Hanna Paavilainen

Pyhäinpäivä vai Halloween?

söndag 01 november, 2020 @ 13:40
0
Tänäkin vuonna yritin teroittaa lapsilleni, että meidän perheessä ei vietetä halloweenia, vaan pyhäinpäivää. Halloween on edustettuna vahvemmin katukuvassa, kauppojen hyllyillä ja lehtien kansissa.

- Okei, vietetään sitten huomenna hällöyviinia, vanhempi poikani neuvotteli

Siihen minä sitten selittämään, että halloween on sellainen amerikkalainen juhla (tai, no tarkkaan ottaen alunperin irlantilainen), emmekä me ole amerikkalaisia.

- Voisimmeko muuttaa Amerikkaan ja sitten viettää hällöyviiniä? Poika kysyi ärrät suussa pyörien Amerikka-sanan kohdalla.

Ei kai sitä sentään tarvitse Trumplandiaan asti muuttaa juhliakseen halloweenia. Teimme kompromissin: päivällä kävimme hautausmaalla sytyttämässä kynttilät. Pojat kuuntelivat kiltisti tarinat molemmista mummoistani, jotka ovat jo siirtyneet tästä ajasta ikuisuuteen. Illalla pojat saivat sitten pukeutua ja koristella kodin hämähäkeillä ja luurangoilla. Askartelimme kurpitsalyhdyn Ihanan ohjeiden mukaan.

Näin sitä tuli taas taivuttua periaatteistaan käytännön edessä.

Lapset 6 - äiti 0.

Karkkia kerjäämään ei lähdetty. Siinä touhussa lapset symboloivat vainajien sieluja, jotka palaavat kotiin. Kuolleille pitää antaa lahjoja, muuten he suuttuvat ja tekevät kepposia. Ajatuksena on siis lepytellä kuolleita sukulaisia. En usko, että kumpikaan mummoistani tarvitsee karkkilepyttelyjä, eikä kumpikaan heistä varsinaisesti nauttisi nähdessään pojat vatsa pinkeänä sokerista. Haluan uskoa, että he ilahtuvat kuitenkin heille sytyttämästämme kynttilästä.

Tai mistä minä sen tiedän, mistä vainajat suuttuvat tai ilahtuvat. Eikä ehkä tarvitsekaan, elän enemmän eläviä varten. Haluan kertoa pojilleni, että he eivät ajelehdi tässä ajassa vain sattumanvaraisesti, vaan he kuuluvat pitkään sukupolvien virtaan, missä mummut ja papat ovat valinnoillaan ja rakkaudellaan viitoittaneet tietä meillekin eteenpäin. Haluan kertoa, että pelko ja ikävä ovat tunteita, jotka kuuluu elämään, mutta ne voidaan kohdata yhdessä. Haluan näyttää, ettei ole sellaista pimeää, jota valo ei voittaisi.

Pyhäinpäivä Halloween
Pyhäinpäivä Halloween

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ennen kuin tuomitset

söndag 25 oktober, 2020 @ 07:32
0
Ennen tätä loskaa, kun ulkona pystyi vielä olemaan siedettäviä määriä ilman itsekin vettymistä tähän harmauteen, olimme ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä puistossa. Vastaamme tuli pari kulkijaa, jotka ilmoittivat tulostaan suureen ääneen rähinöiden. Vastatuuli toi heidän ominaistuoksunsa sieraimiini jo kauan ennen kuin pystyin erottamaan heidän kasvonpiirteensä: etanolia ja ureaa. He tulivat kilisevien muovikassiensa kanssa ja saivat minut ja ystäväni siirtymään soratien toiseen laitaan.

Ystäväni nyrpisti nenää, kuten itsekin huomasin tekeväni. Rähinöitsijät olivat kohdallamme. Emme kumpikaan katsonut heitä kasvoihin, vaan löysimme mielenkiintoisempaa katsottavaa kenkämme kärjistä ja puiden latvoista. Rähinöitsijät ohittivat meidät.

Juuri ennen tätä ystäväni oli julistanut, miten yli kaiken rakastaa lapsiaan. Kuinka tekisi kaiken heidän vuokseen, elämänsä ja kuolemansa, aikansa ja rahansa, kaiken mitä hänellä on antaa. Miten hänen elämänsä oli muuttunut, kun hän sai ensimmäistä kertaa lapsensa syliinsä.

