En ole kummoinen ihmistuntija. En ole herkkä näkemään mikroilmeitä, epäröintejä tai muutoksia käytöamalleissa. En myöskään osaa aistia toisen tunteita tai ryhmän ilmapiiriä. Taidan olla jossain määrin tunnevammainen tältä osin. Sen sijaan, että herkin tuntoaistein yrittäisin arvailla toisen sielunmaisemaa, niin keskityn kuuntelemaan sitä, mitä toinen sanoo (ja huom, en sitä, mitä toinen jättää sanomatta!). Jos toinen valehtelee ja jättää kertomatta jotain, se todennäköisesti ei sitten ole minun asiani tietää tai arvailla.

Viime aikoina olen opetellut tanssi. Lajissa on yllättänyt se, miten nopeasti siinä näkee toisen ihmisen, siis oikeasti näkee. Ehkä tällaisesta tunnetampiosta voikin kouliutua suuri ihmistuntija. Yhden biisin aikana näkee jo tanssijasta, kuinka heittäytyvä hän on, ajatteleeko hän itseään vai musiikkia vai tanssipariaan vai kauppalistaa, miten hän osaa pitää ohjat käsissään, miten hän osaa suhtautua muutoksiin, miten hän suhtautuu omiin epäonnistumisiin tai toisen mokailuihin. Yhden biisin aikana tutustuu jo melko syvällisesti toiseen.

Ennen kaikkea tanssissa tutustuu itseensä. Kuinka itse osaan heittäytyä? Kuinka luotan toiseen vai lähinnä vain itseeni? Miten suhtaudun omiin mokiini tai mitä tunteita minussa herää, kun toinen mokaa? Olenko rento vai jännitänkö? Olenko kiinnostunut omista jaloistani enemmän kuin toisen silmistä?

Vauvat pötköttelevät vatsallaan salin lattialla ja taaperot ahertavat puolen kilon levykiekkoja telineisiinsä. Äidit säikyttelevät painoja ja nöyryyttävät rautaa. Nyt ollaan jossain ihan muualla kun perusmuskarissa.

Olin hyvin skeptinen, kun ystäväni pyysi minua mukaan crossfittiin. Olin pitänyt lajia epämääräisenä painojen paiskomisena kauhealla kiireellä. Menin kuitenkin salille (jota crossfittaajat kutsuvat boxiksi) ihan sillä houkutuksella, että sinne sai ottaa lapsen mukaan. Kutkutteli ajatus, että urheilun saisi hoidettua päivällä lapsen kanssa.

Odotin crossfitilta lähinnä paikkaa, mihin paeta tylsää hiekkalaatikkoelämää pariksi tunniksi. Sain yllätyksekseni uuden harrastuksen, erottuvat reisilihakset ja koko joukon uusia ystäviä. Samalla kun rauta nöyrtyy näiden äitien käsittelyssä, käydään läpi myös mieltä painavia asioita. Hauiskääntöjen välissä puhutaan vanhemmuudesta, parisuhteesta, identiteetistä ja arjen kipukohdista. Parisuhde on parantunut, kun en enää kelloa naputellen odottele miestä kotiin vapauttamaan minut lähtemään treeneihin.

Välillä ei tanko meinaa nousta, silloin vaihdetaan keppiin ja treenataan lempeämmin. Useammin kuin välillä ihana ohjaajamme täydellisine vatsalihaksineen saa tsempattua meitä ylittämään omat rajamme. Jos olisin ensimmäisen lapsen kohdalla löytänyt tällaiset yhteisön ja harrastuksen, olisin säästynyt aika monilta itkuilta yksin kotona.

Toisella tuotantokaudella (ei toisella kotiäitijaksolla) olen oppinut, että elämän ei tarvitse olla pelkkää hämä-hämä-häkkiä, jos ei halua. Miten kestikin tajuta näin kauan, että oman arkensa voi itse rakentaa juuri niin sellaiseksi kuin haluaa?


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Joskus vaaditaan 1000 epäonnistumista, ennen kuin onnistuu ensimmäisen kerran...

Täydellinen leuanveto tai puolivoltti, upeasti koristeltu piparkakkutalo, oivaltavan start-up-yrityksen hehkutusartikkeli, lapsen onnistunut piirros/tuotos, nimitys uuteen hienoon virkaan. Tällaisia kuvia ja "uutisia" ilmiintyy (eikö olekin ihanan Harry Pottermainen sana?) sosiaalisen median ja ihan perinteisen lehtimedian kautta verkkokalvoilleni monta kertaa päivässä. Ja tottakai saakin ilmiintyä, sillä onnistumisista pitää iloita yhdessä ja hyvät uutiset pitää jakaa.

Mutta mietinpähän tässä vain, että kuinka monta epäonnistumista tarvitaan, että saadaan se yksi onnistuminen? Ei somessa näytetä niitä kertoja, kun leuanvetotanko on vain ihan liian korkealla, eikä ruho nouse. Ei siellä näy karrelle palaneet piparkakut, suurista unelmista luopunut konkurssin kokenut yrittäjä, ne kaikki hylkäämiset ja jäit-toiselle-sijalle-työhaastattelussa-kerrat eikä pieleen piirretyt puput.

