Hanna Paavilainen

Valmiina. Paikoillanne. Rentoudu.

söndag 28 juni, 2020 @ 21:47
0
Ystäväni kärsi silmissä, kun juhannuksena piti olla tekemättä mitään. Hän on niitä miehiä, jotka toteutuvat puuhailemisessa. Aina pitää olla monta keskeneräistä projektia mehiläisen hoidosta useisiin veneisiin. Onneksi juhannuspäivänä hän kekkasi jonkun auton pihalla korjattavaksi. Silmiin syttyi tuttu tuike.

Aloin pohtia omaa suhtautumistani rentoutumiseen - olenhan pahimman luokan suorittaja luonteeltani. Kukapa 80-luvun lapsi ei olisi saanut kehuja ahkeruudestaan ja moitteita laiskuudestaan? Tutuksi ovat tulleet klassikkomantrat kuten "laiska töitään luettelee", "hiki laiskan syödessä" tai "ahkeruus kovankin onnen voittaa". Meihin on iskostettu - kuten vanhempiimmekin aikoinaan - ajatus siitä, että rentoutuminen pitää ansaita. Tai oikeastaan voiko sitä edes ansaita? Rentoutuminenhan on laiskuutta, joten sitä tulee vältellä!

Ei-minkään-tekeminen on minulle vaikeaa. Kun sain mahdollisuuden olla kotona pari päivää yksin (siis YKSIN! Tämän tilaisuuden autuutta ja harvinaisuutta eivät ehkä ymmärrä muut kuin pienten lasten vanhemmat), menin lukkoon kaikkien mahdollisuuksien edessä. Tekisinkö pitkää päivää töitä, kun ei tarvitse kerrankin miettiä, että joku odottaa kotona? Kävisinkö treenaamassa kaksi kertaa päivässä? Katsoisinko elokuvia, menisinkö terassille, kirjoittaisinko vihdoin romaanini loppuun? Mieleeni ei tullut kertaakaan, että voisin vain olla. Siinähän menisi vapaapäivät ihan hukille!

Voiko olla niin, että joillekin rentoutuminen tapahtuu suorittamisella? Että rentoutuminen ei vaadi paikallaan olemista, vaan yhtälailla voi rentoutua siivoamalla, punnertamalla, autoa korjaamalla tai vaikka pänttäämällä Historia-lehtien artikkeleita ulkoa? Vai sulkeeko rentoutuminen ja suorittaminen toisensa aina pois.

Ei mulla tähän ole mitään vastausta, mutta jos jollakulla on, niin kuuntelen mielelläni.

Mikä oma suhteesi on rentoutumiseen? Ja mistäköhän se juontuu?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Vahva suositus!

söndag 21 juni, 2020 @ 11:44
0
Takavuosina eräs kaimani suositteli blogissaan avocadopastaa sillä seurauksella, että avocadot loppuivat kaupasta. Pari bloggaria laittoivat ketjumarketista ostamansa kelta-sini-punaiset kengät jalkaansa ja seuraavana aamuna niitä jo jonotettiin kyseisten ruokakauppojen ovilla. Näin vaikuttajamarkkinointi toimii. Haluttua kohderyhmää tavoitellaan vaikuttajan eli influensserin kautta, eikä suoraan markkinoida itse kohdeyleisöä. Joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on 15 miljardin bisnes.

Kaikki kunnia influenssereille. He ovat raudankovia markkinoinnin ammattilaisia. He tuntevat kohdeyleisönsä tarkkaan ja valitsevat yhteistyökumppaninsa sillä perusteella, mistä tietävät heidän seuraajansa hyötyvän. Siihen vaikuttavuus perustuu: ikään kuin hyvä ystävä, joka tuntee sinut, suosittelisi tuotetta.

Itsekin tässä blogissa jaan mielelläni neuvoja hyvästä elämästä. Kerron oivalluksista, vinkkaan hyvistä resepteistä tai linkkaan blogiani ystävällisesti ylläpitävän pääsivuston Lehtikuninkaan tarjouksiin.

Älä vain hyvä ystävä kuitenkaan usko mitään, mitä sanon tai kirjoitan.
Olet oman elämäsi asiantuntija. Elämäsi on juuri hyvä ja oikein sellaisena, kuin se on. Mikään, mitä kukaan vaikuttaja vinkkaa, tuskin saa sinua soimaan kauniimpana, kuin jo valmiiksi soit.

Sen sijaan toivon, että kuuntelet, keskustelet ja ajattelet. Käytä hyväksesi kaikki se, mikä teksteissäni tuottaa iloa. Unohda kaikki muu. Sinulla on jo itsessäsi kaikki se, mikä on kaikkein arvokkainta.

