Hanna Paavilainen

Tärkeintä ei ole voitto

söndag 20 december, 2020 @ 11:40
0
Viime jouluna pelasimme paljon Trivial Pursuitia. Meillä olevan version kysymykset ovat jostain 80-luvulta, joten etsin Torista tuoreempia kortteja. Sinne oli tullut uusin Trivial myyntiin Tapaninpäivänä klo 01:34. Naurahdin sen nähdessäni, pystyin kuvittelemaan sen pelin, joka edelsi tätä myynti-ilmoitusta.

Lautapelien (ja nyrkkeilyn! ja elämän!) kanssa on hyvä muistaa, että tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajien nöyryyttäminen. Eiku! Tärkeintä ei ole voitto, vaan murskavoitto. Eiku! Tärkeintä ei ole voitto, vaan yrittäminen.

Olen pienestä pitäen rakastanut voittamista. Kuulostaa ehkä itseriittoiselta, mutta olen aina tehnyt uutterasti hommia sen eteen, että saan sen kympin tai kultamitalin tai Trivial Pursuitin pylpyrät. Lahjakas en ole ollut koskaan missään, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja itsepäisempi.

Häviämistä olen taas pelännyt. Samaistun siihen tyyppiin, joka yön pikkutunneilla myy pelin hävittääkseen todisteet häviöstä. Hävityn nyrkkeilymatsin jälkeen olen hävennyt itseäni peiton alla ja ajatellut, että valmentajani ja seuranikin häpeää minua. Olen jättänyt otteluita ottelematta, sillä olen pelännyt häviötä. Olen jättänyt romaanini käsikirjoituksen loppusuoralle peläten, etten kestä, jos tarjoaisin sitä kustantajalle ja se torjuttaisiin. Helpompi on jättää se kesken.

Nyt olen huomannut, että minua inspiroi enemmän ne, jotka yrittää kuin ne, jotka voittaa. Eräs ihminen, joka hakee töitä toisensa jälkeen, vaikkei saakaan heti hakemaansa työpaikkaa. Sitten yksi tyyppi, joka menee kehään, vaikka ottelukirjassa edelliset 5 matsia on hävitty.

Olen ottanut unelmani romaanin kirjoittamisesta nyt työn alle. Eikö olisi yksi valmis romaani pöytälaatikossa parempi, kuin ikuisesti keskeneräinen romaani? Eikö olisikin parempi olla epäonnistunut kirjailija kuin että ei olisi uskaltanut yrittää ollenkaan?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kuolemansyntien listasta puuttuu...

söndag 13 december, 2020 @ 21:44
0
Olen toimitusjohtaja, hallituksen puheenjohtaja ja kaikkivaltias hallitsija. Minä tiedän, onko lapsillani oikean kokoiset kurahousut jalassa ja varakurikset päiväkodissa, muistan wilma-tunnuksen, kilpailutan sähköyhtiön ja järjestän leikkitreffit kaverilla. Koordinoin joululahjat ja varaan ajan neuvolaan ja hammastarkastukseen ajoissa. Suunnittelen kauppalistat ja teen ruokia hätävaraksi pakkaseen. Teen listoja, ylläpidän kalenteria ja ohjelmoin lomat ja vapaapäivät. Varsinkin näin joulun alla ja Lapin matkan edessä organisointitaitoni (huomaathan, miten hienosti tässä käännän rasittavat piirteeni vahvuuksiksi?) on jumittunut jonkinlaiselle turbovaihteelle.

Enkä usko hetkeekään sitä, että asioilla on tapana järjestyä ja että joulu tulee, vaikka laittaisit kodin sijasta pitkälleen. Ehei! Se on nimittäin niin, että asiat järjestyvät, kun joku järjestää ne. Asioille voi jotain, jos niille tekee jotain. Ja minähän teen.

