopa suotavaa ilmaista myös negatiivisia ajatuksia ja tunteita.

Vaikka nuoruuden brittikämppis on niin muinaista menneisyyttä, etten muista enää edes hänen nimeään, olen myös viime aikoina saanut palautetta siitä, että keskityn liikaa negatiivisiin asioihin. Kun tulen töistä kotiin, papatan ulos työpäivän haasteet ja hankalat solmukohdat. Että minun pitäisi oppia keskittymään positiiviseen ja puhua vain päivän kohokohdista. Tottahan toki, olenhan lukenut monista self help -oppaista, että hyvään keskittyminen lisää hyvää elämässä, kun taas negatiivisten asioiden huomioiminen kääntää katseen huonoihin asioihin elämässä.

Mutta minä ylistän tuota paskan puhumisen jaloa taitoa, jota rehellisyyteen vedoten suolletaan! Annan aplodeja käteni punaisiksi asti sille, joka vastaa kysymykseen korona-arjen sujumisesta "no onhan tää ihan perseestä". Kumarran syvään hänen edessään, joka valittaa (kuvan kanssa) instagramissa uudesta finnistään tai paskasti menneestä työpäivästä. Sillä mikä on vapauttavampaa, kun kertoa huolensa? Yleensä omien ongelmien sanoittaminen ääneen auttaa jo selvittämään omia tunnesolmuja asian suhteen. Mikä on lohdullisempaa, kuin kuulla, ettei se muidenkaan elämä ole aina ihan instagram-fillteröityä autuutta? Että kyllä tässä muillakin menee paskasti. Ja vielä - miten omassa elämässä tai maailmassa mikään koskaan muuttuu, jos vain vaietaan pahoista asioista?
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Olen melko varma, että sen tytön nimi oli Helen. Tai ehkä Heather. Ehkä ystävyytemme olisi edennyt syvemmälle, jos olisin osannut puhua paremmin säästä. Oh well, hyvin olen pärjäillyt muutenkin.
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D