Aamiaisen jälkeen isä alkoi leipoa. Hän otti kikattavan taikinan käsiensä väliin, vaivasi sitä sivulta sivulle, oikealta vasemmalle, ja lauloi:

"leivotaan, leivotaan!"

ja taikina nauroi tikahtuakseen. Se haukkoi henkeä naurupyrähdysten välissä.

"tähän tulee pulla",

Isä jatkoi lauluaan, tökki taikinan pulleita poskia, jotta ne alkaisivat kohota. Ja taikina puhalsi poskensa pulleaksi, päästi sitten ilman ulos pierulta kuulostavan äänen saattelemana, repesi jälleen käkättämään.

Isä taputti taikinan peppua ja lauloi:
"Tänne kohoaa muffinssi!"
ja taikina päästeli pierulta ja naurulta kuulostavia ääniä. Tällä kertaa hajun kanssa.

Isä ei hajusta hikeentynyt vaan rummutteli sormillaan taikinan masua ja lauloi:

"Päälle oikein paljon sokeria"

Taikina kiemurteli ja kikatti, eikä se olisi voinut olla onnellisempi.



Onnea tänään isät!

Jos on vielä lahja hankkimatta, niin leivo kakku. Laita päälle paljon sokeria. Tai anna isälle omaa aikaa: blogini ylläpitäjä Lehtikuningas tarjoaa parhaat isänpäivän tarjoukset lehdistä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

kuva @Karoliina Paavilainen

Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?

Kälyni kertoi, että kun tulin sukuun, hän oli kysellyt ihmisiltä, millainen se Hanna oikein on. Minuun viitaten joku oli kuulemma sanonut: "Kehtaisinpa itsekin käyttää vaatteita, joista näkyy puolet pakarasta."

Kälyni oli tulkinnut tämän niin, että minun pukeutumistani arvosteltiin. Itse en kuullut asiaa lainkaan samoin korvin. Päätin tulkita asian itselleni suotuisimmalla tavalla. Hei, mulla on jonkun mielestä hyvä takamus! Kiitosta vain kohteliaisuudesta!

Netflixin elokuvassa Helppo tyttö, on kohtaus, jossa nainen ihmettelee, miksi toisella naisella on niin paljon kauneusleikkauksia, vaikka hän on niin nätti. Siinä olisi ollut oiva tilaisuus pahoittaa mielensä, mutta nainen kommentoi: "Kiitos, minun mielestä sinäkin olet oikein nätti".

Tätä jippoa käytän mahdollisimman usein: tulkitse aina kaikki toisten sanomiset itsellesi imartelevimmalla tavalla. Jos päästää irti loukkaantumisen tunteesta, niin loukkauskin lakkaa olemasta. Sitä paitsi olen niin naiivi, että oikeastikin ajattelen ihmisten haluavan pääsääntöisesti hyvää. Siksi VALITSEN tulkita heidän sanomisensa hyvän kautta.

Välillä toki pitää myös pahoittaa mielensä. Inhoan sanaa "mielensäpahoittaja". Yleensä tämän sanan käyttäjä on satuttanut sanoillaan toista ja sysää vastuun pois. Ihan niin kuin joku tahallaan pahoittaisi oman mielensä. Silloin, jos kohtaa perustavanlaatuista epäoikeudenmukaisuutta, on ainoa oikea reaktio pahoittaa mielensä.

Taistelujaan voi kuitenkin valita. Siksi harjoittelen jatkuvasti "mielensähyvittäjän" roolia. Etten jäisi vellomaan siinä, mitä joskus joku on sanonut musta tai mulle. Että hyväksyisin sen, ettei kaikki ole täydellisiä, en edes minä itse.

+ + +

Tämä ja edellisen julkaisun kuva on muuten otettu Keravan taidetalossa. Purku-uhan alla olevan kerrostalon on valloittanut joukko taiteilijoita ja näyttelyn läpikiertäminen on ehdottomasti tunnin jonotuksen arvoinen. Ei turhaan tätä näyttelyä ole Me Naiset ja Gloria hehkuttaneet!


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olen todellakin liian levoton lootusasentoon. Olen marssinut kesken yin-joogatuntikokeilun ulos salista ja metsälenkeillä upotan kuulokkeet korviin. Ennen pappisvihkimystä meidät papiksi haluavat pakotettiin paripäiväiseen hiljaisuuden retriittiin, jonka läpi huijasin lukkiutumalla huoneeseeni katsomaan elokuvia. Kun olen yksin kotona, äänimaisemana toimii radio.

Yle radio 1:n Horisontti-ohjelmassa kysyin hiljaisuuden asiantuntijoilta, miksi hiljaisuus on minulle vaikeaa. (Tiedostan, että tässä saattaisi olla laajemmankin terapian paikka, mutta ei mennä nyt siihen.) Sain kuulla, etten ole yksin. Monet kokevat hiljaisuuden vaikeana ja jopa ahdistavana.

