Olemme mieheni kanssa melkein suhteemme alkuajoista lähtien järjestäneet toisillemme kuukausitreffejä. Diilinä on ollut, että parittomina kuukausina minä järjestän treffit ja parillisina mieheni. Alkuun treffit olivat aika suureellisia: hienoja ravintoloita, aktiviteetteja ja välillä jopa hotelliyö. Olemme käyneet muun muassa luistelemassa ja juomassa kaakaota termarista radan reunalla, kuuntelemassa gospel-kuoroa Lähetyskirkossa, Halosenniemessä ja elokuvissa - monta kertaa elokuvissa. On tullut välikuukausiakin, kukas niitä nyt laskemaan. Kun molemmat siirryimme keskustaan töihin, kuukausitreffit muuttuivat kuukausilounaiksi vaihtuvissa Helsingin ytimen lounaspaikoissa.

Kuukausitreffit ovat loistava konsepti ja ne ovat niin tärkeitä piristyshetkiä arkeen, vaikka itse arkikin meillä on täynnä naurua ja laulua. Niistä nopeasti tulee kuitenkin stressi, kun pitäisi keksiä jotain kivaa ja päässä lyö tyhjää. Laitankin tähän muutaman vinkin, jos joku haluaa yllättää puolisonsa tai vaikka kaverinsa kivalla tavalla!

Nyt kuukausitreffeillemme on tullut yksi sylittelijä mukaan, mutta yritämme edelleen pitää kiinni tavastamme. Turvakaukalo telakkaan, vaippa taskuun, tutti F:lle huuleen ja ei muuta kuin menoksi! Tällä kertaa vietimme treffejä Vantaalla Kuninkaan lohet -miljöössä. Vantaahan on täynnä huikeita nähtänyyksiä, kuten Mika Häkkisen aukio ;)

Viime kesänä vietimme treffipäivän Järvenpää-Tuusula-akselilla ja suosittelen, että kaikki etelä-Suomessa asuvat ja piipahtavat viettävät turistipäivän siellä. Sibelius, Halonen, Eino Leino ja Lotat ovat läsnä, puhumattakaan suuresta valikoimasta kahviloita ja ravintoloita.

Espoon suunnalla kartano Kaisankoti on jäänyt mieleen suositeltavana treffipaikkana. Espoossa kannattaa käydä katsastamassa Tapiolan kirkko, joka on monesti Suomen rumimmaksikin äänestetty. En allekirjoita väitettä, vaan sen karu minimalismi puhuttelee rujoa sielua.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Onneksi tuossa etelä-Helsingin kupeessa on sellainen alue kuin Tallinna. Se kylä jaksaa aina yllättää. Kesäisenä vapaapäivänä siellä voi lähteä piipahtamaan siellä vaikka ihan vain ruoan takia.

Matkaan lähti pari kansankynttilää eli opettajaa ja lisäkseni toinen pappisihminen, joten kokoonpanomme lähenteli vähintäänkin pyhimysjoukkoa. Vastaantulijat lähestulkoon sokaistuivat päidemme päällä leijailevista sädekehistä. Onneksi oli muutenkin aurinkoinen päivä, että suurin osa oli varustautunut aurinkolasein.

Ruokapaikaksi valitsimme ravintolan Leib. Leib on hurmaava ravintola Tallinnan Vanhan kaupungin kupeessa. Ei ihan siinä raatitorilla, mutta kivenheiton päässä.

Pappisihmisen kommentti jälkiruoan jälkeen oli kuvaava: "kehtaisko tän lautasen nuolla?"

Pääruoaksi tilasimme viiriäistä. Se kirvoitti keskusteluun lintujen anatomiasta. Miksi jokaisessa annoksessa oli kolme luuta? Mitkä luut ne olivat? Syödäänkö niitä kuten muikkuja, että popsitaan poskeen kokonaan? Otetaanko käteen ja kalutaan kuin barbaarit? Päädyimme hyvin sivistyneesti haarukoimaan lihan luun ympäriltä, olimmehan sentään pakanneet sädekehämme mukaan. Luokanopettaja tiesi valistaa, että linnuilla ei ole lainkaan sukupuolielimiä, vaan sukupuoliaukot. Voin sanoa, että sädekehiemme loisto himmeni hieman, kun kolme naista pärähtää hienossa ravintolassa huutonauruun: "Mitäh? Siis ei lainkaan pippeliä!?!" ja yksi alkaa pitää esitelmää eri eläinten suvunjatkamistavoista. Missäköhän olen ollut biologian tunnilla, kun tämäkin asia on kerrottu?!