Vielä viimeksi kun tarkistin kuolemansyntien listan, niin äärimmäinen hallitseminen ei ollut seitsemän joukossa. Jos joku julistaisi sen kuolemansynniksi, olisiko siitä silloin mahdollista anoa armahdusta Siltä Oikealta Kaikkivaltiaalta? Tämä kotikeittiön kuningatar ei sitä ainakaan itselleen suo.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Minun Suomeni

söndag 06 december, 2020 @ 07:46
0
Minun Suomeni on tarinoiden maa. Ne ovat niitä tarinoita, joita äitini on kuullut äidiltään, isäni isältään ja joita minun korviini on supsutettu pienestä pitäen. Tarinoita, joita kerrataan itsenäisyyspäivänä mustavalkoisista filmeistä ja tarinoita, joita 2-vuotiaani loruttelee käheällä äänellä. Tarinoita, joita luetaan kirjoista. En ole koskaan tottunut lukemaan romaaneja millään muulla kielellä. Millään muulla kielellä en ymmärtäisi, mitä eroa on koikkelehtimisella, hypähtelyllä ja poukkoroinnilla.

Minun Suomeni on hiljaisuuden maa. Se on peilityyni järvi kesäiltana, liikkumattomat lumpeet. Se on puhdas ilma ja kirkas tähtitaivas, rikkumaton linnunrata. Hiljaisuuden maassa juhlista lähdetään vähin äänin hyvästejä kailottamatta tai käännetään katse pois silloin, kun pitäisi HUUTAA.

Minun Suomeni on sopeutujien ja sulautujien maa. Kun kaikki halutaan mukauttaa samaan massaan, annetaan kaikille vauvoille samanlainen äitiyspakkaus, yhtälaiset oikeudet opiskeluihin, äänioikeus naisille Euroopan ensimmäisenä maana. Samaan aikaan mukautuvuus kavahtaa kaikkea, joka poikkeaa massasta ja rasismi ja syrjintä ovat arkitodellisuutta momnelle.

Minun Suomeni on sääntöjen maa. Säännöt ovat kaikille samat ja sillä mitataan tasa-arvoa. Täällä jokaisen on seistävä punaisissa valoissa, vaikka risteys olisi tyhjä.

Minun Suomeni on pärjääjien maa. Sisulla sitä on ennenkin selvitty, voitettu suuri vihollinen idästä, rakennettu maa uudelleen. Sisulla sitä pärjätään edelleen, läpi kaamoksen ja koronan. Pärjääjät eivät pyydä apua ja esimerkillään kehottavat myös muita huolehtimaan omista asioistaan. Pärjääjät jäävät pärjäämään yksin silloinkin, kun idässä ei enää ole vihollista, vaan ystävä.

Minun Suomeni on näkymättömän uskonnon maa. Luterilaisuus on niin näkymätöntä, ettei osa kirkkoon kuuluvista edes tiedosta kuuluvansa kirkkoon. Muidenkaan uskontojen ei haluta juurikaan näkyvän. Uskonto on kuin vakuutus: kun sitä ei tarvita, niin kaikki on hyvin. Sen merkitys tulee esille elämän (ja kuoleman) käännekohdissa. Silloin halutaan pappi paikalle. Sunnuntaisin kirkonkellojen kumina muistuttaa äänimaisemassa, että olen elossa. Me ollaan niin elossa.
Minun Suomeni

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Pyörivät silmät

söndag 29 november, 2020 @ 14:41
0
Legendan mukaan Michelangelolla oli tauti, jossa hänen silmänsä pyörivät itsestään ylöspäin. Tauti oli tullut siitä, kun hän tunti- ja päiväkausia maalasi Sikstuksen kattoa ja silmämunat tottuivat tuijottamaan yläviistoon.

En tiedä, pitääkö tämä tarina lempi-teini-mutantti-ninja-kilpikonnastani paikkansa historiallisesti, mutta totisesti toivon, ettei pidä. Olen nimittäin pyöritellyt silmiäni viime aikoina niin paljon silmiäni, että minua odottaa pian sama kohtalo.

Olen kohdannut jotenkin tosi paljon typeryyksiä viime aikoina, enkä ole mahtanut silmilleni mitään. Niin kuin vaikkapa isojen ketjutettujen yhtiöiden tapa ottaa valtaansa kielemmekin, keksiä uusia sanoja kuten yhdemmyys tai halpuutus. Tai vaikkapa se, että mustana perjantaina saa tunkea ostoskeskukseen rajattomasti, mutta ammattimuusikoiden konsertti perutaan tai yleisö rajataan kymmeneen henkeen. Tai ihan vaan ylipäätään koko musta perjantai. Tai vaikkapa se, että joku näkee oikeudekseen lukea toisen viestejä salaa. Silmäni ovat pyörineet kuin hedelmäpelin kelat, en vain mahda sille mitään.

