"on turha tehdä tätä ohjelmaa ilman talenttia"
"mitätön hartaus"
"olet niin itseäsi täynnä, että tulee paha olo"

Tässä pari palautetta, joita olen saanut pitämistäni radiohartauksista Yle radio 1:ssä.

Lukiessani näitä kanssakristittyjen palautteita käyn läpi tunnereaktioita itsessäni. Ne saavat minut kaivautumaan enemmän omaan poterooni. Yhteistyökykyni tipahtaa kuin virkamiehen kynä klo 16.20 perjantaina. Voin suorastaan tuntea, kuinka korvani menevät lukkoon.

Palautteen antamisessa on vain yksi sääntö:
Palautteen tulee viedä eteenpäin toisen luovaa prosessia.
Jos palautteesi ei edistä toisen ajattelua tai tekemistä mitenkään, vaan latistaa ja lannistaa, niin vastaanottaja todennäköisesti pyöristää itsensä siilipuolustukseen. Näin ollen palautteesi toimii sinua vastaan. Asia, jota halusit edistää, itse asiassa lipuu vain kauemmas ulottuviltasi.

Jos palautteesi palvelee vain omaa tarvettasi päteä tai purkaa pahaa oloa, niin kannattaa mietti tovi jos toinenkin ensin, sitten vasta alkaa pönkittämään omaa egoa toista polkemalla.

Tämä toki on sääntö, jota usein rikon, sillä joskus vain pätemisen tarve ehtii harkinnan edelle. Sellaista se välillä on.

Entäs sitten se palautteen vastaanottaminen? Se vasta taitolaji onkin. Se taitaa olla oman kirjoituksen paikka.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Eilen siunasin hautaan kummisetäni.

Mun kummitäti rakasti kummisetää. Kun setä joutui hoitokotiin, täti kävi siellä joka päivä. Viimeisinä päivinä oli vähän epävarmaa, mitkä sanat menee perille ja mitkä ei, mutta täti oli päättänyt kiittää kaikesta, mitä yli 40 vuoden avioliiton aikana oli saanut tältä.

”Kiitos, kun olit niin hyvä rakastaja”. Tässä kohtaa nousi veikeä hymy viiksien taakse, vaikka silmät pysyivät kiinni.

Sedän pikkuveli kävi sanomassa, että ”kiitos, kun olit maailman paras isoveli”.

Pitäisi muistaa sanoa ja kiittää. Mielellään jo ennen kuolinvuodetta.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Yksi kovimmista kohteliaisuuksista on ollut se, kun yläasteajalta tuttavani sanoi vuosien päästä, että ”sä annoit ihmisten olla, että sä et ikinä tuominnut mistään”. Se oli silkkiä korville jo sen takia, koska en ollut yläasteella mikään hyvä tyyppi. Kun ajattelen 15-vuotiasta itseäni, lähinnä vain hävettää. Mutta ei mennä nyt siihen tunteeseen, vaan syyttämiseen ja syyllisyyteen.

Oon vältellyt tuomitsemista ja syyttelyä niin paljon kuin mahdollista. Oon aatellut, että kuka minä olen toista syyttämään, enhän ymmärrä edes itseäni aina, saatika toisen monimutkaista ajatuksenjuoksua, jätetään Jumalalle se homma.

Nyt joku loksahti päässäni, että syyllisyys on tunne, jota olen tukahduttanut. En osaa pyytää anteeksi, enkä oikeastaan ole kovin hyvä anteeksi antamisessakaan, jos olen jostain kerran sydämistynyt. En tosin herkästi tuomitsekaan muita tai syyttele, se on kolikon vastapuoli.

Itse asiassa syyllisyys ja syyllistäminen on aika tärkeä tunnistaa, eikä tukahduttaa. Se tarkoittaa, että tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, sitä kautta voi alkaa käsitellä sitä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Takaisin tukahdutettujen tunteiden pariin, sillä huomenna aamulla Yle radio 1:ssä alkaa mun ja työkaverini Marjo Kiljusen hartaussarja aiheesta. Käsittelemme Tukahdutettuja tunteita hartauksien ja keskustelun kautta, samalla siis etsien Jumalaa. Maanantaisin siis Yle radio 1 klo 6:15 ja 7:15. Jos ei halua herätä aamulypsyn aikaan niin Areenasta löytyy myös:

https://areena.yle.fi/1-2016102?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

Jokaisella on tarina kerrottavana. Useampikin.

