Olisit voinut nukkua lauantaiaamuna pitkään.
Mutta valitsit tulla kanssani salille.
Olisit voinut nukkua sunnuntaiaamuna pitkään.
Mutta valitsit tulla kanssani punnitukseen.
Olisit voinut valita rahan.
Mutta valitsit intohimon ja talkoopalkan.
Olisit voinut keskittyä vain itseesi.
Olisit voinut sanoa, että ”ei ehdi, on kiire”, niin kuin moni muu sanoikin.
Mutta valitsit minut, meidät, tämän joukkueen ja isomman hyvän.

Kiitos valmentajille elämässäni!
Kiitos!

Sinä olet syy, miksi tämä salille vahingossa eksynyt epäurheilullinen nuori alkoi ylipäätään liikkua.
Sinä olet syy, miksi tämä takakiree jännittäjä on ikinä uskaltanut astua yhteenkään kisakehään.
Sinä olet syy, etten jäänyt yksin muutettuani uudelle paikkakunnalle.
Sinä olet syy, miksi ikinä kenelläkään on mitali kaulassa.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

On ollut taas sellainen viikko, etten ole ajatellut yhtään kokonaista ajatusta. Joku on aina keskeyttänyt tai olen ihan itse eksynyt omiin sivulauseisiini.

Siksi tarjoilen ajatusten buffettia, valitse omaan makuusi sopiva. Nämä ovat haja-ajatuksia tältä viikolta.

1. Saat sen, mistä luovut. (Aloitin uudelleen Hellstenin erinomaisen kirjan. Kuten kaikki muukin, luku jäi kesken. Lukusuositus edellisten lukukertojen perusteella!)

2. Hyvin suunniteltu on ei-yhtään-tehty. (Motto elämässäni. Samaan kategoriaan: vauhti korvaa suunnanpuutteen!)

3. Millainen olisi maailma, jos kaikki varjot katoaisivat? (Repliikki eilen näkemästäni Mestari & Margareta -näytelmästä)

4. Joskus ihmiset, joista tykkäämme, ei tykkää meistä takaisin. Se sattuu, mutta ei sille mahda mitään. (Sitaatti laatusarjasta ”Sex education”, jota kumma kyllä on ollut tällä viikolla aikaa katsoa monta jaksoa ihan loppuun asti.)

Miten se muuten meneekin niin, ettei ole ikinä aikaa lukea kirjaa tai opetella soittamaan ukulelea, joka pölyttyy hyllyllä? Ei aikaa urheilulle tai kaappien siivoukselle? Mutta kun Netflixissä koukuttuu johonkin sarjaan, yhtäkkiä aikajatkumosta vapautuukin tuntikaupalla kapasiteettia?


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Radiojumalanpalvelukset täyttävät tänään 95 vuotta. Olin mukana juhlajumalanpalveluksessa, jonka voi vahdata vielä Areenasta.

On aika hienoa osallistua omalta pieneltä osalta tähän historiaan. 95-vuotiaat ohjelmat ovat aika harvinaisuus. Siinä jää netflixin parin tuotantokauden ihmeet pitkälle taakse.

Olen lukenut (tai siis kuunnellut) aika paljon elämäkertoja. Yksi asia yhdistää niitä: päähenkilön tarina ei ala koskaan syntymästä. Se alkaa paljon aiemmin. Kirjoissa kerrotaan vähintäänkin vanhemmista, usein isovanhemmistakin. Ei kenenkään tarina ole irrallaan, vaan kietoutuu sitä ennen alkaneisiin ja taas aiempiin tarinoihin.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olenko ainoa, jolla on tänä syksynä käynnistymisvaikeuksia? Kertokaa joku pliis äkkiä, etten ole?

Mulle syksy on uuden alun aikaa. Syksyyn on kuulunut koulun aloitus, opiskelun aloitus, kisakauden alku, esikoisen syntymä. Kuplivan kutitteleva tunne sisällä, kun uusi alkaa ja kaikki on mahdollista.

Mutta tämä syksy. On paljon uutta, mutta oma koneisto ei meinaa lämmetä. Aloitin vanhassa työpaikassa uusissa työtehtävissä ja vaikka kaikkeni yritän, tunnen olevani koko ajan yhden askeleen jäljessä. Otteleminen ei kiinnosta ja olen haahuillut eri saleilla ja tunneilla etsimässä uutta harrastusta, mikään ei ole kolahtanut, vaikkei missään ole ollut varsinaisesti vikaa. Aloitan tv-sarjan tai elokuvan tai kirjan, mutten pääse loppuun asti. Tunnen olevani jotenkin hukassa.

Mikä ihme haahuilun syksy tämä on ja miten tästä itsensä saisi kammettua ylös? Alan myös epäillä itseäni, että olenko oikeasti yhtenäkään aiempana syksynä ollut kuitenkaan enemmän löytynyt kuin hukassa. Ehkä tämä elämä on aina yhtä haahuilua, eksymistä, keskeneräisyyttä, haparoivia askelia, keskeyttämisiä ja ohi meneviä vaiheita. Nyt vaan tänä syksynä sen tajuan. Ehkä tämä on ylhäältä lähetetty myötätuntoharjoitus.