Hiljaisuudessa kohtaa itsensä: kaikki traumansa, neuroosinsa ja sen, mitä on. Se on syväsukellus pinnan alle, jolloin on jätettävä kaikki suojavarusteet ja kellukkeet taakse. Syvyyksissä voi nähdä pelottaviakin asioita ja fantasioita. Kun hiljaisuuteen sukeltaa, se muuttaa myös sitä, miten itsensä ja maailman näkee myös silloin, kun ponnahtaa takaisin pintaan.

Vain itsensä aidosti kohdatessaan voi hyväksyä itsensä, oppii olemaan syyttämästä itseään, luopumaan hallinnan tunteesta. Siksi hiljaisuutta tulisi harjoitella. On myös lukuisia lääketieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä hiljaisuus tekee aivoillemme: hiljaisuus edistää luovuutta, oppimista, keskittymistä ja muistamista. Hiljaisuuden puute taas heikentää immuniteettia ja aiheuttaa jopa sydänsairauksia.

Hiljaisuus on laboratorio, jossa tutkitaan elämän suuria salaisuuksia. Siellä laboratoriossa haetaan myötätuntoista yhteyttä itseen, luontoon, ihmisiin ja maailmankaikkeuteen. Haluaisin lisätä, että myös Jumalaan.

En koskaan jäänyt kiinni huijaamisestani retriitissä, sain vihkimyksen papiksi 2009. Edelleenkin koen, että joku voi levätä Jumalan läsnäolossa nyrkkeilysäkkiä rummutellessa tai vaikka lenkkitossujen tasaisessa tömpseessä pururataa vasten. Jumala ei rajoitu hiljaisuuteen. Mutta kyllä nämä asiantuntijat saivat vakuuttumaan, että pitäisi antaa myös hiljaisuudelle uusi mahdollisuus.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tässä mäkin kotona innostuin sitten vähän reenailemaan "hiljaisuutta":


PS: Kuuntele Horisontti hiljaisuudesta täällä.

Kun menen kampaajalle, niin "ihan vain vähän sieltä latvoista". Pizzapohja pitää tehdä aina tietyllä tavalla (Maku-lehden resepti ollut käytössä jo useamman vuoden) ja päälle tietysti valitsen aina samat täytteet, mikäli mahdollista (brie, lehtikaali, saksanpähkinä).
Kun jalallaan astuu kirkkoon, sitä olettaa saavansa jotain aivan tuttua. Kirkon piirissä on tosi kreisiä hulluttelua, jos joskus pappi onkin siirtänyt synnintunnustuksen saarnan jälkeen.
Jos tänä viikonloppuna ei kuule suvivirttä, niin perusturvallisuus järkkyy.

Kyllä, olen kaavoihini kangistunut. Ihminen on siitä jännä kädellinen, että se pyrkii aina ajattelemaan samalla tavalla kuin ennen. Eikä siinä ole mitään väärää, sillä tavalla sitä on selviydytty ja porskutetaan edelleen.

Ansa on siinä, että kun pitäisi muuttua, ihminen silti ajattelee samalla tavalla. Ongelma ei ole uusien ideoiden puute, vaan vanhoista eroon pääseminen.

Tällä viikolla oon miettinyt, miten saada lisää liikkumistilaa omaan ajatteluun. Luulen, että se on yksin turhan vaikeaa. Tarvitaan ihmisiä, jotka tönivät tasapainosta pois, tietenkin kuvainnollisesti, ei kai sitä nyt korona-aikaan fyysisesti sellaista, kun täytyy pitää turvaväli ja kaikkee. Sitten tarvitaan niitä ihmisiä, jotka ei lähde syyttämään tai moittimaan, vaan kärsivällisellä kuuntelulla saavat minut tajuamaan itse oman ajatteluni virheellisyyden. Joka tapauksessa: tarvitaan toista.

Niin ja kävin myös kampaajalla pitkästä pitkästä aikaa. Leikattiin vain vähän sieltä latvoista.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Entistä nunnaluostaria vartioi lauma vanhoja omenapuita. Nunnat ovat pitäneet niistä aikoinaan hyvää huolta, eikä puut ole päässeet rehottamaan kohti Naantalin aurinkoa. Nyt jo sammaltuneet oksat on joskus koulutettu kasvamaan vaakatasossa. Puun alta mahtuu kävelemään ja sadonkorjuuaikaan näin puolitoistametrisenäkin ylettää kättään ojentamalla poimimaan hedelmän. Kun siitä haukkasee, kirpeä ja makea mehu valuu pitkin suupieliä.

