Hanna Paavilainen

Asioita, jotka ovat ehdottoman elegantteja

sunnuntai 19. toukokuuta, 2019 @ 12.43
0
Sinä samana ohikiitävänä hetkenä, kun kirsikkapuun kukat loistivat vaaleanpunaisena pilvenä Roihuvuoren puistossa, sain uuden ystävän. Hän on japanilainen kenraali nimeltä Hiro.

Appivanhempani lähtivät viime syksynä japaniin opiskelemaan. (Kuinka siistiä, että vielä 75-vuotiaana voi vielä opiskella? Ja lähteä vaihto-oppilaaksi toiselle puolelle palloa?!?) Maanjäristys sulki liikenteen, katkaisi sähköt ja tyhjensi kaupat päiväkausiksi. Hiro otti asiakseen auttaa ulkomaalaista aikuisessa iässä olevaa pariskuntaa keskellä kaaosta. Vastavuoroisesti Hiro kutsuttiin Suomeen kylään.

En ole ehkä koskaan aiemmin tavannut niin tahdikasta ihmistä. Hänestä huokui vuosituhansia vanha kulttuuri ja tyylikkyys, jota rahalla ei voi ostaa. Kuin olisi puhunut aristokraatin tai Englannin kuninkaan kanssa.
Näitä opin Hirolta:

Asioita, jotka ovat ehdottoman elegantteja

(Kirjailija Mia Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Sei Shonagonista, japanilaisesta hovinaisesta, joka kirjoitti ilahduttavia listoja elämästään hovissa tuhat vuotta sitten. Tämän kirjan luettuani yhdistän japanilaisuuteen aina hassut listat.)

- Kun toinen kysyy, mitä kuuluu ja kuuntelee vastauksen hiljaa.
- Se, kun juttelee jostain, ja keskustelu keskeytyy (yleensä taaperon tai lapsen takia), ja kun keskustelu jatkuu, toinen kysyy, että "niin mitä olit sanomassa tästä aiheesta".
- Kun ruokaillessa toinen huomaa, missä vaiheessa olet lopen kyllästynyt taaperon sekoiluun ja ottaa hiljaa taaperon syliinsä ja lähtee pienelle kävelylle asunnon ympäri, jotta saat syödä ruoan loppuun rauhassa.
- Kun olet keskeyttänyt ruokailusi ja vienyt sitä vanhempaa lasta vessaan, joku on maksanut laskusi sillä välin.
- Kun joku kysyy ruokapöydässä älykkäitä kysymyksiä, kuten "Mikä on elämäsi päämäärä" tai "Mikä tekee sinut onnelliseksi".
- Kun joku vastaa kysymykseesi "tuo on hyvä kysymys".

kirsikkapuu
kirsikkapuu
kirsikkapuu
kirsikkapuu


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Äitienpäivä

sunnuntai 12. toukokuuta, 2019 @ 08.38
0
Tänä äitienpäivänä heräilin pitkin yötä, sillä olen huolissani omasta äidistäni. Heräilin vielä lisää, sillä nuorimmalla on flunssa. Otin hänet kainaloon, enkä malttanut enää nukahtaa, kun hän kuorsasi siinä niin söpösti, etten raaskinut sulkea silmiäni.

Tänä äitienpäivänä kannan äitiyden takia pusseja silmieni alla. Kannan maitoa rinnoissani. Kannan vuorotellen 1- ja 4-vuotiasta poikaa. Kannan huonoa omaatuntoa siitä, miten joskus (usein) en ole niin hyvä äiti kuin lapseni ansaitsevat ja miten joskus (yleensä) en ole niin hyvä tytär kuin äitini ansaitsee. Tänä äitienpäivänä yritän muistaa olla kiitollinen siitä, miten paljon minulla on kannettavaa. Tämä kaikki on lahjaa. Kukaan ei syntymässään valitse äitiään - eikä niinkään lastaan. Äiti saa lapsen lahjaksi (ja hetken lainaksi). Lapsi saa lahjaksi äidin (joko sen äidin, joka hänet on kantanut yhdeksän kuukauden ajan tai sen äidin, joka hänet ottaa kantaakseen. Lahja äiti kuitenkin on, ei valinta.)