Oivallus puhalsi läpi vartalon niin kuin lokakuinen kostea kolea tuuli näillä leveysasteilla voi vain tehdä, vaikkei silloin edes ollut vielä kylmä, vaan poikkeuksellinen lämmin tähän vuodenaikaan nähden. Että nuokin rähinöitsijät ovat jonkun lapsia. Että heidänkin äiti/isä on synnytyslaitoksella katsonut häntä kuin maailman suurinta ihmettä, mikä hän oikeasti onkin. Että jollekulle tuokin laitapuolen mies on sama, kuin mitä oma lapsi on ollut minulle.

"Aivan kamala ajatus", ystäväni sanoi ja pudisti päätään myhähtäen, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti.

Aika yksinkertainen oivallus ja itsestäänselväkin. Kirkkaimmat ajatukset usein ovat sellaisia. Mutta mitä, jos sen ajatuksen veisi ihan käytäntöön? Jospa yrittäisin katsoa jokaista ihmistä - varsinkin niitä ärsyttäviä - aina sen ajatuksen läpi, että tuokin on ollut suloinen tissiä hamuileva kapalo. Tuollekin käärölle joku on kuiskinut synnytyslaitoksella korvaan "rakastan sinua yli kaiken".

Mitä, jos ennen jokaista kohtaamista ja keskustelua sanoisi tälle hiljaa mielessään "Rakastan sinua" ennen kuin alkaa keskusteluun?

No, ehkä tuo viimeinen menee vähän liioittelun puolelle.

Rakastan sinua

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ole se ihme

söndag 18 oktober, 2020 @ 07:39
0
"Suomalaiselle ihme on sellainen, että löytää takin taskusta sinne unohtuneen käärepaperikarkin"
Jotain tällaista sanoi kirjailija Kaisa Kariranta, kun oli kierrellyt ympäri Eurooppaa tutkimassa ihmeitä ja palasi Suomeen.

Miten hieno, arkinen asenne ihmeisiin! Hyvä Suomi! Ei sitä tarvitse itkeviä Neitsyt Maria -patsaita nähdäkseen ihmeitä ympärillään. Riittää, kun katsoo ympärilleen riittävän tarkasti. Huomaa lapsensa oppineen viimein hyppäämään hyppynarua. Puiden lehdet juhlaväreissään. Uusi suppiloinen lehdenalku Kultaköynnöksessä kirjahyllyllä, vaikka luuli tappaneensa sen jo viime viikolla.

Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä:
sellaisia, joiden mielestä ihmeitä ei ole ja sellaisia, joiden mielestä kaikki on ihmettä.

Mä haluan olla se jälkimmäinen. Uskon ihmeisiin, onnenkantamoisiin, uusiin mahdollisuuksiin, sattumiin, epätodennäköisyyksiin ja siihen, ettei kaikki ole selitettävissä.

Tässä päivässä (jokaisessa päivässä!) on valtavasti ihmeitä. Mä haluan nähdä ne. Ja vielä enemmän: mä haluan olla sellainen ja nähdä itseni sellaisena.

Lisää keskusteluja ihmeistä, uskon epäilyksistä ja uskon vahvistuksista radion puolella Kirkkokahveilla. Vieraanani kahvittelemassa oli siteeraamani Kaisa Kariranta, muusikko Jukka Salminen ja näyttelijä Miia Nuutila. Kirkkokahveille pääset mukaan klo 10 täällä: https://areena.yle.fi/audio/1-50608909

Kirkkokahvit
Kirkkokahvit
Kirkkokahvit

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Älä oleta, vaan tiedä

söndag 11 oktober, 2020 @ 14:31
0
Eräänä aamuna jonotin pikkupakkasella pikkukylän Siwan aukeamista. Kanssani tuli jonottamaan mies, jonka kädet tärisi, muttei kylmästä. Täsmällisesti kello 9.00 violettihiuksinen nainen avasi meille oven ja molemmat ryntäsimme täsmäostoksiemme perään. Hän osti ruskean lasisen pullon Karhua. Minä ostin keltaisen purkin Vaseliinia. Silmäilimme toisiamme liukuhihnalla. Teimme molemmat toisistamme oletuksia.

(Minulla oli tietenkin nyrkkeilykisat kyseisessä kylässä ja ilman Vaseliinia ei kannata mennä kehään. Nyrkkeilijöiden niksi on vuorata kasvonsa Vaseliinilla otteluiden ajaksi, jotta tulee vähemmän mustelmia ja nirhaumia. Mutta tätä kolmoskaljamies ei voinut tietää. Enkä minäkään tiennyt mitään siitä, missä hän oli ollut ja minne menossa. Oletin omiani, myönnän.)