Kenellä muulla on nyt jo ikävä kesää?

Aamen ja terkkuja,
Hanna

En ole kummoinen ihmistuntija. En ole herkkä näkemään mikroilmeitä, epäröintejä tai muutoksia käytöamalleissa. En myöskään osaa aistia toisen tunteita tai ryhmän ilmapiiriä. Taidan olla jossain määrin tunnevammainen tältä osin. Sen sijaan, että herkin tuntoaistein yrittäisin arvailla toisen sielunmaisemaa, niin keskityn kuuntelemaan sitä, mitä toinen sanoo (ja huom, en sitä, mitä toinen jättää sanomatta!). Jos toinen valehtelee ja jättää kertomatta jotain, se todennäköisesti ei sitten ole minun asiani tietää tai arvailla.

Viime aikoina olen opetellut tanssi. Lajissa on yllättänyt se, miten nopeasti siinä näkee toisen ihmisen, siis oikeasti näkee. Ehkä tällaisesta tunnetampiosta voikin kouliutua suuri ihmistuntija. Yhden biisin aikana näkee jo tanssijasta, kuinka heittäytyvä hän on, ajatteleeko hän itseään vai musiikkia vai tanssipariaan vai kauppalistaa, miten hän osaa pitää ohjat käsissään, miten hän osaa suhtautua muutoksiin, miten hän suhtautuu omiin epäonnistumisiin tai toisen mokailuihin. Yhden biisin aikana tutustuu jo melko syvällisesti toiseen.

Ennen kaikkea tanssissa tutustuu itseensä. Kuinka itse osaan heittäytyä? Kuinka luotan toiseen vai lähinnä vain itseeni? Miten suhtaudun omiin mokiini tai mitä tunteita minussa herää, kun toinen mokaa? Olenko rento vai jännitänkö? Olenko kiinnostunut omista jaloistani enemmän kuin toisen silmistä?

Pitkästä aikaa vilahdin tänään telkkarissa, kun Yle TV1:ssä näytettiin uusintana pari vuotta sitten toimittamani Apostolien päivän Reissukirkko.

Olen aiemmin kirjoittanut blogissa saamastani kritiikistä. Tällä kertaa sain kehuja. Huomasin, että nekin on vaikea ottaa vastaan. Aloin väistellä niitä kuin kovakätisen vastustajan takakoukkua. Näin sinäkin voit tehdä saman!

KUUSI TAPAA TAPPAA KOHTELIAISUUS:

1. Oman panoksensa vähättely (No eipä se nyt paljoa multa vaatinut, muut teki oikeat työt).
2. Koko asian vähättely (Se nyt oli vaan semmonen pieni juttu.)
3. Puheenaiheen vaihto (Joo, mutta oletteko jo kuulleet uudesta TKK -tuotantokaudesta?!?)
4. Itsensä kritisointi (En ollut tyytyväinen siihen loppuun, mokasin sen kohdan)
5. Toisen kehuminen (No enhän minä nyt mitään, sinähän tässä se osaaja olet)
6. (Lempparini:) Itsensä vertailu (Joo, mutta olisi Mikko Leppilampi juontanut sun paljon paremmin.

Ehkä kaikken paras tapa ottaa vastaan mikä tahansa palaute, oli se sitten kiittävä tai korjaava, on vain sanoa ”Kiitos palautteesta”. Sitten olla aivan hiljaa. Hiljaa oleminen on supervoima.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Keskeneräistä työtä ei saa arvostella.

Tämä on kaikille itsestäänselvyys työmaalla tai rakennuspuuhissa ylipäätään. Turha on motkottaa, että tuo kulma repsottaa tai seinässä on reikä, kun projekti on vielä kesken. Uutta laitetta pitää testata ja korjata ja testata uusiksi, ennen kuin se on valmis. Insinööriystäväni sanoi tätä kalibrointi-säätö-vaiheeksi.

Miksei samaa periaatetta voisi soveltaa myös muualla?
Keskeneräistä työtä ei arvostella.

Ainakin omat ajatukset ovat usein keskeneräisiä (myös keskinkertaisia, mutta ei mennä nyt siihen). Eikö niitä saisi testata sanomalla ne ääneen, muuttaa sitten tarvittaessa mielipidettä?

Jotenkin tämä vallitseva keskustelukulttuuri pönkittää omaa oikeassaoloa. Jos erehtyy somessa sanomaan jotain väärää, niin helposti lynkataan, arvostellaan ja etsitään ristiriitaisuudet. Ei anneta tilaa sille, että tämäkin ajatusprosessi saattoi olla vielä keskeneräinen. Eikä oikeastaan anneta tilaa myöskään muuttaa mielipidettä, vaan arvostellaan ihminen tämän yhden keskeneräisen ajatuksen takia.

Jos on lupa sanoa vain ehdottoman varmoja totuuksia, mistä tietää varmasti, ettei muuta mieltään eikä koskaan ole muuttanut mieltään, niin aika vähiin käy sanat. Demokratia ei toteudu, jos ihmiset eivät uskalla puhua.

Aamen ja terkkuja,
Hanna