Voi kunpa Jumala varjelisi äitejä liioilta neuvoilta ja suorituspaineilta. Vielä joku äitienpäivä opin elämään tätä elämää niin, että luotan itseeni, lapsiini ja äitiini, enkä kokisi tarvetta suorittaa. Jonain äitienpäivänä katson sitä ihan itse korkealle asettamaani rimaa ja vähät välitän siitä, olenko ylittänyt vai alittanut sen. Vielä joku päivä sisäistän sen, että ihan hyvä on riittävän hyvä. Silloin ja siellä haistan Jumalan armon.

Jumala,
siunaa tyhjiä sylejä ja täysiä sylejä.
Siunaa kaikkia äitejä, jotka kantavat.
Tule koteihimme tahrojen ja huutojen keskelle.
Tuo mukanasi armoa ja edes yksi kokonaan nukuttu yö.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
äitienpäivä

(kuva ajalta, kun odotin esikoistani.)
Tykkää ja jaa

Ihmistä ei saa konmarittaa

sunnuntai 28. huhtikuuta, 2019 @ 09.24
0
KonMarituksella tarkoitetaan turhien asioiden siivoamista elämästä. Maailmankuulun siivoajan Marie Kondon menetelmän perusperiaate on, että "jos ei esine tuota sinulle iloa, heitä se pois". Taustalla on shintolainen ajatus siitä, että kaikkiin esineisiin, asioihin, vaatteisiin ja tavaroihin liittyy eräänlainen energia tai sielu. Jokaista esinettä pidellään käsissä ja tunnustellaan, tuottaako se iloa. Jos ei tuota, niin hus pois roskiin. Esimerkiksi jos kallein juhlamekkosi tuo mieleen ikävän exän, heitä se pois.

Rouva Kondosta inspiroituneena ihmiset ovat alkaneet konmarittaa tavaroiden lisäksi myös ihmisiä. Tarkastellaan omaa elämää, että ketkä ihmiset ympärilläni tuovat iloa ja ketkä eivät. Jokainenhan haluaa seesteisen elämän ja ympäröidä itsensä vain ihmisillä, jotka tukevat ja kannustavat? Miksi pitää elämässä mukana tylsiä tyyppejä, jotka vain hidastavat kuin pallo jalassa, vetävät lokaan, masentavat olemuksellaan, tartuttavat negatiivisia tunteita? Kehuskellaan oikein vielä sillä, että kuinka monta ystävää on saatu poistettua Facebookista. Hus, roskiin elämästä turhakkeet ja tervetuloa täydellinen elämä!

Tässä on vain ongelma. Hyvien ja pahojen raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ihmisen sisällä. Meissä kaikissa on sekä hyvää että pahaa. Elämässäni on ollut vaiheita - pitkiäkin ajanjaksoja - jolloin en ole tuottanut iloa juuri kellekään. Ne ovat olleet vaiheita, kun olen keskittynyt johonkin sillä hetkellä isolta tuntuvaan asiaan elämässäni (vauvaan, nyrkkeilykisaan, työhön), eikä kapasiteetti ole riittänyt kellekään muulle. Olen ollut suoraan sanoen vain itsekäs. Sitten on ollut vaiheita, että olen ollut uupunut ja ylikuormittunut, enkä ole jaksanut olla iloksi muille. On kamalaa ajatella, että minut olisi konmaritettu pois ystävän elämästä näiden aikojen takia, sillä tiedän, että nuo ajat eivät ole koko totuus. On ollut elämänvaiheita, jolloin olen auttanut muita minkä kerkeän. On ollut aikoja, jolloin olen ollut iloksi, hyödyksi, rakkaudeksi ja kunniaksi. Muistan jokaikisen ystävän, joka on pysynyt vierelläni molempien vaiheiden ajan.

