Hanna Paavilainen

Hallinnan harha

söndag 13 september, 2020 @ 08:51
0
Lapset tappelevat joka aamu päiväkotimatkalla, että kumpi saa painaa nappia, joka oletettavasti nopeuttaa liikennevalojen vaihtumista vihreäksi jalankulkijoille. Jostain luin, että Ameriikoissa suurin osa liikennevalonapeista on vanhoja eikä niillä ole enää mitään merkitystä liikennevalojen toimintaan, mutta mötikät on jätetty paikoilleen. Huomattiin, että jalankulkijat (myös AIKUISET) halusivat painaa nappia.

En tiedä, miten sitten Suomessa, onko niillä suojatien viereisillä napeilla oikeasti mitään muuta vaikutusta, kuin että mötikkään syttyy valo. Mutta olenpahan itsenikin yllättänyt naputtamasta sitä nappia, kun on bussi näkyy jo lähestyvän ja pitäisi päästä tien yli. Oletan, että useamman kerran napin painalluksesta tuskin on hyötyä.

Napit on Jenkeissä jätetty varmaan paikoilleen siksi, että säilyisi jonkunlainen hallinnan harha arjessa. Minäkin luulen vaikuttavani johonkin täysin minusta riippumattomaan asiaan, kun tökin liikennevalonappia. Ja tietenkin tämä on vertauskuva kaikelle sille, mistä luulen olevani kontrollissa.

Kun esikoiseni syntyi erityislapsena ja kaikki meni erilailla, kuin olin suunnitellut, hurahdin hetkeksi lastenvaatteisiin. Kun tuntui, ettei mihinkään voi vaikuttaa, pystyin ainakin vaikuttaa siihen, että lapsellani oli söpöimmät Mini rodinit ja Paput päällänsä.

Niin sitä uskottelee itselleen, että hommat on jonkunlaisessa hallinnassa, mutta loppuviimein aika vähän asioita on omassa kontrollissamme. Huomenna kaikki voi olla toisin, vaikka tänään olisi mitä nappeja painellut.

Jos päästän irti kontrollin illuusiosta, mitä tapahtuisi? Voisinko onnistua nauttimaan siitä, että asiat ovat suuremman kädessä, eikä mun kontrollissa?

hallinnan tunne

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos ikinä osut hissiin tai napilliseen suojatieristeykseen samaan aikaan lapsiperheen kanssa, niin älä ole itsekäs aikuinen vaan anna hyvä ihminen lapsen painaa nappia!

Nautinnon jalo taito

söndag 06 september, 2020 @ 11:28
0
Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?

Takamukselleen putoamisen vaikutus

söndag 30 augusti, 2020 @ 17:12
0
Pratfall-vaikutus, vapaasti suomennettuna takamukselleen putoamisen vaikutus, on psykologinen ilmiö, jonka mukaan epätäydellisyys on hellyyttävää. Psykologisissa testeissä jo 60-luvulla todettiin, että pienet virheet tekevät ihmisestä miellyttävän ja virheettömyyttä pidetään taas luotaantyöntävänä piirteenä.

Tämä tuli mieleeni, kun bloggaaja Eeva Kolu kauhisteli somessa kuvaa, jonka hänestä Me Naisissa julkaistiin. Kuva ei ollut photoshopattu, vaan siinä näkyi hänen finnit poskilla. Kuva osui hänelle arkaan paikkaan itsetunnossa. Minut se sai ihailemaan häntä (mikäli mahdollista!) vielä enemmän kuin aikaisemmin. Tiesin, että hän on taitava ja viisas, mutta että vielä inhimillinenkin!

Olen julkisesti tunnustanut olevani perfektionisti. Kuinkakohan paljon aikaa ja energiaa sitä on tullut käytettyä siihen, ettei tee virheitä? Kuinkakohan monta tuntia siihen, että peittelen virheitäni?

Hoi hyvä Jumala, miten saisin ne tunnit takaisin?
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ihoon kaiverrettu

söndag 23 augusti, 2020 @ 15:19
0
Otin tatuoinnin 16-vuotiaana. Äidille kerroin etukäteen, mutta isälle kerrottiin vasta jälkikäteen. Valitsin tatuoijan värityskirjasta merihevosen sen kummempaa miettimättä. Siihen aikaan 16-vuotiaan käden jatkeena ei ollut älypuhelinta, vaan Nokia 3110 ja siinä visuaaliset elementit olivat huipussaan matopelissä, joten Pinterestin pinnaukset eivät olleet vaihtoehto. Ei ollut muuten siinä puhelimessa emojeita, vaan erilaisia välimerkkejä yhdistelemällä sai kuvioita aikaiseksi, kuten hymynaama
:)
tai surunaama
:(
tai vaikkapa ruusu.
@--;--
Internettiin pääsi vain pöytäkoneella, mutta samaan aikaan ei voinut käyttää lankapuhelinta. Silloin, jos luurin nosti korvalle, sieltä kuului kamalaa vikinää.