Vuosi vuodelta nunnien askel kangistui ja selkä kumartui. Omenapuun kukat varisivat maahan, muuttuivat ruskeiksi, maatuivat, antoivat ruohon puskea läpi. Koska luterilaiset nunnat eivät näinä päivinä ole varsinaisesti mikään uusiutuva luonnonvara, omenapuiden oksisto pääsi itsepintaisesti rehottamaan ylöspäin, alimpia oksia ehti lahoamaan. Kun viimeinenkin nunna siirtyi ajasta ikuisuuteen, kälyni perheineen on luvannut hoitaa tilaa. Tänä keväänä osuin kylään juuri tähän aikaan, kun oli hoidettava omenapuut kesäkuntoon.

Tilanisäntä esitteli ylpeänä uutta työkaluaan. "Onko tuo rälläkkä?" kysyin ja isännän suupielet nousivat ylöspäin. "Sirkkeli, vasara, porakone?" ehdotin kysyvästi. "Tämä on moottorisaha" hän sivisti äänellä, josta kuului tukahdutettu nauru. Äänensävy oli sama, kun miten lapselle selitetään vaikkapa, että mitä eroa on vessanpöntön harjalla ja hammasharjalla. Hän kutsui apuun 12-vuotiaan tyttärensä, joka tottuneesti tarttui sahaan ja oksaleikkureihin, heitti ne mönkijän peräkärryyn, hyppäsi kyytiin ja päräytti menopelin hyrräämään. Siitä kuului käynnistäessä iso paukahdus ja huuliltani purkautui tahattomasti kiljahdus. Isäntä hymähti.

Olen koko elämäni onnistunut välttelemään kaikkea kädentaitoja vaativia töitä siihen pisteeseen asti, että olen täysin uusavuton kaikessa perinteisesti miehisiksi mielletyissä tehtävissä. Olen ulkoistanut kaikki sähköön, tekniikkaan, rakentamiseen, remontoimiseen, autoon tai korjaamiseen liittyvät asiat elämäni miehille. Kerran ajoin autoni toisen auton perään. Vielä kuukaudenkin päästä kyseisen peräänajetun auton kuski (mies-oletettu) hoisi autoni huoltoa ja vakuutusasioita.

Niin että oli jo aikakin mun tarttua sahaan. Koska enhän voinut 12-vuotiaan tytön edessä näyttää sitä esimerkkiä, etteikö aikuinen nainen osaisi ja voisi mitä vaan. Naantalin nunnalan omenapuut saivat kyytiä meidän kahden käsittelyssä. Eikä se tyttö olisi tarvinnut mitään esimerkkiä multa, hänelle sahan käyttö ei ollut tyttöjen tai poikien tehtävää, vaan ihan vaan peruspuhde.

On vaan näissä nuorissa tulevaisuus.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olisin kuvitellut, että viimeiset viikkoni kotiäitinä menisivät aivan toisella tavalla, mutta elämä harvoin menee niin kuin suunnittelee. Olin elätellyt toivoa, että ensimmäinen työpäiväni takaisin töissä olisi kakkukahvittelua paluustani riemuitsevien työkaverien kanssa, mutta todennäköisesti huomenna menen huhuilemaan yksinäni Kirkkohallituksen ja Ylen tyhjille käytäville. Kaikki ovat saaneet määräyksen etätöihin. Ei mennyt tämäkään, miten suunnittelin.

Töihin paluu jännittää. Entä, jos en osaakaan enää mitään ja kaikki muutkin huomaavat sen?
Töihin paluu innostaa. Uusia mahdollisuuksia, omaa tilaa/rahaa. Työni uskonnollisten radio-ohjelmien parissa on niin itsenäistä, että sehän on vallan omaa aikaa verrattuna nykyisten esimiesteni (pojat 2vuotta ja 5 vuotta) tyranniaan.
Töihin paluu huojentaa. Sentään on vielä töitä, mitä tehdä. Tässä ajassa olen etuoikeutettu.
Töihin paluu kauhistuttaa. Miten se pienempi lapsi pärjää ilman mua? Miten mä pärjään. Koen aivan mustasukkaisuutta, että joku muu saa kuunnella hänen nauruaan päivisin.

Ensi viikolla alkaa uusi arki.
Saa rukoilla puolestani, että kaikki menee hyvin, vaikka menisikin eri tavoin kuin itse suunnittelin. Mä rukoilen sun puolesta ja jatkossa saan tehdä sen vieläpä ihan työajalla.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Blogi jatkuu normiin tapaan! Koen, että tänä aikana blogillani ja Lehtikuninkaan tarjonnalla on entistäkin tärkeämpi rooli, kun moni joutuu viettämään päivät kotiarestissa. Jos silmät väsyy ruudun tuijottamiseen tai mun blogin juttujen tasoon, voi tilata lempilehtensä kotiin inspiroimaan elämää.