Facebookista ystävän poistaminen on minulle sama asia kuin ei moikkaisi kadulla. Ja se taas tuntuu samalta kuin pudottaisi mummovainaalta saadun perintövaasin hyllystä, pyörähdys ilmassa, lasin heläkkä särähdys, sirpaleet lattialla, ikuisesti rikki, ontto läikähdys verenkiertojärjestelmässä.

En ole ihan vakuuttunut siitä, onko tavaroilla sielua tai energioita. Mutta ihmisillä on sielu ja tunteet. Niin positiiviset kuin negatiivisetkin tunteet tarttuvat herkästi. Mutta ihmisten tarkoitus ei ole tuottaa MINULLE iloa koko ajan. Välillä he ovat väsyneitä, ärsyyntyneitä ja tarvitsevat, että MINÄ tuotan ILOA heille. Ja sitten taas joskus toisin päin. Me olemme täällä olemassa toisiamme varten. Ihmistä ei saa heittää roskiin.

konmari
konmari
konmari

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Lastenleikkiä

sunnuntai 07. huhtikuuta, 2019 @ 12.29
0
Jotta voi olla onnellinen, on saatava toteuttaa sisäistä lastaan ja sisäistä aikuistaan. On oltava aikaa ja tilaa sekä leikille että pätemiselle.

Näin ystäväni kiteytti oivalluksiaan käsiteltyään uupumuksen. Hänellä oli vaativassa työssä ollut mahdollisuuksia päteä: hän oli istunut tärkeänä palavereissa, tehnyt isoja budjetteja ja vielä isompia päätöksiä. Hän oli saanut selkään läpsytyksiä ja hyväksyviä pään nyökytyksiä mielin määrin. Tuli uupumus. Hän oli unohtanut leikkiä.

Leikillä ei tässä kontekstissa tarkoiteta legopalikoita tai sitä sairaalaleikkiä, jota poikani haluaa päivästä toiseen leikkiä. Sairaalaleikissä minun tehtäväni on tuoda kaikki pehmolelut yksi kerrallaan pojalleni, joka tärkeänä kirjaa jokaisen oireen ylös "muistelmiinsa" eli pieneen vihkoon ja sitten parantaa potilaan. Tässä ei ole kuitenkaan kyse aikuisten leikkimisestä lapsen kanssa, vaan aikuisen mahdollisuudesta heittäytyä lapseksi. Aikuisenakin on tärkeää, että joskus saa olla täysin vastuuton ja tehdä jotain puhtaasta ilosta eikä velvollisuudesta. Jollekin leikki on nyrkkeilyhanskojen rummuttelua säkkiin tai sparrikaveriin, toiselle puutarhanlaittoa ja kolmannelle vaikkapa moottoripyörän rassaamista.

Aloin ajatella, että mitä, jos alkaisinkin kohtelemaan ympärillä olevia aikuisia lapsina? Ei tietenkään aina, sillä aikuisilla on myös tärkeä psykologinen tarve olla tärkeä. Mutta joskus, silloin tällöin edes. Katsoisin sitä työpaikalla jurottavaa ryppyotsaista miesoletettua niin, että näkisin pienen pojan, joka innostuu junista ja kuularadoista? Katsoisin sitä bussissa räyhäävää tyyppiä ja näkisin pienen lapsen, joka haluaisi vain, että joku ottaisi syliin? Millainenkohan päivä siitä tulisi?

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Naamiaiset

sunnuntai 31. maaliskuuta, 2019 @ 20.52
0
Kun näin mieheni ensimmäisen kerran, ajattelin, että en ole ikinä tavannut noin rajatonta ihmistä. Hän oli kuin Disney-elokuvasta maan päälle ilmiintynyt piirretty hahmo. (Eikä välttämättä se sadun kopea prinssi, vaan enemmänkin se shown varastava ja kaikkien rakastama hassu sivuhahmo, niin kuin Frozenin Olaf. Sekoitettuna prinssin ulkomuotoon, tietenkin.) Eikö tuolla hahmolla ole ollenkaan muureja?