Anteeksi, eksyin taas omiin sivulauseisiini. Takaisin tatuointiin. Merihevoseni linjat ovat tässä parissa kymmenessä vuodessa levinneet ja värit pehmentyneet, ehkä vähän niin kuin kantajallaankin. En ole katunut. Vaikka kuva-aihe tuntuu ihan pöljältä, niin se kertoo kuitenkin siitä, että joskus olen osannut olla spontaani.

En tiedä, mitä on tapahtunut vuosien varrella, koska olen hävittänyt sen piirteen itsestäni. Tykkään suunnitella, harkita, puntaroida ja vatvoa. Toisen tatuoinnin ottamista olen harkinnut nyt, noh, sieltä 16-vuotiaasta lähtien.

Olisikohan aika oppia sisäiseltä teiniltään jotain ja alkaa taas impulsiiviseksi? (Sanoo hän, etukäteen suunnitellen impulsiivisuutta.) Ehkä reilun 20 vuoden vatuloinnin jälkeen olen valmis toiseen tatuointiin. Me naisissa oli muuten ihan vinkeä testi tatuoinneista. Ehdottivat minulle tekstitatuointia. Mutta haluaisin mieluummin kuvan. Ehdotuksia kuvasta, kohdasta ja tietenkin taiteilijoista???

tatuointi

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Mielensähyvittäjä

söndag 16 augusti, 2020 @ 08:37
0
Kälyni kertoi, että kun tulin sukuun, hän oli kysellyt ihmisiltä, millainen se Hanna oikein on. Minuun viitaten joku oli kuulemma sanonut: "Kehtaisinpa itsekin käyttää vaatteita, joista näkyy puolet pakarasta."

Kälyni oli tulkinnut tämän niin, että minun pukeutumistani arvosteltiin. Itse en kuullut asiaa lainkaan samoin korvin. Päätin tulkita asian itselleni suotuisimmalla tavalla. Hei, mulla on jonkun mielestä hyvä takamus! Kiitosta vain kohteliaisuudesta!

Netflixin elokuvassa Helppo tyttö, on kohtaus, jossa nainen ihmettelee, miksi toisella naisella on niin paljon kauneusleikkauksia, vaikka hän on niin nätti. Siinä olisi ollut oiva tilaisuus pahoittaa mielensä, mutta nainen kommentoi: "Kiitos, minun mielestä sinäkin olet oikein nätti".

Tätä jippoa käytän mahdollisimman usein: tulkitse aina kaikki toisten sanomiset itsellesi imartelevimmalla tavalla. Jos päästää irti loukkaantumisen tunteesta, niin loukkauskin lakkaa olemasta. Sitä paitsi olen niin naiivi, että oikeastikin ajattelen ihmisten haluavan pääsääntöisesti hyvää. Siksi VALITSEN tulkita heidän sanomisensa hyvän kautta.

Välillä toki pitää myös pahoittaa mielensä. Inhoan sanaa "mielensäpahoittaja". Yleensä tämän sanan käyttäjä on satuttanut sanoillaan toista ja sysää vastuun pois. Ihan niin kuin joku tahallaan pahoittaisi oman mielensä. Silloin, jos kohtaa perustavanlaatuista epäoikeudenmukaisuutta, on ainoa oikea reaktio pahoittaa mielensä.

Taistelujaan voi kuitenkin valita. Siksi harjoittelen jatkuvasti "mielensähyvittäjän" roolia. Etten jäisi vellomaan siinä, mitä joskus joku on sanonut musta tai mulle. Että hyväksyisin sen, ettei kaikki ole täydellisiä, en edes minä itse.

+ + +

Tämä ja edellisen julkaisun kuva on muuten otettu Keravan taidetalossa. Purku-uhan alla olevan kerrostalon on valloittanut joukko taiteilijoita ja näyttelyn läpikiertäminen on ehdottomasti tunnin jonotuksen arvoinen. Ei turhaan tätä näyttelyä ole Me Naiset ja Gloria hehkuttaneet!

