Miksi ”äitienpäivä” on monikossa, mutta isänpäivä yksikössä?

Eihän isiä ole vain yksi, yhdenlaisia, samanlaiseen muottiin sopivia.
On pullantuoksuisia isiä ja Aselehtiä tilaavia isiä. On isiä, joille paras lahja on Historia -lehti ja isiä, jotka lainaavat kirjastosta lettikirjan. On isiä, joilla on tyhjä syli ja siksi se on raskas. On isiä, joilla on täysi syli - ja raskas halu paeta töihin. On isiä, jotka tanssivat ja pussaavat yhteen nipistetyin huulin suoraan suulle. On isiä, jotka ovat antaneet kerran elämän, mutta eivät ole sen jälkeen pystyneet siitä huolehtimaan. On isiä, jotka kiirehtivät joka päivä kotiin, että ehtivät viettämään ylimääräisen minuutin lapsensa kanssa.

Onnea tänään kaikki ja kaikenlaiset isät!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kun on syntynyt 80-luvun Tampereella, on kuullut varmasti koko lapsuutensa mantraa ”älä tee ittestäs numeroo”. Paras hyve oli huomaamattomuus ja vaivattomuus sekä joukkoon sulautuminen. Aika ei ollut kypsä vielä tosi-TV:lle eikä tähtikykykilpailuille. Jos joku omasta kylästä oli tenavatähdessä ja vielä pärjäsikin siellä, oli ihan varma että häntä kiusattiin, ettei vaan luule ittestään jotain.

Kun aikoinaan menin Selviytyjiin, sain vielä silloinkin lapsuuden aikaisilta tutuilta kommenttia, että ”mitä sää ny sellaseen meet ittees nolaamaan”.

Nykyään Nokialla ilmapiiri tuntuu muuten olevan toisenlainen - ja hyvä niin.

En tiedä johtuuko se hämäläisestä taustastani vai taipumuksestani perfektionismiin, mutta kannan mukanani häpeää viikottain. Vanhemmiten kun sitä luulisi, että viisastuu ja kehittyy, niin ei, tämä tuntuu vain pahenevan. Töissä olen yrittänyt olla yhä enemmän ”kameran paremmalla puolella” (eli takana!) ja ne kerrat, kun olen erehtynyt kameran eteen, niin edessä on unettomia öitä häpeissäni kiemurrellen.

Häpeä saa mut elämään säästöliekillä. Tämän viikonlopun tanssin salsaleirillä, jossa jokaisen tanssin jälkeen teki mieli pyytää parilta anteeksi, että olen niin huono tanssija, en osannut seurata tai sekosin rytmissä. Vaikka kyllähän sen tiedän, että jokainen on joskus ollut aloittelija. Tunteilleen ei kuitenkaan mahda mitään.

Viisas tanssijaystäväni sanoi, että en ole erityinen. Ja hän sanoi sen kaikella rakkaudella. Hän tarkoitti sillä sitä, ettei kukaan ole niin erityinen, että esimerkiksi yhden tanssin jälkeen tanssipari jäisi miettimään, että mokasipa tuo nainen, sillä jokainen miettii lähinnä itseään. Häpeä on vain omassa päässä, ei muiden katseessa.

Tätä mantraa siis hokien, että ”en ole erityinen” eteenpäin häpeän käsittelyn kanssa. Ehkä se on vähän parempi kuin ”älä tee ittestäs numeroo”.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tällainen teksti on kuopukseni päiväkodin eteisessä, heti ovenkarmin vieressä. Ihan ässä ajatus noin niinku muillekin kuin päiväkotilaisille!


Joskus radikaaleinta maailman muuttamista on olla kiltti.
Maailma muuttuu tekemällä hyvää.
Maailma muuttuu, kun sanot ”anna anteeksi” tai ”saat anteeksi”.
Maailma muuttuu ymmärtämällä erilaisuutta.
Minä muutan maailmaa. Muutos alkaa minusta.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tänä syksynä en ole lukenut yhtään. Paitsi tietenkin Mestarietsivä Peppusta, Risto Räppääjää sekä Kani joka tahtoi nukahtaa. Mutta yhtä ainoaa aikuisten romaania tai tietokirjaa en ole ehtinyt avata.
Olen varsin hyvin ehtinyt katsoa kaikki jaksot TTK:sta, Masked Singeristä ja Ensitreffeistä. Olen toki ehtinyt katsoa läpi Squid gamen, Youn sekä Love Island Suomen. Että se siitä ehtimis-tekosyystä sitten.

Käsiini tarttui sattumalta kirjaston palautushyllystä Selja Ahavan ”Eksyneen muistikirja”. Palautushyllystä tekee muuten aina ihan parhaat löydöt! Nytkin hyllyssä oli rivi kirjoja, jotka olen joskus ehtinyt lukea ja pitänyt niistä. Kun rivin jatkona oli tämä Ahava, pidin sitä lähes johdatuksena.