Viime viikolla silmäni oli (taas) mustana. Aina ei edes Vaseliinit auta. Pitäisi joku päivä varmaan opetella väistämään paremmin. Aulassa kolme jurrista miestä tuijotti minua ja kun olin kulkenut heidän ohi, kuulin takanani muminaa vaimonhakkaajista. Mielessäni tuomitsin heidät munattomiksi känniääliöiksi, jotka eivät pysty sanomaan asioita suoraan. Mutta mistäpä he voisivat tietää, että tämä puolitoistametrinen nainen viihtyy vapaa-aikanaan nyrkkeilykehissä. Ja mistä minäkin voisin tietää, että millaista taakkaa he kantavat, että juuri tällä kertaa heillä ei ollut voimavaroja puuttua tuntemattoman naisen oletettuun kotiväkivaltaan. Mistäpä minä tiedän, jos heidän harittava katse ja kierot askeleet johtuivat jostain muusta kuin päihteistä. Eikä se oikeastaan ole asianikaan.

Niinpä sitä itse kukin hyppää nopeisiin oletuksiin toisesta ihmisestä, jonka asiat ei noin niinkuin lähtökohtaisestikaan kuuluneet toisille.

musta silmä

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Onko enkeleitä oikeasti olemassa?

söndag 04 oktober, 2020 @ 08:04
0
Joidenkin tilastojen mukaan 250 000 suomalaista on kohdannut enkelin.

Olen mäkin kokenut kaikenlaisia sattumia, joita olen johdatukseksi tulkinnut. Yhden niistä laitan enkelin piikkiin:

Eräänä talvena pysähdyin 3-motarin varrella tien viereen hyssyttelemään takapenkillä hysteerisesti kaukalossaan itkevää vauvaa. Jätin auton käyntiin ja t-paitasillani hipsin ulkokautta takaovelle. Ovet olivat lukkittuneet. En saanut ovia auki. Panikoiduin, koska vauva itki edelleen takapenkillä ja olin tiukassa pakkasessa ilman takkia ja villapaitaa, aika monta rintatulehdusta takana muutenkin. Remmoin jokaista ovea ja takakonttia, viereeni pysähtyi myös toinen auto, jonka kuski kiskoi ovia auki ja lopulta soitti palokunnan paikalle. Palokuntaa ei kuitenkaan saapunut. Kohmeisin käsin ja kyynelsilmin, ehkä puolen tunnin tasaisen ovien renklaamisen jälkeen, yksi ovista aukesi. Kävin vielä kokeilemassa muut ovet: olinko vain kuvitellut kaiken? Muut ovet pysyivät lukossa.

Tähän voisi joku epäilijä sanoa, ettei tämä liity mitenkään enkeleihin. Mutten osaa ymmärtää syytä sen oven aukenemiseen muuta kuin yliluonnollinen interventio.

Ehkä joku voisi ajatella, että se viereen pysähtyneen auton kuski teki enkelin toimia auttaessani mua.

En siis oikeastaan tiedä, ovatko enkelit vain vertauskuvallisia, symboli Jumalan toiminnalle ja suojelukselle maan päällä. Vai vaikuttaako täällä oikeasti henkivoimia, mitä ei voi järjellä ymmärtää.

Siihen en ainakaan usko, että enkelit ovat isotissisiä blondeja leijumassa jokaisen sillan päällä. Enkä myöskään usko, että ihmisistä tulee enkeleitä kuollessaan.

Joka tapauksessa enkeleillä on aina joku viesti. Oli sitten kyse ihan kirjaimellisesti oikeasta isotissisestä blondista hahmosta leijumassa sillan päällä tai vertauskuvasta, niin se viesti on yhtä totta. Usein se viesti on "älä pelkää".

Ehkä turha on siis miettiä, onko enkeleitä oikeasti olemassa vai ei. Ehkä parempi kysymys on se, mikä niiden merkitys on.

Tehtiin töissä radio-ohjelma, jossa vietetään jumalanpalvelusta kahvikupit kädessä höyryten ja jutellaan enkeleistä.
Ota kuppi kuumaa käteen ja liity mukaan yhteiseen pöytään tästä:
https://areena.yle.fi/audio/1-50584420

Enkeleitä onko heitä


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tee työtä, jolla on merkitys

söndag 27 september, 2020 @ 07:44
0
Kun 10-vuotiaalta kysyttiin, miksi töissä käydään, hän vastasi, että ”no koska sieltä saa massia!”