Olen tosin vieläkin melko varma, että linnuillakin on pippeli. Ihan varmasti on.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Makumatka maailman ympäri jatkuu!

Tällä kertaa rytmiryhmämme suuntasi Peruun eli Helsingin Niemenmäkeen (jota tosin Munkkiniemeksi luulin).

La Morena on vähän karun näköinen ravintola, mutta muita perulaisia keittiöitä tuskin tässä maassa on. Musiikki on sitä Kolmen sepän patsaalta tuttua huilua ja seinillä lentelevät valokuvissa kotkat. Ruoka oli erinomaista!

Makumatka alkoi perunakakuista. Ne olivat todella hyviä. Siis TODELLA hyviä. Ottakaa niitä kaksi. Niitä on kolmella eri täytteellä eikä kukaan laske, vaikka ottaisit kolmekin ja siirtyisit suoraan jälkiruokaan.

Nurkassa seisoi pieni lava, joten oletettavasti ravintolassa on joskus live-musiikkiakin, tällä kertaa huilut vihelsivät vain levyltä. Naapuripöytään kannettiin tasaisella tahdilla herkullisen näköisiä mojitoja ja margaritoja, jotka sattuneista syistä jätimme väliin.

Tällaisen lähiöravintolan voisin ottaa meidänkin kortteliin!


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Mieheni vei minut jäätelölle Helsingin tukkutorille Teurastamon alueelle. Jädelinon tiskissä oli niin monta makua, että olisin halunnut niitä kaikkia. Otinkin aika monta, mutta monta jäi vielä maistamatta. Tästä tulee tänä kesänä kaunis tapa.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

En väitä, että lenkillä parannetaan masennus, särkynyt sydän tai rakkaan menetys. Mutta sen väitän, että kyllä ne murheet hartioilla on aika paljon pienemmät, kun ne tuo ulkosalle. Neljän seinän sisällä pienetkin murheet saattavat näyttää siinä perspektiivissä isoilta, mutta ulkona avaran taivaan alla ne saa laitettua mittasuhteisiinsa.

Jokaiseen ongelmaan on sen ongelman kokoinen ratkaisu. Jos kengässä on kivi, et tarvitse terapiaa vaan riittää, kun ottaa kiven pois kengästä. Sitten on tietenkin niitä tilanteita, joista ei pääse yli kuin oikean terapian ja lääkityksen kanssa. Mutta ei kannata tähdätä aina tykillä kärpästä. Joskus riittää kävely luonnossa, ehkä hyvän ystävän kanssa. Maailma on sen jälkeen vähän parempi, ilma vähän kevyempi hengittää.

Luonto on sitä paitsi tosi paljon halvempaa kuin terapia.


Näissä kuvissa raskausviikko 25 plus jotain ja näytän aivan muumipeikolta. Note to self: ala käyttää nilkassa rengasta, että erottuisit sentään Muumipeikosta Niiskuneidiksi!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Oletteko käyneet Roihuvuoren japanilaisessa puutarhassa? Missasin täysin kirsikkapuiden kukinta-ajan (niisk!) mutta puisto on lempeä ilmankin kukkia. Eikä kulman takana sijaitseva pieni japanilainen ravintolakaan (Zheng sushi bar) ole yhtään hassumpi!

Eipä ole mahdollisuutta tällä hetkellä lähteä ihan Afrikkaan asti seikkailemaan, mutta onneksi voi makumatkailla!

Suunnittelimme ystävieni kanssa makumatkaa Töölöön, etiopialaiseen ravintolaan Kuningatar Sabaan hartaasti, pieteetillä ja ajan kanssa. Helpommin järjestyi viime kesäinen Barcelonan matka lentoineen! Kiireisten naisten aikataulujen yhteensovittaminen, ikuisesti täpötäysi ravintola sekä hankala pöytävaraussysteemi olivat koitua tämän makumatkan kohtaloksi.