Olen tämän kevään uusissa töissä. Teen Yle TV1:n Pisara -ohjelmaa ja viikot kuluu kuvasuunnittelussa, kuvauksissa ja editoinneissa. Pisara on pieni henkilökuva ja sen ohjaajana pääsen lempipuuhaani, eli kuulemaan ihmisten tarinoita.

Tarinoissa taitaa olla sisäänkirjoitettu, että kaipaa lopussa oivallusta, asioiden järjestymistä tai onnellisina-elämänsä-loppuun-asti. Ainakin meidän kulttuurissamme, en tiedä sitten jos lähtisi kauemmas länsimaisen viihdeteollisuuden vaikutuspiiristä. Siksi olikin yllättävä, kun yksi haastateltava sanoi suoraan, ettei halua itsestään sitten mitään sankaritarinaa henkilökuvaan. Sanoin, että eihän ohjelmaa voi jättää pelkkiin vastoinkäymisiin, onhan hän niistä kuitenkin selviytynyt, ja hienosti onkin. Sitten tämä maailman vahvin nainen sanoi, että ei ole kiire näkemään hopeareunusta tai kääntämään kaikkea hyväksi. On lupa kantaa mukana kärsimystä, surua, heikkoutta, epäonnistumista, kaikkea pahaa. Elämä menee nyt näin, eikä tästä tarvitse juuri nyt nousta ja menestyä. Kaiken tämän Jumala näkee ja hyväksyy. Kaiken tämän pitäisi myös ihmisten ympärillä hyväksyä niin omassa elämässä kuin kärsivän vierellä auttavien.

Että sellainen sankaritarina se sitten oli.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Kuvat ovat Helsingin Talvipuutarhasta, jossa kuvasimme yhden pääsiäisen Pisara-jakson. Viimeisenä halusimme kuvata vielä lumista maisemaa trooppisen keitaan ympärillä, mutta drone ei suostunut toimimaan. Jouduimme ottamaan maisemakuvan tavallisella kameralla. Juuri samalla hetkellä puskasta pomppi läski rusakko poseeraamaan kameran eteen. Taisi olla pääsiäispupu.

Hyvää ystävänpäivää täältä Lehtikuninkaan ystävällisestä valtakunnasta! Tänään on hyvä päivä kehua ystävää.

Ystäväni,
Olet parasta matkaseuraa.
Tiedät, etten viihdy ratissa ja tarjoudut aina kuskiksi, vaikket itsekään viihdy kuskina. On kaunista, miten aina osaat ajatella muiden parasta.

Ystäväni,
joka piiloudut muurien taakse.
Kiitos, että saan välillä kurkistaa niiden yli.
Arvostan sitä, että niiden muurien taakse voin luottaa omatkin salaisuuteni turvaan.

Ystäväni,
joka osaat sietää keskeneräisyyttä.
Osaat jättää omat projektit kesken, jos joku pyytää apua.
Saisipa sinua pullotettuna.

Ystäväni,
Minulla on ikävä saunahetkiä Mäkelänrinteen uimahallissa kanssasi. Jaksat aina kysyä, mitä kuuluu. Ja ihan oikeasti kuunnella vastauksen.

Ystäväni,
Sinä, joka kyseenalaistat usein sitä, teetkö oikein vai väärin.
Yleensä toimit oikein.
Minusta on ihanaa, että ajattelet asioita niin perusteellisesti.

Ystäväni,
Sinä, joka et sanonut "mitäs minä sanoin".
Huomasin hiljaisuutesi.
Arvostan sitä.

Sinä ystäväni,
Sinussa on kaikki kohdillaan juuri tuollaisena. Kiitos kun olet elämässäni.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Nuijapäällä on pilkun kokoiset aivot. Slankeaa sen päälle. Pelko on primitiivinen reaktio, joka ei vaadi pilkun verran enempää aivotoimintaa.