Otin syksyn alussa omaksi haasteekseni, että jouluun mennessä osaan kippileukoja. Ne ovat sellaisia heilautuksella tehtäviä leuanvetoja, joita crossfittaajien some-tileillä näkee. Aloitin nimittäin syksyllä crossfitin, kun löysin sellaisen salin, jonne voi mennä lasten kanssa. Siellä on kiva porukka, jonka kanssa tsempataan toisiamme ja välillä vähän sylitellään toistemme vauvoja, että jokainen saisi tehtyä treenin loppuun asti. Vauvat, taaperot ja isommatkin lapset viihtyvät, kun voi välillä matkia äitien liikkeitä ja välillä katsella, että mitä ne mammat touhuaa. Lelujakin löytyy. Ihan mielettömän hieno konsepti!

Oma visioni tietty oli, kuinka saisin myös omalle sometilille (@hannapaavi) hienon kippileukavideon pönkittämään identiteettiäni mukamas urheilijana. Olen satoja kertoja harjoitellut kippiä ja joka kerta kipannut (kuvainnollisesti ja vähän kirjaimellisestikin) pepulleni. Ei taivu vieläkään kipit...

On hienoa, että tuodaan esille onnistumisia. Mutta voitaisiinko tuoda myös esille sitä työtä, mitä onnistumisten takana on? Kaikki ne kerrat, kun on kokeillut, mokannut ja kokeillut uudelleen? Vaatii nimittäin aika paljon rohkeutta, pettymyksen sietokykyä, itsensä kokoamista ja sisua, että jaksaa yrittää uudelleen mokan jälkeen. Ja eikö se ole aika paljon hienompi juttu (se sisu), kuin mitä lopputulos ikinä voisi olla?

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Talvi saapui Helsinkiin. Näin tropiikkia rakastavana on jotain tässä juonittava, että saisi revittyä iloa talvikuukausista.

Aloitin siis uuden talviliikuntaharrastuksen: jääviuhtoilun.

Peli tavoitteena on kulkea puolijuoksua tai vähintäänkin voimakävelyä jäisillä kaduilla niin, että pysyy pystyssä, vaikka lumi on pakkaantuneena korkengän koron alla. On kuljettava riittävän lujaa, että huolimatta kaksinumeroisesta pakkasasteesta toppatakin alla kirpoaa hikipisarat.

Laji sopii erityisen hyvin harrastettavaksi työmatkoihin, mutta peli soveltuu myös kaikkeen vapaa-aikaan tai mikä jottei työaikaankin, kun joutuu työpäivän aikana siirtymään ulkona paikasta AA paikkaan ÖÖ. Pelin mottona ja strategiana on "vauhti korjaa virheet".

Lajiin kuuluu myös hengityksen pidättäminen mahdollisimman pitkiä aikoja, koska pakkasilmaa on inhottava hengittää sisäänpäin. Tämä ei tuota yhtään lisää lämpöä ruumiiseen, mutta tuo mukavasti hengästyneen vaikutelman ja urheilusuorituksen tuntua. Pisteitä saa siis jokaisesta hengitystään pidättämästä sekunnista.

Pelaajalla on korvissa kuulokkeet, koska kovaan ääneen samban kuuntelu antaa illuusiota jostain lämpimästä ja kivasta paikasta.
Kun tähän vielä yhdistää lähes itsensä kokoisen treenikassin, on tämä topattu viuhtoja-akko/-ukko Helsingin keskustan kapeilla kujilla vähintäänkin paheksuntaa herättävä, ehkä jopa vaarallinen kanssakulkijoille. Lajiin kuuluukin, että lisäpisteitä saa jokaisesta näytetystä keskisormesta, jos nyt vauhdiltaan ehtii niitä laskea. Pisteitä saisi myös julkisista sättimisistä, mutta tosin niitä ei kuule samban takaa.

Taklauksista ei saa lisäpisteitä, mutta lajin luonteen huomioiden joko kanssapelaajien tai sivullisten uhrien taklaamiselta ei voi välttyä.

Palaajalla on huppu vedetty syvään pään päälle ja/tai pipo ja/tai kaulahuivi peittämässä vähintään 60% kasvoista. Tämä suojaa pelaajaa pakkaselta, mutta myös näppärästi estää tunnistettavuutta taklaustilanteissa. Puhdas urheiluasento on tiukka etukeno.

Urheilun iloa!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Edellisen kirjoitukseni avulla näytät työpaikan palaverin älykkäimmältä osallistujalta (tai sitten menetät työpaikkasi, sekin on ihan mahdollista). Tämän kirjoituksen avulla vasta-alkajakin näyttää katu-uskottavalta nyrkkeilysalilla (tai sitten ihan vain huvittavalta, sekin on ihan mahdollista).