Yleensä ihmisillä on monta muuria ja erilaisia naamioita. Naamioita ovat meikit ja merkkilaukut. Korsossa nuorisopappina näin, kuinka teinipojat madalsivat ääntänsä ja varvistivat huomaamattomasti, kun nuorisotilalle tuli joku, johon halusi tehdä vaikutuksen. Naamio voi olla myös kohtelias käytös, joka kuitenkin pitää kädenmitan päässä henkisestä läheisyydestä. Naamio on kova ilme, kun pitää sisällään sitä kaikkea taistelu, jota on yksin käynyt.

Minun muurini on älypuhelin. Katson tiuhaan kelmeää valoa hehkuvaa näyttöä, kun olen liian väsynyt kohtaamaan vieressä istuvaa silmiin. Varjelen muurillani jaksamistani.

Minun naamioni ovat turhat sanat. Puhua pälpätän jonninjoutavia, ettei tarvitsisi paljastaa mitään oikeasti aitoa. Kyselen myös liikaa kysymyksiä (sillä puhumisen pakko yhdistettynä luontaiseen uteliaisuuteeni tulee ulos kysymyksinä). Naamioita ja muureja tarvitaan, koska jos paljastaa jotain aitoa, asettaa itsensä vaaraan. Mitä, jos tuo toinen ei pidäkään juuri siitä, mikä minussa on aitoa?

Muurien tehtävä on suojella. Ne estävät vihollisten hyökkäykset. Martti Lutherin kansainvälisesti tunnetussa virressä "Jumala ompi linnamme" Jumala on kuin muuri, joka suojaa kaikkea pahuutta vastaan.

Kysymys on kai siitä, mitä juuri tällä viikolla tarvitsen.
Kaipaanko muuria suojakseni? Varjelemaan sisintäni ja voimavarojani?
Vai tarvitsenko apua hyppäämään henkilökohtaisten muurieni yli ja riisumaan naamioni?
Oli kummin vain, niin jännä juttu, että molempiin saan tukea Yläkerrasta.

Naamio
Naamio

Kuvat ovat lapseni kaverin naamiaissynttäreiltä.
Lapset. Mikä ihana tekosyy.


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

RADIO VS TELEVISIO

sunnuntai 16. joulukuuta, 2018 @ 09.00
0
Radion tekeminen on siitä hauskaa, kun voi vaikka kaivaa nenää samalla tai möllötellä studiossa reikäisissä verkkareissa, eikä kuuntelija siitä kärsi. Radiossa on myös mahdollista käsitellä monia vakavampia aiheita kuin telkkarissa. Jotkut teemat - kuten vaikkapa perheväkivalta - ovat aiheita, mistä pitää puhua, mutta kukaan ei halua siitä nähdä kuvituskuvaa. Radio on luo vahvempia mielikuvia kuin telkkari, koska kuvat syntyvät suoraan ihmisten mieliin ja sitä kautta silmiin eikä toisin päin.

Pääsin viime kuussa pitkästä aikaa tekemään telkkaria, kun Riemulaulujen juontaja sairastui ja minut kutsuttiin tuuraamaan. Ai että kun siinä on hauskaa se tekemisen meininki. Siinä, missä radiossa ollaan aika paljon yksin studiossa luurit korvilla, telkkarin puolella on kuvaajat, äänimiehet, valoteknikot, maskeeraajat, tuottajat, koordinaattorit, ohjaajat ja studio-ohjaajat häärimässä.

Television tekeminen on siitäkin mukavaa hommaa, että mokat saa anteeksi. Aina voi ottaa uuden oton, jos sanat menee sekaisin tai tukka on huonosti. Katsoja ei ikinä arvaa, kuinka monta kertaa kameroiden edessä juonto on mokattu tai laulu laulettu nuotin vierestä, he näkevät vain illuusion onnistumisesta.