Silti tuo pieni pilkku rajoittaa elämääni yllättävän paljon. En uskalla pyytää asioita, mitä haluaisin, koska pelkään torjutuksi tulemista. En uskalla sanoa ääneen jotain, koska pelkään, että joku loukkaantuu tai varastan toisten aikaa turhilla jutuillani. En uskalla laittaa sitä ylimääräistä levypainoa kyykkytankoon enkä julkaista romaaniani.

Se pieni pilkku estää toteuttamasta kutsumusta, joka sisällä on. Ehkä se pieni pilkku on niin vahva, etten uskalla edes etsiä, mitä kaikkea sisälleni on kätketty.

Pelon tehtävä on luoda paniikkireaktio juuri silloin, kun jotain merkityksellistä on tapahtumassa. Sen tehtävä on suojella, ettei petoeläin ahmaisisi nuijapäätä kitaansa, mutta samalla se estää kaiken uuden, omaperäisen ja mielenkiintoisen. Se saa mukautumaan siihen, mikä on ennenkin ollut turvallista.

Tuskin se, että joku sanoo pelkästään "älä pelkää", lievittää pelkoa piirun vertaa. Pelko kun ei ole tiedonalainen tai oikeastaan tahdonalainenkaan asia.

Omiin pelkoihini on auttanut, jos joku on sanonut "älä pelkää, mä autan sua". Yhdessä on ollut turvallisempi lähteä kohti uusia kokeiluja. Myös pelkojen myöntäminen (itselleen!) on ollut ensimmäinen askel uskallukseen. Ja joskus pakko on ollut paras muusa. Usein ei ole kyse rohkeudesta eikä reippaudesta, vaan ihan vain selviytymisestä.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Mut valittiin aina viimeiseksi pesäpallojoukkueeseen. En mahtunut tyttöporukan kaverikuvaan. Punatukkainen tyttö, luokan suosituin, kävi sen erikseen ilmoittamassa. Myöhemmin, kun some keksittiin, sain monista afterworkeista ja juhlista nähdä kuvia sieltä.

Jostain syystä ulkopuolisuuden tunne on seurannut mua niin kauan kuin muistan. Se on joku ainoan lapsen haava, tai ehkä se on tullut koulusta. Tunne siitä, etten kuulu joukkoon, läikähtää helposti sisälläni.

Ehkä se tunne on johdattanut mua kirkkoon, jonka sanoma on, että jokainen on yhtä arvokas, jokainen on kutsuttu. Se on johdattanut mut sellaisiin paikkoihin, jossa ollaan aidosti avoimia, kuten nyrkkeilysaleille. Mukaan kutsumisesta on tullut mulle tärkeä arvo.

Mutta yhtä usein tunne ulkopuolisuudesta on johdattanut itse-epäilyyn. Että jos olisin vain vähän fiksumpi, vähän kauniimpi, vähän hauskempi tai vähän enemmän jotain, niin kyllä mut sitten hyväksyttäisiin.

Avasin tätä traumaani ystävälleni, joka katsoikin asiaa kannalta, mitä ennen en ollut tajunnut. Hän sanoi, että jos porukkaan tulee joku uusi, niin muut kokevat oman asemansa uhatuksi, jos se uusi on fiksu, kaunis tai hauska. Jos jotakuta ei siis hyväksytä joukkoon, se yleensä johtuu ryhmän keskinäisestä huonosta luottamuksesta, ei siitä uudesta tyypistä.

Tämä ajatus nosti taakan harteiltani. Okei, usein varmaan olen ollut jonkun porukan mielestä ärsyttävä ja siksi jäänyt ulkopuoliseksi, mutta on varmaan joskus ollut kyse myös tästä, ettei ryhmän dynamiikka vain kestä sillä hetkellä uutta henkilöä, eikä kyse ole lainkaan musta.

Mutta edelleen jatkan sellaisten jengien etsimistä, missä erilaisuus hyväksytään ja kaikki ovat tervetulleita mukaan. Onnekseni olen tainnut löytää jo sellaisia pari. Ja niihin tosiaan kaikki ovat kutsuttuja mukaan.

Aamen ja terkkuja,
Hanna