Valehtelematta yli puolen vuoden projekti sai vihdoin täyttymyksensä ja astuimme kuningatar Saban (Queen Sheba) ihmeelliseen maailmaan.

"MITEN TÄTÄ RAVINTOLAA KÄYTETÄÄN?" Oli ehkä ensimmäinen kysymys ruokalistaa selaillessamme. Onneksi juuri Etiopiassa matkaillut ystävämme Kipa oli tulkkaamassa ja palvelu ravintolassa oli epä-suomalaisen-ystävällistä.

Etiopilainen keittiö ei ole itsellenikään aivan outo. Häämatkalla Tansaniassa tutustuimme afrikkalaiseen ruokakulttuuriin, joka oli hyvin laidasta laitaan. Ei oikeastaan voikaan puhua afrikkalaisesta ruoasta, samoin kuin ei voi puhua eurooppalaisesta ruoasta. Tai ainakin mielestäni pohjoisen poronkäristys on hiukka eri asia kuin Ranskan haisevat juustot. (Hyvältä haisevat, lisäisin, mutta se lienee makuasia.) En voi sanoa, että pidin kaikista afrikkalaisista mauista, joita kokeilimme, mutta etiopialaiseen ruokaan jäi nälkä.

Etiopilaisen ruoan pohja on injera -leipä, joka on sellaista happaman makuista lättyä. Mausta tulee mieleen tattari. Tykkäsin siitä niin paljon, että olisin voinut syödä sitä pelkiltään, Kipa taas ei oikein välittänyt koko lätystä. Injeran päälle kiskotaan erilaisia sooseja ja käsin dippaillaan leivänpaloja mössöön.

VINKKI: Tilaa kasvisruokaa. Tämä ei nyt ole mikään pelasta-maailma-kasvissyönnillä-kehoitus, vaan ihan oikeasti etiopialaiset kasvismömmöt ovat paljon maukkaampia ja mielenkiintoisempia kuin liharuoat. Ystäväni Isosisko tilasi lihaa ja oli koko ajan ronkkimassa meidän muiden kasvismössöjä, sillä liharuoat ovat todella yksinkertaisen makuisia. Mieleen tulee tilliliha suolavedessä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Etiopiassa asuva ystäväni pitää blogia, jossa hän kertoo mielenkiintoisia juttuja Etiopian arjesta kehitysyhteistyöhön ja ruokaturvaan.

Ystäväni Kätevä Emäntä täytti vuosia ja sitä juhlittiin asiaankuuluvin menoin. Kävimme Design-museossa toteamassa, että Henrik Vibskovin taide menee yli ymmärryksemme ("olen tässä liimaillut paperisilppua itseeni ja erinäisiin esineisiin ja ottanut siitä kuvan. Nyt ne museon seinällä eli taidetta" - - En ole näköjään tarpeeksi älykäs arvostamaan tällaista metatason visiota) ja siirryimme olennaiseen, eli ruokaan.

Design-museon lähellä on valinnanvaraa ruokapaikkojen suhteen. Emäntä johdatti meidät Ysibaariin Uudenmaankadulle, joka on aiemminkin jo testattu ja hyväksi havaittu.

Ysibaarin menu on omituinen fuusio aasialaista ja perinteistä. Listalla on niin korianteriwokkeja kuin lohikeittoa ja tom yam -keitto tarjoillaan yllättävästi ruisleivän kera. Päättelimme, että ravintola on tullut Helsinkiin aikana (1996), jolloin varmuuden vuoksi listalle oli upotettava lohikeitto ja lehtipihvi, vaikka ravintolan keittiöfilosofia olisi minkälainen tahansa.

Ysibaarissa wokkien ja salaattien yli jatkui keskustelu taiteesta. Onko säälittävää, että museon kohokohta oli sen yhteydessä oleva museon kauppa, jossa sai hypistellä design-koruja, -kortteja, ja -liinoja? Ne oli muuten nättejä ne.



Aamen ja terkkuja,
Hanna