Mulle työ on ollut aina jotain muutakin kuin rahaa: kaikista tärkein merkitys on ollut ihmisillä. Kun olin töissä Nokian k-kaupan kaupan kassalla, vihasin itse työtä (en sopinut lainkaan nopeaan asiakaspalvelukohtaamiseen ja istumalihakseni puutuivat kassan takana kökkimiseen), mutta työkaverit olivat niin hauskoja, että viihdyin työssä useamman vuoden. Kun pääsin unelmatyöhöni (nykyiseen työhöni uskonnollisten ohjelmien toimittajana), en päässyt mukaan työpaikkani silloiseen sisäpiiriin. Voin pitkään pahoin, vaikka työn sisältö olikin kivaa. (Sittemmin klikit ovat purkautuneet ja nykyään koen olevani ihan osa porukkaa.)

Mulle työ on ollut aina jotain muutakin kuin rahaa: suorituskeskeisenä ihmisenä olen mitannut sillä myös omaa arvoani. Opiskeluaikana täytin vapaa-ajat työskentelyllä ja työelämään siirtymisen jälkeenkin vapaa-aikani täyttyi produktiivisesta puuhailusta vähintäänkin, tai sitten freelancer-keikoista. Tai sitten viikonloppuisin "latasin akkuja", jotta jaksaa taas töissä.

Kotilieden haastattelussa uupumisesta kirjan tehnyt Eeva Kolu sanoo nykyisestä työkulttuurista:

”Koko ajan pitää kehittää itseään paremmaksi ihmiseksi ja tehokkaammaksi työntekijäksi. Pitää olla tuotteliaampi, henkistyä, optimoida ruokavaliota, ajatella positiivisesti ja olla kiitollinen. ”


Vaikka eihän ihminen ole mikään resurssi johonkin itsensä ulkopuolelle. Ei armoa tai arvoa tarvitse ansaita työllä. Kyllähän me tää kaikki tiedetään, mutta vaikeampaa se on ymmärtää.

90-luvun jälkeen on ollut yhteiskunnassa vahva oletus, että mikä tahansa työ on parempi kuin ei työtä ollenkaan. Kunhan vain kääritään hihat ja aletaan hommiin, loisia ei suvaita. Mutta pitäisikö työ määritellä uudelleen niin, että se on eettisesti kestävää ja inhimillisesti merkittävää?

Ammattilaisten ajatuksia työn merkityksestä ja merkityksellisestä työstä voit kuunnella aiheesta Horisontista täällä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Muista pyhittää lepopäivä!

Miksi ihmiset julkaisevat itsestään urheilukuvia?

söndag 20 september, 2020 @ 08:31
0
Tiedättehän, että on ihan mahdollista urheilla ILMAN, että julkaisee siitä kuvaa. Somea kun selaa, niin tuntuu olevan monia, jotka eivät tiedä tätä. Ja hei - olen yksi heistä!

Peruskoulussa olin aina se oppilas, joka viimeisenä valittiin pesäpallojoukkueeseen. Ja koripallojoukkueeseen. Mihin tahansa joukkueeseen. Lintsasin liikuntatunneilta aina, kun kehtasin. Pidin kuumemittaria lukulampussa kiinni ja sain lukeman nousemaan yli kuumerajan. Valehtelin kuukautiskipuja. Jos jouduin tunnille, yritin sulautua puolapuihin.

Vasta nyrkkeilyn myötä löysin muutenkin urheilun elämään, mutta identiteettini on edelleen kaikkea muuta kuin urheilullinen. Mielessäni olen edelleen se ruipelo tyttö, joka hengästyy puolikkaasta juoksuaskeleesta ja joka vain hädin tuskin pysyy uimahallissa pinnalla.

Sosiaalisessa mediassa rakennetaan omaa identiteettiä uudelleen. Omalla tilillään voi valikoida, mitä osia itsestään ja elämästään muille näyttää ja toisaalta haluaa myös itse omasta elämästään nähdä ja jatkaa keskustelua. On siinä varmaan jonkunlaista näyttämisen tarvetta, lesoamista tai leijumista. Ehkä kuitenkin enemmän sitä, millaisena itsensä haluaa nähdä.

Siksi julkaisen itsestäni urheiluselfieitä ja tykkään myös katsella muiden hikipisaroita somen kautta. Saa laittaa seurantaan instassa @hannapaavi!

Urheilukuva some nyrkkeily


Aamen ja terkkuja
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D