Kivaa juhannusta, olkoon se just sun näköinen juhla!

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Paskan puhumisen jalo taito

söndag 07 juni, 2020 @ 21:40
0
Vietin yhden kesän Münchenissä lukioaikana. Kämppiksenäni asui takakireä brittityttö, jonka kanssa nopeasti huomasimme molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä, ettei yhteistä säveltä löydy. Parina ensimmäisenä yhteisenä aamuna hän saattoi kysyä minulta "nukuitko hyvin", johon annoin tietenkin rehellisen vastauksen "en". Iltapäivisin, jos satuimme olemaan samaan aikaan kotona, hän saattoi kysyä päivästäni, johon vastasin yhtä totuudenmukaisesti. Pikkuhiljaa kysymykset loppuivat. Jää varmasti ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi, että minkäköhän takia.

Me naiset -lehden kolumnisti Karoliina Pentikäinen kirjoitti viime lehdessä siitä, kuinka suomalaisilla on tapana vastata rehellisesti kysymykseen "mitä kuuluu". Että toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa on sallittua ja jopa suotavaa ilmaista myös negatiivisia ajatuksia ja tunteita.

Vaikka nuoruuden brittikämppis on niin muinaista menneisyyttä, etten muista enää edes hänen nimeään, olen myös viime aikoina saanut palautetta siitä, että keskityn liikaa negatiivisiin asioihin. Kun tulen töistä kotiin, papatan ulos työpäivän haasteet ja hankalat solmukohdat. Että minun pitäisi oppia keskittymään positiiviseen ja puhua vain päivän kohokohdista. Tottahan toki, olenhan lukenut monista self help -oppaista, että hyvään keskittyminen lisää hyvää elämässä, kun taas negatiivisten asioiden huomioiminen kääntää katseen huonoihin asioihin elämässä.

Mutta minä ylistän tuota paskan puhumisen jaloa taitoa, jota rehellisyyteen vedoten suolletaan! Annan aplodeja käteni punaisiksi asti sille, joka vastaa kysymykseen korona-arjen sujumisesta "no onhan tää ihan perseestä". Kumarran syvään hänen edessään, joka valittaa (kuvan kanssa) instagramissa uudesta finnistään tai paskasti menneestä työpäivästä. Sillä mikä on vapauttavampaa, kun kertoa huolensa? Yleensä omien ongelmien sanoittaminen ääneen auttaa jo selvittämään omia tunnesolmuja asian suhteen. Mikä on lohdullisempaa, kuin kuulla, ettei se muidenkaan elämä ole aina ihan instagram-fillteröityä autuutta? Että kyllä tässä muillakin menee paskasti. Ja vielä - miten omassa elämässä tai maailmassa mikään koskaan muuttuu, jos vain vaietaan pahoista asioista?
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Olen melko varma, että sen tytön nimi oli Helen. Tai ehkä Heather. Ehkä ystävyytemme olisi edennyt syvemmälle, jos olisin osannut puhua paremmin säästä. Oh well, hyvin olen pärjäillyt muutenkin.
Tykkää ja jaa

Omenapuiden alla

söndag 17 maj, 2020 @ 13:33
0
Entistä nunnaluostaria vartioi lauma vanhoja omenapuita. Nunnat ovat pitäneet niistä aikoinaan hyvää huolta, eikä puut ole päässeet rehottamaan kohti Naantalin aurinkoa. Nyt jo sammaltuneet oksat on joskus koulutettu kasvamaan vaakatasossa. Puun alta mahtuu kävelemään ja sadonkorjuuaikaan näin puolitoistametrisenäkin ylettää kättään ojentamalla poimimaan hedelmän. Kun siitä haukkasee, kirpeä ja makea mehu valuu pitkin suupieliä.

Vuosi vuodelta nunnien askel kangistui ja selkä kumartui. Omenapuun kukat varisivat maahan, muuttuivat ruskeiksi, maatuivat, antoivat ruohon puskea läpi. Koska luterilaiset nunnat eivät näinä päivinä ole varsinaisesti mikään uusiutuva luonnonvara, omenapuiden oksisto pääsi itsepintaisesti rehottamaan ylöspäin, alimpia oksia ehti lahoamaan. Kun viimeinenkin nunna siirtyi ajasta ikuisuuteen, kälyni perheineen on luvannut hoitaa tilaa. Tänä keväänä osuin kylään juuri tähän aikaan, kun oli hoidettava omenapuut kesäkuntoon.

