Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?

Käväisimme miehen kanssa Kroatiassa, koska Sinkkonen sanoo, että sopiva määrä olla erossa lapsesta on yö per ikävuosi. Tulkitsen tämän käskyksi, että PITÄÄ olla erossa lapsesta. Mikäs minä THE Sinkkosta vastaan olen väittämään.

Mikäpä muu paikka sopisi parisuhdelomalle paremmin kuin kaupunki nimeltä SPLIT?

Haluan muistaa sen kaiken. Pistaasijäätelön ja tuulenvireen sandaaleihin tottumattomissa varpaissa. Lokakuun lempeän auringon iholla, kapeat kujat, muurit suoraan Game of Thronesista, lämmin käsi alaselällä viilenevässä illassa. Muistan risoton Bokeria kitchenissä and winessa, pastan Makarunissa ja puoli-ilmaisen tuoreen tonnikalan Atlandidassa.

Haluan muistaa vastuuvapauden, kun ei tarvitse huolehtia kenenkään muun syömisistä, päikkäreistä tai viihtymisestä. Sen, kun on aikaa ja energiaa kysyä omalta mieheltään, että mitä kuuluu ja jopa kuunnella vastaus.

Haluan muistaa, kuinka tätä kaikkea arvostaa, kun tietää, että kotona odottaa tiskit ja pyykit ja koira ja rikkinäinen pakastinjääkaappi ja paljon tarvitseva 3-vuotias. Haluan muistaa, kuinka kiire oli hotellilta lentokentälle ja lentokentältä kotiin. Haluan muistaa ripeiden askelien äänen, jotka kuuluivat kun soitimme ovikelloa.

Kel onni on, se onnen kätkeköön, sanoo vanha kansa. Ja on muuten ihan järkyttävän väärässä.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Aika vähän matkavinkkejä löytyy vekkulista Cabo Roigin lomakylästä. Kyseessä on pieni espanjalainen rantakaupunki noin 45minuutin ajomatkan päässä Alicantesta. Valitsimme kohteen suhteiden perusteella - aina kannattaa pitää lämpimät välit pikkuserkkuihin, joilla on upea huvila Välimeren rannalla. Ranta oli täydellinen: muutama vuokrattava aurinkotuoli - eli ranta on siisti, puhdas ja rauhallinen, muttei kuitenkaan niin autio, että täytyisi itse kantaa paikalle pina coladansa, aurinkovarjonsa ja toilettinsa. Hintataso niin kaupoissa kuin ravintoloissakin on huomattavasti pohjoista huokeampi. Kala tiskiltä tai tarjoilijan tarjottimelta oli niin tuoretta, että se lähestulkoon potki vielä.

Cabo Roigssa on ravintoloita joka makuun. Pääkadulla valitettavasti paikalliset tuntuvat menneen piiloon britti- ja venäläisturisteja. Espanjalaiset paellat ja tapakset ovat antaneet luovutusvoiton italialaiselle pastalle, saksalaiselle schnitzelille ja intialaiselle naan-leivälle. Jälleen kerran kannatti suunnata rannalle. Sieltä löytyi espanjalaisiakin keittiöitä, kuten esimerkiksi alla olevissa kuvissa edustava Bahia.

Cabo Roig oli loisto tukikohta tutkia Välimeren rannikkoa muutenkin. Elche, Torrevieja ja lähialueen shoppailut ansaitsevat oman postauksensa, niistä pian lisää!



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kyllä se merimatka taas kannatti. Ihan vain vaikka tämän ravintolan takia. Tämän ravintolan "snickers-kakun" takia vähintäänkin, vaikka ne pääruoatkin olivat aivan ylenpalttisen ihania. Otimme kaikki neljä naista eri annokset ja laitoimme niitä kiertämään myötäpäivään. En osannut päättää, mikä annos oli paras.

Ravintola V sijaitsee Tallinnassa Vanhankaupungin ytimessä. Siinä vieressä on muuten kelpo ravintola Aed, josta pidin myös ylipaljon. Mutta suosikikseni Tallinnan ravintolatarjonnassa nousi kuitenkin V. V:n ruoka on vegaanista olematta kuitenkaan itu-hippi-paikka. Ehkä jotakin kertoo seurueemme pohdinnat ulos astuessa: "Katotaan, onko tää huomennakin auki. Vielä ehtis kerran käydä täällä syömässä ennen lautalle lähtöä!"

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Alkuun vauvan kanssa en uskaltanut mennä muualle Helsingissä kuin Forumin ja Kampin lähettyville, sillä niiden lastenhuoneet ovat verrattomat. Olen toki vieläkin samaa mieltä - näiden kauppakeskusten tarjonta ja lastenhuone -kombo pelastavat hätänälältä, hätäniskapaskoilta, hätä-kaadoin-maitopullon-itseni-ja-vauvani-päälle-tilanteelta sekä muuten vain itkulta.