Eksyneen muistikirja leikittelee ajan kerroksellisuudella. Rakenne miimikoi muistisairaan mieltä. Ajassa hyppely ulkopuoliselle näyttäytyy surullisena ja huvittavalta samaan aikaan. Se tuo myös kerrontaan hipauksen maagista realismia.

Instan puolelle laitoin kyselyn myös muista lukuvinkeistä syysloman ratoksi. Olen itselleni pitänyt elämänlaadun mittarina sitä, että kuinka paljon luen päivässä/viikossa/kuukaudessa. Jos en ole lukenut, todennäköisesti en ole muutenkaan osannut olla rauhassa tai kirjoittanut itse mitään järkevää. Lukeminen tuo luovat puolet esille, kun sanat alkavat muodostaa uusia tarinoita päässä, mielikuvia mielen sisällä. Lukeminen auttaa katsahtamaan itsensä ja oman kuplansa ulkopuolelle, kurkistaa toiseen maailmaan ja harjoitella empatiaa. Lukeminen on matkustamista ja maailmasta oppimista ilman, että itse pääsee huutamaan omaa asiaansa jokaisen julkaisun kulmassa.

Tässä niitä saamiani lukusuosituksia:
-Elina Gustafssonin elämäkerta, Rohkeudella
-Painija (Petra Ollin elämäkerta)
-Hanna Brotheruksen elämäkerta Ainoa kotini
- Selja Ahava (lisää!) Taivaalta tippuvat asiat
- Heidi Jaatisen Koski ja Suvanto
- Rosa Liksom: Väylä
-Laura Malmivaara: Vaiti
- Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan
- Karin Smirnoff: lähdin veljeni luo
- Saara Turunen: järjettömiä asioita
- Niilas Holmberg: Halla helle
- Vigdis Grimsdottir: Z-rakkaustarina

Aamen ja terkkuja,
Hanna

”Miksi äiti olet aina vihaisella tuulella?”

Esikoinen kysyi tällä viikolla pysäyttävän kysymyksen.

Myönnän, olen ollut pahalla tuulella. Silloin näkee helposti ne asiat, mitä lapset tekevät väärin (ei kiitä ruoasta, sotkevat hamahelmet ympäri keittiötä, ja verkkareissa on reikä). Silloin ei näe niin helposti niitä asioita, mitä lapsi on tehnyt oikein (syöneet lautasen tyhjäksi, leikkineet hamahelmillä ja ulkoleikeissä).

Pahalle tuulelleni on omassa päässäni sata tekosyytä. Kiire, nälkä, työasiat, ruuhkavuodet… Lapseni puolestaan ei tietenkään hahmota sitä, että ajatuskapasiteettini täyttää jotkut hänestä riippumattomat asiat. Hän näkee vain, että äiti on äkäinen.

Lapset ovat peili, joka ei valehtele.
Eikä se kuvastin näytä aina imartelevaa kuvaa itsestä.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olin viikko sitten juontamassa Kirkon yhteiskuntapäiviä, joissa julkistettiin artisti Palefacen uusin teos ”Malmin ääni”. Biisi on tehty haastattelemalla ihmisiä vain pari kilometriä kodistani. Mutta videolla kuultu ääni tuntui olevan omasta todellisuudestani toisella puolen tellusta.

Ylipäätään sitä on tottunut, että kaikki on alleviivattu, otsikoitu, lyhennetty.
Töissäkin teen (ja pyydän tekemään) kaikesta TLDR-versiot (Too-long-didnt-read eli jostain pitkästä dokumentista lyhennetty ja yksinkertaistettu tiivistelmä).

Miten moni ääni hukkuu megafonien alle, miten moni asia jää näkemättä vilkkuvien valojen osoittaessa johonkin suuntaan.

Koska en tiedä, mistä aloittaa, yritän aloittaa itsestäni.

Kuuntelen enemmän. Jälleen päädyn siihen, että kuuntelu on supervoima, jonka vain harva oikeasti osaa. Itsekin olen vasta harjoittelija.

Lähden ulos ilman puhelinta, ilman nappeja korvissani.
Huomaan oman levottomuuteni.
En tiedä, mihin katsoa, mihin laittaa käteni.
Huomaan bussissa edessäni miehen, joka swaippaa tauotta tinderiä pysähtymättä yhdenkään kuvan eteen.
Huomaan valkoisen pienen koiran ohi ajavan auton etupenkillä.
Huomaan lokakuisen auringon, joka värjää poikani kasvot keltaisiksi.

Kokonainen maailma silmieni edessä.
Olisi toki se kokonainen maailma siellä puhelimessakin, mutta melkolailla enemmän algoritmien muokkaama tietyn kuplan sisäiseksi.

Ehkä eniten olen kysynyt viime aikoina, että mikä ääni itsestäni kuuluu, jos uskaltaisin sitä pysähtyä kuuntelemaan.

Aamen ja terkkuja,
Hanna