Tilanisäntä esitteli ylpeänä uutta työkaluaan. "Onko tuo rälläkkä?" kysyin ja isännän suupielet nousivat ylöspäin. "Sirkkeli, vasara, porakone?" ehdotin kysyvästi. "Tämä on moottorisaha" hän sivisti äänellä, josta kuului tukahdutettu nauru. Äänensävy oli sama, kun miten lapselle selitetään vaikkapa, että mitä eroa on vessanpöntön harjalla ja hammasharjalla. Hän kutsui apuun 12-vuotiaan tyttärensä, joka tottuneesti tarttui sahaan ja oksaleikkureihin, heitti ne mönkijän peräkärryyn, hyppäsi kyytiin ja päräytti menopelin hyrräämään. Siitä kuului käynnistäessä iso paukahdus ja huuliltani purkautui tahattomasti kiljahdus. Isäntä hymähti.

Olen koko elämäni onnistunut välttelemään kaikkea kädentaitoja vaativia töitä siihen pisteeseen asti, että olen täysin uusavuton kaikessa perinteisesti miehisiksi mielletyissä tehtävissä. Olen ulkoistanut kaikki sähköön, tekniikkaan, rakentamiseen, remontoimiseen, autoon tai korjaamiseen liittyvät asiat elämäni miehille. Kerran ajoin autoni toisen auton perään. Vielä kuukaudenkin päästä kyseisen peräänajetun auton kuski (mies-oletettu) hoisi autoni huoltoa ja vakuutusasioita.

Niin että oli jo aikakin mun tarttua sahaan. Koska enhän voinut 12-vuotiaan tytön edessä näyttää sitä esimerkkiä, etteikö aikuinen nainen osaisi ja voisi mitä vaan. Naantalin nunnalan omenapuut saivat kyytiä meidän kahden käsittelyssä. Eikä se tyttö olisi tarvinnut mitään esimerkkiä multa, hänelle sahan käyttö ei ollut tyttöjen tai poikien tehtävää, vaan ihan vaan peruspuhde.

On vaan näissä nuorissa tulevaisuus.
Girls
Girls

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Lupa tuntea

söndag 05 april, 2020 @ 14:00
0
Kun elämä ei tälläkään viikolla mennyt niin kuin suunnittelin.
Kun työt alkoivat kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen, piti hypätä syvään päätyyn ja piti ihan hitokseen nopeasti opetella uimaan.
Kun kaikki tällä viikolla meni suunnitelmieni vastaisesti, niin tänään annan myös itselleni luvan olla jotain muuta, kuin mitä olin suunnitellut olevani:

Reipas
Tehokas
Innovatiivinen
Luova
Rohkea

Tänään ei tarvitse.

Annan itselleni luvan murehtia peruuntunutta Lapin matkaa, josta olin haaveillut kaksi vuotta.
Annan itselleni luvan olla surullinen kaikista niistä kappaleista, jotka jää kesän festareilla tanssimatta.
Annan itselleni luvan olla kyllästynyt ja tylsistynyt näihin neljään seinään kotikonttorilla ja siihen, että lapset keskeyttävät työn tekemisen tasaisesti
Annan itselleni luvan kaivata meikkaamista, ravintolalounaita ja vessarauhaa, joita töihinpaluun piti tuoda mukanaan.

Tiedän, että murheeni ovat pieniä verrattuna konkurssia tekevään yksityisyrittäjän, lapsen Al-Holissa, koronaan sairastuneen tai koronan takia läheisen menettäneen murheisiin.

Mutta annan itselleni silti luvan.
Luvan olla ihminen.
Saman luvan soisin myös sinulle.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Back in business

söndag 29 mars, 2020 @ 12:05
0
Olisin kuvitellut, että viimeiset viikkoni kotiäitinä menisivät aivan toisella tavalla, mutta elämä harvoin menee niin kuin suunnittelee. Olin elätellyt toivoa, että ensimmäinen työpäiväni takaisin töissä olisi kakkukahvittelua paluustani riemuitsevien työkaverien kanssa, mutta todennäköisesti huomenna menen huhuilemaan yksinäni Kirkkohallituksen ja Ylen tyhjille käytäville. Kaikki ovat saaneet määräyksen etätöihin. Ei mennyt tämäkään, miten suunnittelin.