- Pue päällesi mahdollisimman vanha t-paita ja löysät college-housut. Miesten malli naisilla on suositeltava. Miehillä mielellään pari kokoa liian isot vaatteet. Mitä enemmän reikiä, revenneitä lahkeita ja maalitahroja, sitä parempi. Bonuspisteitä saa mainoslogosta.

- Tule paikalle ajoissa ja ota pokkana kehä haltuun. Hypi narua tai varjonyrkkeile tai vaikka venyttele siellä. Ei oikeastaan ole väliä, mitä siellä kehässä teet, kunhan olet siellä. Ylipäätäänkin aina, kun kehä on vapaana, valloita se. Vaikka muut tekisivät tekniikkaharjoittelua tatamilla, marssi selkä suorassa kehään ja jatka harjoitusta sieltä käsin. Coolit tyypit valtaa aina kehän.

- Älä kompastu kehän naruihin mennessäsi sinne tai sieltä poistuessasi. Se. Ei. Ole. Coolia.

- Älä koskaan pyytele anteeksi, vaan jatka treenejä.

- Älä selitä, vaan jatka treenejä. Jos henki kulkee sen verran, että jaksaa selittää tekosyitä, se kulkee myös muutaman lisäjabin verran.

- Puhise, ähki ja suhise jokaisella lyönnillä. Pidä ääntä. Siitä kanssanyrkkeilijä ja valmentaja tietävät, että lyöt lujaa ja täysiä. Jos et jaksa lyödä täysiä, lyö vähän heikommin, mutta pidä varmuuden vuoksi isompaa ääntä.

- Loppuvenyttelyissä esitä jäykempää kuin olet. Cool nyrkkeilijä ei saa sormia varpaisiin, jos jalat ovat suorana. Sen sijaan ketteryysharjoitukset, myös esim. silta, pitää osata.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Parin viikon päästä on jengillä varmaankin jonkunlainen pyhiinvaellus kohti Suvilahtea, mutta ei välitetä siitä (vielä). Välitetään hetki siitä toisesta Flowsta. Flowparkista.

Pitihän se käydä testaamassa. Nettisivuilla lukee, että tämä seikkailupaikka yhdistää, liikunnallisuuden, yhteisöllisyyden ja ekologisuuden. Ding-ding-ding! Kyllä kiitos! Väliäkös sillä, että poikani serkut (joita on muuten monta!) päihittivät minut niin rohkeudessa, vauhdissa kuin ketteryydessäkin. Hyvin minä silti vedin. Liukuja, keinuja, putkia, tikkaita - kaikkea hauskaa mäntyjen latvojen korkeudella. Päivän treenitkin tuli kuitattua!

Annan itselleni arvosanaksi 8-. Hyvä arvosana yrittämisestä, miinus tuli säälittävästä kiljumisesta jokaisen vähänkin haastavamman esteen kohdalla.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Väriestejuoksun arvonta suoritettu, olen ottanut voittajaan henkilökohtaisesti yhteyttä!

Onni onnettomuudessa ja hopeareunus pilvelle ja sitä rataa.

Kotiäiti lähti salille, kun sali kovasti mainosti lapsiparkkiaan. Siitähän kotiäiti ilahtui. Ooh! Joku muu viihdyttää vauvaa sen aikaa kun nöyryytän rautaa. Tai rauta nöyryyttää minua. Miten näppärää! No salille päästyäni avaan hykerrellen ja toiveikkaana lapsiparkin oven ja mitä näenkään - 13 pientä lasta ja yhden ahdistuneen näköisen hoitajan. No oli siellä pari vähän vanhempaakin taaperoa, mutta useampi ihan pikkuinen. Hoitaja sanoi pahoitellen, että "voi tänne tietysti vielä jättää lapsen, mutta on tässä vähän täyttä..." ja yritti samalla hyssytellä kolmea hysteerisesti huutavaa vauvaa. Juu, morjensta pöytään, sanoi kotiäiti ja lähti kauhistuneena ulos. Vasta autossa kiitäessä takaisin kotiin päin tajusin, että olisi ehkä pitänyt tarjoutua lastenhoitoavuksi, sen verran kaoottiselta se toiminta siellä näytti. Jos olisin ollut hyvä kristitty. No en sitten kuitenkaan kääntänyt autoa takaisin päin. Huono kristitty. Tänäänkin. Armahda Herra. Tänäänkin.

Onneksi kotiäidillä on sellainen joviaali ystävä, jonka voi hälyyttää ulos kahvakuulinensa tällaisen hätätilanteen yllättäessä. Aurinko paisto, vauva viihtyi filtillä ihmetellen koivun lehtiä ja hiki virtasi kahvakuulan kanssa. Heilautukset - askelkyykyt - maastaveto - yhden jalan maastaveto - tuulimylly sekä uusi lempiliikkeeni kahvakuulalla: sumokyykkyhyppy.



Aamen ja terkkuja,
Hanna