Bachata soi ja mies piti käsiäni kämmenissään. Hän hymyili ja sanoi ruotsiksi: ”Käyt varmaan paljon salilla?”
Olin mielissäni. Ajattelin, että mies kehuu kroppaani. ”Kyllä!” hymyilin hänelle vastauksen.
”Joo, tunnen rakot käsissäsi” mies vastasi ja hieroi peukaloillaan niitä kohtia kämmenissäni, jotka ovat rautatangon kuluttamia.
Keskustelu menikin vähän eri suuntaan, kun olin kuvitellut ja nauroin lopputanssin ajan niin, että askeleetkin menivät sekaisin.

Nyrkkeilyssä aina kannetaan otteluiden jäljet kunnialla. Jokainen musta silmä, nirhauma ja rakko on kovalla työllä hankittu. Ne ovat ylpeyden aihe. Samoin monilla tuntemillani painijoilla on kauniit korvat, kukkakaaleiksikin kutsutut, jotka kertovat tarinaa niin voitoista kuin noustuista tappioista. Jokainen arpi kertoo tarinan kaatumisesta, mistä on noustu.

Mitta sitten. Instagramini filtteri-ominaisuus lakkasi toimimasta. Olin järkyttynyt. Selasin koko internetin läpi etsiessäni keinoa saada filtterit takaisin. Tarvitsin filttereitä, jotka silottavat ryppyni ja peittävät mustat silmäpussit!

Niin se vaan on, että toiset arvet kannetaan enemmän ylpeydellä kuin toiset. Jännä.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Itkin Triplan keskikerroksen keskikäytävällä.

Tiskin takana ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen nainen oli hetki sitten ilmoittanut, että puhelimeni täytyy nollata. Onhan sinulla varmuuskopio? hän kysyi.
Itkin menetettyjä vauvakuvia, taaperokuvia, tallennettuja ensimmäisiä askelia ja jopa sitä kuvaa, missä tallensin ensimmäisen onnistuneen tuotoksen pottaan.
Sitten itkin menetettyjä muistiinpanoja: kirjalistani vielä lukemattomista kirjoista, lista suositelluista ravintoloista, kauneimpia muistiin kirjoitettuja rukouksia, parhaat treeniohjelmat tallennettuna.
Sitten itkin kalenterimerkintöjäni. Elämänhallinta romahti juuri.
Itkin menetettyjä yhteystietoja, vuosien varrella tärkeät kontaktit.
Itkin jokaista menetettyä salasanaa, sillä en muista niitä yhtäkään ulkoa.

Nuori nainen teki varmaan kaikkensa, ettei pyörittäisi silmiään itkevälle tädille. Hän onnistui siinä hienosti, jopa siinä kohtaa kun itkin unohtunutta pin-koodia.

”Sulla ei sit varmaan ollut varmuuskopiota” hän sanoi tiltaten päätään empatian merkiksi sivulle. ”Voin antaa sulle alennuksen huollosta”.

Nyt kun on joutunut aloittamaan puhtaalta pöydältä, tajuaa miten riippuvainen sitä on laitteesta kädesssään. Se on bussilippuni, parkkilippuni, pankkini, vakuutukseni, yhteyslinjani, elämänhallinan perustani, muistini jatke.

Olen melko varma, että kuolinvuoteellani tulen vielä katumaan, kuinka liikaa valtaa olen elämästäni antanut Steve Jobsille.


Uudet Lehdet
Valikoimasta poistuneet lehdet

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Toisen nimen muistaminen on supervoima.
Itse asiassa yksissä piispanvaaleissa äänestin kerran sen perusteella, että kumpi piispa muisti nimeni. Molemmat ehdokkaat loppusuoralla olivat hyviä, kumpaakaan en tuntenut etukäteen. Mutta toinen heistä muisti minun, maan matosen ja rivipapin, nimen tapahtumassa. Joku näki minut, tunnisti minut, sai minut olemaan enemmän olemassa siinä hetkessä.

Moni sanoo, että "minulla on huono nimimuisti". En usko siihen. Jokainen nimi, jonka TEKEE itselleen merkitykselliseksi, on mahdollista muistaa. Kukaan (muistiltaan terve) ei unohda äitinsä nimeä.

Olen eri ryhmien kanssa usein vetänyt sellaista harjoitetta, jossa vaihdetaan oma nimi toisen ryhmäläisen kanssa. Harjoite on valmis, kun saa oman nimen takaisin vaihtokaupassa itselleen. Salaisuus on, että sen 3 sekunnin ajan, kun kättelee ihmisen kanssa, niin sen 3 sekunnin ajan keskittyisi toiseen, eikä itseensä. Vielä kertaakaan yhdenkään ryhmän kanssa harjoitus ei ole onnistunut. Oman nimen sanominen on niin jännittävää, että toisen nimen muistaminen ei vain mahdu aivoihin.