Forumin ja Kampin mammalounaspaikat on kuitenkin jo niiiin nähty. Aika uskaltautua uusille alueille. Otin asenteen, että minne vain pääsee vaunujen kanssa ja lähdin tällä uholla etelää kohti.

Korkeavuorenkadulta löytyi kehuttu Lucha Loco, jonka tortillabuffetlounas jo konseptiajatuksena herauttaa kuolan valumaan. Voisin laulaa oodeja Lucha Locon tuoreille tacoille, mutta tällä kertaa säästän superlatiivini palvelulle.

"Sori, tää meni vähän kuumaksi. Mulla on lapsia, niin tiedän, että tämä on nyt vähän kuumaa. Toin tämän jääcoolerin, niin hetkessä viilenee." sanoi tarjoilija, joka toi F:n maitopulloa pöytään lämmityksestä. Ovi avattiin, pöytä järjesteltiin meitä varten niin, että syöttötuolit ja vaunut mahtuivat näppärästi ympärille. Seurueessamme oli myös yksi sormiruokailija, joka sai buffetista ottaa muutaman maistiaisen ilmaiseksi. Henkilökunta kävi välillä tervehtimässä vauvoja ja pesivät omatoimisesti lattialle pudonneen tutin. Ovi avattiin lähtiessä.

Enpä ole ikinä missään maassa milloinkaan ollut paikassa, jossa olisi ollut näin äitiystävällinen palvelu. F tykkäsi myös, erityisesti Luchas Locosin värikkäät seinät saivat vauvan ihmettelemään.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

On yksi kansa, joka ylitse muiden on ymmärtänyt jälkiruoan syvimmän olemuksen. Amerikkalaiset. He ovat ymmärtäneet, että koolla ON väliä. Ja että kaikki sopii kaiken kanssa yhteen, mieluiten jos kaikkea on PALJON ja vähän vielä kinuskia päälle.

Käväisin kummipojan luona New Yorkissa ja vähän vahingossa eksyin Magnolia Bakeryyn. Ajattelin, että kyllä kuppikakkujen luvatussa maassa TÄYTYY maistaa red velvet cupcakea. Matkalla kohti kuppikakkuja minut pysäytti juustokakkutiski vaatien, että "syö minut", "syö meidät kaikki!". Kukas minä nyt olen tuollaiseen vaatimukseen kieltäytymään?

Se juustokakku oli maailman ihaninta. Joka palasen jälkeen hoin ystävälleni, että "miten voi olla näin hyvää?!?". Haluaisin syödä sitä viikoittain, kirjoittaa sille oodeja, laulaa sille serenadeja, piirtää sille lipun ja nostaa sen maailman korkeimpaan lipputolppaan. En enää koskaan voi syödä mitään muuta juustokakkua, sehän olisi aivan kun pettäisin sitä!



Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Lisää matkavinkkejä Mondosta

"Ihan hyvää, jos vaan tykkää", sanoi äitini ja ronkki tästä paistoksesta suuhunsa ainoastaan punajuuret ja fetanpalat. Minun mielestäni tämä on niiiin hyvää, että voisin syödä tätä joka päivä JOKA PÄIVÄ. Sitä paitsi tästä ohjeesta tulee helposti kerralla niin iso satsi (ainakin 4 annosta), että tätä sitten saakin syödä useampana päivänä. Seuraaviin päiviin maagisesti ilmestyy enemmän aikaa, kun ei tarvitse käyttää aikaa joka päivä kokkaukseen. Testatkaa itse ja kommentoikaa, kumpi on oikeassa - minä vai äiti.

Fetagratinoitua lehtikaalia

n. 500g punajuuria (hevi-osastolta saa sellaisia esikeitettyjä punajuuria. Suosittelen!! Nopeuttaa tämänkin reseptin toteuttamista eksponentiaalisesti!)
100g belugalinssejä
3,5dl vettä
1 kasvisliemikuutio
200g lehtikaalia
2rkl voita
300g fetaa
pari kourallista saksanpähkinöitä

- Ellet löytänyt esikeitettyjä punajuuria, niin kypsennä punajuuret keittämällä tai paahtamalla, kuoti ja pilko suupaloiksi.
- Keitä belugalinssit vedessä kasvisliemikuution kera, n. 20min.
- Revi lehtikaalit suupalan kokoisiksi, poista kovat lehtiruodit
- Laita uunipadan pohjalle voi nokareina ja kerros linssejä, punajuuria, lehtikaalia ja fetaa. Toista toinen kerros linssejä, punajuuria ja lehtikaalia ja heitä päälle vielä pari kourallista saksanpähkinöitä. Päälle vielä reilusti fetaa.
- Paista 200 asteessa n. 20min, kunnes feta on saanut vähän väriä.
- Syö joko heti lämpimänä tai myöhemmin kylmänä.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Lisää reseptejä mm. Kotivinkistä!