Taidetalo

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Näkinkenkä ja elämän mielekkyys

söndag 09 augusti, 2020 @ 22:10
0
Olipa kerran pieni tyttö, joka poimi rantaan huuhtouneita näkinkenkiä. Ranta oli kauttaaltaan täynnä tummia möykkyjä, jotka laskuveden etääntyessä olivat jääneet porottavan auringon armoille. Viereen tuli joku ikävä kyynikko, joka päivitteli tytön toimia: ”Ei ole mitään väliä, vaikka kuinka heittelisit näkinkenkiä takaisin mereen. Niitä on niin paljon, ettet kuitenkaan ehdi pelastamaan niitä kaikkia”. Tyttö jatkoi simpukoiden siirtelyä. ”En niin, mutta sillä on väliä sille yhdelle näkinkengälle, joka pääsee takaisin mereen”.

Olen aiemminkin kirjoittanut blogissani siitä, kuinka pienet teot merkitsevät. Ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun tarvitaan ihan kaikkia. Omaa lentämistä, lihansyöntiä, yksityisautoilua tai shoppailuaddiktiota on turha selitellä sillä, ettei yksittäisellä ihmisen teoilla Suomessa olisi merkitystä. Viimeistään korona osoitti, kuinka niin pieni asia, ettei sitä edes voi havaita ilman mikroskooppista tutkiskelua, voi saada koko maailman polvilleen.

Olen niin naiivi, että ajattelen sitä näkinkenkää, kun kiikutan lasipurkkeja kierrätyspisteelle. Kaikella on oltava merkitys, se löytyy kyllä. Tiedän, ettei sillä ole juurikaan merkitystä isossa kuvassa, kun tarvitaan valtiollisten tason toimenpiteitä, mutta ehkä jollekin näkinkengälle jossain sillä on merkitys.

Vaikkei sillä olisi merkitystä kellekään tai millekään ilmastonmuutoksen kannalta, sillä on merkitystä minulle. Oman elämäni mielekkyyden kannalta on tärkeää, että teen niin.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Hiljaisuuteen mahtuu kaikki maailman äänet

söndag 02 augusti, 2020 @ 07:28
0
Olen todellakin liian levoton lootusasentoon. Olen marssinut kesken yin-joogatuntikokeilun ulos salista ja metsälenkeillä upotan kuulokkeet korviin. Ennen pappisvihkimystä meidät papiksi haluavat pakotettiin paripäiväiseen hiljaisuuden retriittiin, jonka läpi huijasin lukkiutumalla huoneeseeni katsomaan elokuvia. Kun olen yksin kotona, äänimaisemana toimii radio.

Yle radio 1:n Horisontti-ohjelmassa kysyin hiljaisuuden asiantuntijoilta, miksi hiljaisuus on minulle vaikeaa. (Tiedostan, että tässä saattaisi olla laajemmankin terapian paikka, mutta ei mennä nyt siihen.) Sain kuulla, etten ole yksin. Monet kokevat hiljaisuuden vaikeana ja jopa ahdistavana.

Hiljaisuudessa kohtaa itsensä: kaikki traumansa, neuroosinsa ja sen, mitä on. Se on syväsukellus pinnan alle, jolloin on jätettävä kaikki suojavarusteet ja kellukkeet taakse. Syvyyksissä voi nähdä pelottaviakin asioita ja fantasioita. Kun hiljaisuuteen sukeltaa, se muuttaa myös sitä, miten itsensä ja maailman näkee myös silloin, kun ponnahtaa takaisin pintaan.

Vain itsensä aidosti kohdatessaan voi hyväksyä itsensä, oppii olemaan syyttämästä itseään, luopumaan hallinnan tunteesta. Siksi hiljaisuutta tulisi harjoitella. On myös lukuisia lääketieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä hiljaisuus tekee aivoillemme: hiljaisuus edistää luovuutta, oppimista, keskittymistä ja muistamista. Hiljaisuuden puute taas heikentää immuniteettia ja aiheuttaa jopa sydänsairauksia.

Hiljaisuus on laboratorio, jossa tutkitaan elämän suuria salaisuuksia. Siellä laboratoriossa haetaan myötätuntoista yhteyttä itseen, luontoon, ihmisiin ja maailmankaikkeuteen. Haluaisin lisätä, että myös Jumalaan.

En koskaan jäänyt kiinni huijaamisestani retriitissä, sain vihkimyksen papiksi 2009. Edelleenkin koen, että joku voi levätä Jumalan läsnäolossa nyrkkeilysäkkiä rummutellessa tai vaikka lenkkitossujen tasaisessa tömpseessä pururataa vasten. Jumala ei rajoitu hiljaisuuteen. Mutta kyllä nämä asiantuntijat saivat vakuuttumaan, että pitäisi antaa myös hiljaisuudelle uusi mahdollisuus.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tässä mäkin kotona innostuin sitten vähän reenailemaan "hiljaisuutta":
hiljaisuus
Hiljaisuus
Hiljaisuus


PS: Kuuntele Horisontti hiljaisuudesta täällä.
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D