En usko, että kyseisellä piispalla oli oikeasti nimien muistamisen armolahja, Jumalalta syntymässä saatu. Luulen, että se on taito, joka pitää harjoitella. Olen itsekin yrittänyt siinä kilvoitella. Tässä pari kikkaa, joiden avulla muistat nimet paremmin:

- Lakkaa sanomasta, että "minulla on huono nimimuisti", sillä annat vain itsellesi luvan unohtaa, eikä se, jonka nimen unohdat, kuitenkaan usko sanomaasi.

- Mikäli mahdollista, opettele nimiä etukäteen. Jos olet menossa tapahtumaan, katso Facebook-eventistä tai kalenterikutsusta nimet valmiiksi läpi.

- Tieto on sellaista, että se tarvitsee kiinnityskohtia. Jotkut käyttävät erilaisia muistisääntöjä, esim. tavatessaan Matin he yhdistävät nimen samalla kirjaimella alkavaan eläimeen "Matti-mehiläinen". Itse en tosin usko tähänkään kikkaan, sillä Matti-mehiläinen ei kiinnity aivojeni synapseissa sen kummemmin kuin pelkkä Mattikaan. Sen sijaan yritän hankkia äkkiä lisää tietoa Matista. Missä kadulla hän asuu? Mitä hän on mieltä kirpputoreista/sähköpyöräilystä/frisbeegolfista? Vihnuskadulla asuva Matti, joka vihaa kirpputoreja, kiinnittyy aivoissa jo niin moneen asiaan, että sitä on vaikeampi unohtaa kuin pelkkä Matti.

- Jos on käynyt perinteisesti, että kolmen sekunnin esittelyn kohdalla on unohtanut Matin nimen, niin kysy uudelleen nimeä mahdollisimman nopeasti. Toisto on tehokas oppimiskeino. Mitä nopeammin kysyt, sitä vähemmän kiusallista se on. "Mikä nimesi olikaan, anteeksi en kuullut". Kerro myös oma etunimesi samalla uudelleen, Matti on varmasti unohtanut sen ja arvostaa elettä.

- Tätä kikkaa kannattaa käyttää vain kerran. Jos et kahdenkaan alkuesittelyn jälkeen muista Matin nimeä, niin voit kysyä häneltä sitä kolmannen kerran "Mikä nimesi olikaan" ja kun hän vastaa "Matti", niin vastaat vain että "Joo siis totta kai Matti, mutta siis sukunimeä tarkoitin!" (Tämän jälkeen nimi on vain sitten pakko muistaa.)

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ehkä näin äitienpäivänä on sosiaalinen paine jakaa kuvastoa valkovuokoista, seesteisestä laatuajasta lasten kanssa, aamupalacroisanteista. Sitähän se äitiys on.

Äitiys on myös kompleksisia suhteita aikuisen lapsen ja äidin välillä, legoja kantapään alla, unettomia öitä, itsensä nöyräksi ja keskeneräiseksi tuntemista, hillitsemättömiä raivokohtauksia (äidillä, välillä myös lapsilla) ja jatkuvasti keskeytyneitä ajatuksia.

Kun alla oleva viikko on ollut simpukkaviikko ja olen lukenut kipeitä tarinoita lapsettomuudesta, muistan taas olla kiitollinen niistä unettomistakin öistä. Istuinhan kerran itsekin siinä tuolissa.

Toivoisin, että äitiyden kuvasto olisi mahdollisimman moninaista. Olisi niitä äitejä, jotka kehtolaulujen sijaan huutavat. Huutavat ja pyytävät sitten anteeksi. Tai huutavat maailman hätää auki ja lisää oikeudenmukaisuutta kaikille maailman lapsille. Olisi kuvia äideistä, jotka ovat pullantuoksuisia, ja sitten niitä jotka tuoksuvat hikisiltä nyrkkeilyhanskoilta.

Olen kipuillut paljon äitiyden tuoman identiteetin kanssa. Olenko itsekäs, kun minussa edelleen sykkii kaikki ne unelmat ja tarpeet, kuin mitä oli minussa ennen äitiyttä? Etten eläkään pelkästään lapsiani varten? Saanko olla oman elämäni keskipiste vai pitäisikö elämäni pyöriä lasten ympärillä? Ajattelen, että sellainen olisi lapsellekin kuormittavaa, että lapsen elämä on koko äidin elämä. Eikö se toisi lapsellekin vain suorituspaineita ja vastuunkantoa aikuisen elämän onnellisuudesta? Ei minulla näihin kysymyksiin ole valmiita vastauksia. Parhaani yritän. Sinkkonen tai joku, saa kertoa!

Joka tapauksessa. Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille äideille!

Opiskelija-alennus


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Saatko koskaan itseäsi kiinni ajattelemasta, että voi kunpa asiat olisivat toisin? Että olipa pienestä kiinni, jos olisin tajunnut aiemmin myydä asunnon, olisin vaihtanut tai ollut vaihtamatta työpaikkaa, olisin ehtinyt bussiin. Jos en olisi mokannut, jos olisin mennyt ajoissa nukkumaan, jos olisin tajunnut, jos olisin nähnyt nenääni pidemmälle.