Riemulauluissa tänään odotetaan joulua ja puhutaan erilaisista odotuksista. Aikuisellehan tämä joulunodotuksen aika on kaikkea muuta kuin seesteistä pysähtymistä ja rauhallista tunnelmointia. Päinvastoin kahlataan sohjossa luonnonlakeja uhmaten hiki pipossa, että saisi kaiken valmiiksi töissä/kotona/elämässä joulua varten. Toivottavasti voit ottaa hetken aikaa itsellesi tästä tohinasta ja istahtaa kuuntelemaan Riemulaulujen hienoja musiikkeja. Ohjelma löytyy Areenasta täältä.

Ja jos ihan oikeasti ehtisit pysähtyä, käy hautuumaalla. Haastattelin Hietaniemen hautausmaalla kappelisuntiota. Hän esitteli Hietaniemen kuuluisimpia hautoja ja kertoo, miksi olisi joskus hyvä käydä hautausmaalla kävelemässä. Hartaus löytyy Areenasta eli täältä.

Riemulaulut
Riemulaulut

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Tänäänkään en onnistunut

sunnuntai 09. joulukuuta, 2018 @ 21.46
0
Joskus vaaditaan 1000 epäonnistumista, ennen kuin onnistuu ensimmäisen kerran...

Täydellinen leuanveto tai puolivoltti, upeasti koristeltu piparkakkutalo, oivaltavan start-up-yrityksen hehkutusartikkeli, lapsen onnistunut piirros/tuotos, nimitys uuteen hienoon virkaan. Tällaisia kuvia ja "uutisia" ilmiintyy (eikö olekin ihanan Harry Pottermainen sana?) sosiaalisen median ja ihan perinteisen lehtimedian kautta verkkokalvoilleni monta kertaa päivässä. Ja tottakai saakin ilmiintyä, sillä onnistumisista pitää iloita yhdessä ja hyvät uutiset pitää jakaa.

Mutta mietinpähän tässä vain, että kuinka monta epäonnistumista tarvitaan, että saadaan se yksi onnistuminen? Ei somessa näytetä niitä kertoja, kun leuanvetotanko on vain ihan liian korkealla, eikä ruho nouse. Ei siellä näy karrelle palaneet piparkakut, suurista unelmista luopunut konkurssin kokenut yrittäjä, ne kaikki hylkäämiset ja jäit-toiselle-sijalle-työhaastattelussa-kerrat eikä pieleen piirretyt puput.

Otin syksyn alussa omaksi haasteekseni, että jouluun mennessä osaan kippileukoja. Ne ovat sellaisia heilautuksella tehtäviä leuanvetoja, joita crossfittaajien some-tileillä näkee. Aloitin nimittäin syksyllä crossfitin, kun löysin sellaisen salin, jonne voi mennä lasten kanssa. Siellä on kiva porukka, jonka kanssa tsempataan toisiamme ja välillä vähän sylitellään toistemme vauvoja, että jokainen saisi tehtyä treenin loppuun asti. Vauvat, taaperot ja isommatkin lapset viihtyvät, kun voi välillä matkia äitien liikkeitä ja välillä katsella, että mitä ne mammat touhuaa. Lelujakin löytyy. Ihan mielettömän hieno konsepti!

Oma visioni tietty oli, kuinka saisin myös omalle sometilille (@hannapaavi) hienon kippileukavideon pönkittämään identiteettiäni mukamas urheilijana. Olen satoja kertoja harjoitellut kippiä ja joka kerta kipannut (kuvainnollisesti ja vähän kirjaimellisestikin) pepulleni. Ei taivu vieläkään kipit...

On hienoa, että tuodaan esille onnistumisia. Mutta voitaisiinko tuoda myös esille sitä työtä, mitä onnistumisten takana on? Kaikki ne kerrat, kun on kokeillut, mokannut ja kokeillut uudelleen? Vaatii nimittäin aika paljon rohkeutta, pettymyksen sietokykyä, itsensä kokoamista ja sisua, että jaksaa yrittää uudelleen mokan jälkeen. Ja eikö se ole aika paljon hienompi juttu (se sisu), kuin mitä lopputulos ikinä voisi olla?
crossfit
crossfit

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D