Töihin paluu jännittää. Entä, jos en osaakaan enää mitään ja kaikki muutkin huomaavat sen?
Töihin paluu innostaa. Uusia mahdollisuuksia, omaa tilaa/rahaa. Työni uskonnollisten radio-ohjelmien parissa on niin itsenäistä, että sehän on vallan omaa aikaa verrattuna nykyisten esimiesteni (pojat 2vuotta ja 5 vuotta) tyranniaan.
Töihin paluu huojentaa. Sentään on vielä töitä, mitä tehdä. Tässä ajassa olen etuoikeutettu.
Töihin paluu kauhistuttaa. Miten se pienempi lapsi pärjää ilman mua? Miten mä pärjään. Koen aivan mustasukkaisuutta, että joku muu saa kuunnella hänen nauruaan päivisin.

Ensi viikolla alkaa uusi arki.
Saa rukoilla puolestani, että kaikki menee hyvin, vaikka menisikin eri tavoin kuin itse suunnittelin. Mä rukoilen sun puolesta ja jatkossa saan tehdä sen vieläpä ihan työajalla.

kirkkohallitus

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Blogi jatkuu normiin tapaan! Koen, että tänä aikana blogillani ja Lehtikuninkaan tarjonnalla on entistäkin tärkeämpi rooli, kun moni joutuu viettämään päivät kotiarestissa. Jos silmät väsyy ruudun tuijottamiseen tai mun blogin juttujen tasoon, voi tilata lempilehtensä kotiin inspiroimaan elämää.
Tykkää ja jaa

Luota. Ja pese käsiä.

söndag 22 mars, 2020 @ 07:56
0
Pitkät hiukset hulmuavat vauhdissa, nainen jaloillaan vauhtia ja keinuu korkeammalle. Hän irrottaa otteensa ja painovoima toteuttaa tehtäväänsä, kevyt ruumis leikkaa ilmaa kohti auditorion lattiaa. Kesken lennon toinen nainen ottaa kiinni ranteista, heilauttaa jälleen kohti kattoa.

Okei, tuolta näyttää luottamus.


Kuvasimme Riemulaulut -ohjelmaa kuukausi sitten Sirkusartistikoulu Salpauksessa, vielä aikana ennen pandemiaa. Minne tahansa kohtaan salia katse laski, joku teki jotain käsittämätöntä. Aloin soimata itseäni, että miksi en koskaan edes ollut tiennyt tällaisen koulun olemassaolosta, vaan olen tehnyt valintoja elämässäni täysin laput silmillä. Mutta ei mennä nyt siihen. Halusin kirjoittaa luottamuksesta.

Minulle luottamus on aina ollut luottamusta itseeni. Olen piirtänyt kalenteriin merkintöjä ja huolehtinut, että sovittuihin menoihin mennään. Matkoille lähtiessä olen pakannut kaikkien perheenjäsenten laukut, ettei mitään vain jäisi. Olen huolehtinut vakuutuksista, rokotuksista, että tilillä ja jääkaapissa on hätävaraa. Olen ottanut kontrolliini kodin ja sen, missä järjestyksessä kaikki siellä on. Ryhmätöissä otan helposti homman vetäjän roolin, koska muuten en luota, että pysyttäisiin aikataulussa. Olen puristanut kaikkia lankoja käsissäni rystyset valkoisina ja pää punaisena ja valittanut, kuinka uuvuttavaa niiden pitäminen on. Olen ottanut kaikki ja kaikkien asiat hoidettavikseni ja valittanut, kuinka väsyttävää on hoitaa kaikki ja kaikkien asiat.

Nyt viime viikot ovat viimeistään osoittaneet, että elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee, vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja taitava suunnittelija. Yhtäkkiä maailma on täynnä erilaisia uhkakuvia ja pelkoja, joista ei tiennyt mitään kuukausi sitten. Kaikki suunnitelmat peruttu ja kontrollin tunne romutettu. Eikä kukaan tässä tiedä, mitä vielä käy.

En tiedä, mitkä Jumalan suunnitelmat ovat lähiviikoille. Mutta ehkä itselläkin olisi helpompaa, jos voisin nyt vaan luottaa omien suunnitelmien sijaan Jumalan suunnitelmiin. Jospa osaisi päästää irti, heittäytyä ilmalentoon ja luottaa siihen, että kyllä Joku ottaa ranteista kiiinni oikealla hetkellä. Voisi nauraa itselleen ja suurille suunnitelmilleen, ottaa vauhtia ja hypätä korkeammalle, kuin on koskaan aiemmin uskaltanut hypätä.
Joltakin sellaiselta luottamus näyttää.

Luottakaa siis. Mutta peskää silti kädet.

Luottamus


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Marian päivän Riemulaulut nähtävissä Areenassa täällä: www.areena.yle.fi/1-50278008
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D