Jos näin, niin kuin minäkin, niin tässä pieni minimeditaatio:

Hengitä sisään ja hengitä ulos.
Hengitys ei ikinä valehtele. Hengitä syvään keuhkot täyteen ilmaa ja puhalla kaikki ilma ulos kuin pillin läpi. Toista tarvittaessa. Mieti, että jokaisella uloshengityksellä päästät irti.

Oma mietiskelylauseeni on viime aikoina ollut: asiat ovat nyt näin. Ne eivät ole toisella lailla.

Mistä tietää, että maailmassa tapahtuu Jumalan tahto?
Koska asiat ovat nyt näin. Ne eivät ole toisella tavalla.

Hengitä sisään ja ulos.
Päästä irti asioista, jotka eivät ole tapahtuneet. (Vaikka kuinka toivoisit, että ne olisivat tapahtuneet.)

Hengitä sisään ja ulos.
Mieti asioita, joita olet viimeisen kolmen vuoden aikana saavuttanut. Tai jos et kerta kaikkiaan ole saavuttanut mitään, mieti, mitä olet oppinut. Tekisitkö samanlaisia valintoja nyt kuin 3 vuotta sitten? Et? Ehkä olet oppinut jotain? Laita mielikuvituksellinen juhlahattu päähän ja puhalla konfetteja ilmaan!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kyllä se hulluus tännekin iski, kun aurinko paistoi ja paljasti jähmettyneen pölykerroksen KAIKEN päällä. Kevätsiivous. Tässä parhaat vinkit rennompaan siivoukseen.

1. Kutsu anoppi kylään
Anoppisuhteesta riippuen niin joko itse puunaat hiki päässä kaikki paikat ennen vierailua tai anoppi huiskii rätin kanssa menemään. Meillä onneksi on niin mutkattomat välit anopin kanssa, että jälkimmäinen. Myös muiden vieraiden kutsuminen kotiin aiheuttaa hyvän siivousmotin!

2. Alvar Aallon ikkunanpesu
Legendan mukaan herra Aalto on sanonut, että valo siilautuu kauniimmin likaisen ikkunan läpi. Jätä siis ikkunat pesemättä ja nauti pehmeästi taittuvasta kevätauringon valosta.

3. Lopeta siivouspäivät
Joka päivä pieni juttu, niin hommat ei kasaannu yhdeksi ahdistavaksi siivousvuoreksi.

4. A spoon full of sugar…
Maija Poppanen sen tiesi! A spoon full of sugar makes the medicine go down! Eli yritä tehdä tylsästä jutusta hauskaa. Itse laitan siivotessa reggaetonin täysille ja kaadan itselleni ison lasillisen viiniä.

5. Siivoa yksin.
No, tämä tärppi toimii ehkä valikoidusti. Mutta ainakin itsellenk siivous on sata kertaa rennompaa, kun en edes yritän osallistaa lapsia mukaan.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Varteenotettavampia siivousvinkkejä tarjoaa esimerkiksi
Me Naiset.

Luin eräästä Me naiset -lehden jutusta, että evankelialuterilainen kirkko keskittyy pääsiäisenä enemmän kärsimykseen ja kuolemaan, kun taas ortodoksit juhlivat ylösnousemuksen iloa.

Sanoisin, että erittäin tarkkanäköinen havainto kirkon toiminnasta ja haluan kertoa sille syyn. Kun normaali kansa alkaa hamstrata yllätysmunia kaupasta ja idättää rairuohoa, on Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkovuosikalenteri vasta paaston ajassa. Hiljaisella viikolla toimittajat ja ihmiset ovat kiinnostuneita pääsiäisestä ja pappiparat ovat lupautuneet pappisvalassaan noudattaa kirkkokäsikirjaa, joka kertoo hiljaisen viikon väkivaltaista tarinaa ihmisestä, joka tappoi Jumalansa.

Kun normaali kansa heittää rairuohot ja metalliset yllätysmunan kuorenriekaleet roskiin, pääsee kirkkovuodessa vasta pääsiäisen viettoon. Pääsiäisen vietto siis (tämän 90-luvulla valkoisten vammattomien miesten kirjoittaman) kirkkokäsikirjan mukaan alkaa siis vasta tänään, pääsiäissunnuntaina. Tähän asti ollaan eletty käaikirjan mukaista paastonaikaa.

Kyllä luterilaisen kirkon teologian ytimessä on ylösnousemus ja ilo - mutta kun ollaan myöhässä niin se ei taida enää normaalia kansaa kiinnostaa.

Minun puolestani pääsiäisen iloon saa ottaa varaslähdön tai taputtaa itseään olalle, kun on malttanut pidättää iloa oikeaan ajankohtaan. Pääasia on, että pääsiäisen iloa riittää.


Aamen ja terkkuja,
Hanna