Oikeastihan ei pitäisi pyöritellä silmiään.
Jokainen hakee hyväksyvää katsetta: sellaista, josta tietää oikeasti olevansa olemassa. Katse, joka sanoo, että sinä olet huomioitu, sinä olet huomion arvoinen, pidän näkemästäni.
Teinimäinen silmien pyöräytys ei tuota iloa kenellekään, ennen kaikkea se viestii pyöräyttäjänsä sielun kypsyydestä.

Lupaan kilvoitella ja tehdä parannuksen. Edes tässä.

Laulujen Laulussa silmiä verrataan kyyhkysiin. Sillä viitataan (näin ainakin tulkitsen) silmien tapaan lähettää viestejä.
Millaista viestiä sinun silmäsi lähettävät?

Silmien pyöräytys

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ikuinen marraskuu

söndag 22 november, 2020 @ 10:50
0
Miten kestää tämän kamalan ajan läpi? Eikö tämä ikinä lopu?

Näin parahdin yksi päivä ääneen, kun täällä etäkonttorillani näen ikkunasta pelkkiä harmaan sävyjä, eikä edes niitä seksikkäitä 50 herra Greyn sävyä, vaan ihan sitä suomalaisen marraskuun väriloistoa.

Selailin siinä sitten somea vailla päämäärää, kun ei uloskaan kehdannut katsoa. Tämä toiminta yleensä jättää jälkeensä sieluun vain harmaan onton tunteen, mutta silmiini osuikin yhden suosikkiartistini uusi single. Jeremy Loops tanssii rannalla ja yhtäkkiä tärykalvot täyttyivät väreistä. (Kappale "Till I find you")

Aika kapea siivu kerrallaan tätä elämää pystyy hahmottamaan. Tänään näen vain tämän palasen, olkoon se sitten harmaa tai satumaisen värikäs. Ehkä joskus, oikein hyvinä päivinä, hahmotan vähän laajempaakin kokonaisuuttakin, mutta sekin on silti hyvin rajattu, vain tämän yhden pienen ihmisen rajallinen näkökulma. Toinen katsoisi tätäkin näkymää toisen väristen lasien läpi.

Sitten kun kohtaan toisen ihmisen, hän näyttää minulle vain pienen palasen omasta kokonaisuudestaan hänkin. Eikä se tarkoita, että tämä ihminen olisi kokonaisuudessaan harmaa tai kaikkeudessaan värikäs, vaikka se sen hetkinen palanen olisi millainen tahansa.

Jokainen osa meistä on totta. Tällaista tänään ja huomenna toisenlaista. Ei sitä kannata väkivalloin kaistaleitaan värittää toisenvärisiksi, vaan antaa katseen levätä siinä. Lohduttautua sillä, että värejä on olemassa enemmänkin, jossain niitä on oltava, ja löydän ne vielä joskus.

Tietysti lempeästi omaa silmäänsä voi kouluttaa:

Mikä elämässäni tänään, keskellä tätä puoli vuotta kestävää marraskuuta, on satumaisen värikästä?

marraskuu

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Onnelliseksijulistus

söndag 15 november, 2020 @ 07:52
0
Eipä ole enää autuaita. Olivat Uuden testamentin uudessa käännöksessä muuttaneet sanan perinteisen "autuaan" "onnelliseksi". Sopii hyvin. En haluaisikaan olla pystyyn pyhittynyt autuas, mutta onnellisuutta janoan niin, että ikenistä vetää.

Onnelliseksijulistus
(Nyt ollaan jo Helvetin kaukana autuaaksijulistuksesta)


Onnellisia ovat ne, jotka katuvat virheitään. He ovat osanneet elää.

Onnellisia ovat autoilijat. Heidän ei tarvitse värjötellä pysäkillä.

Onnellisia ovat autottomat. Heidän ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa.

Onnellisia ovat lapselleen hyvän päiväkodin saaneet. Heidän ei tarvitse kiirehtiä töistä kotiin.

Onnellisia ovat Netflixin tilaajat, sillä he saavat iltasadukseen Gilmoren tytöt.

Onnellisia ovat asuntovelalliset. Heidän ei tarvitse palella öisin.

Onnellisia ovat pienten lasten äidit, sillä heidän ei koskaan tarvitse olla yksin.

Onnellisia ovat lapsettomat, sillä he saavat olla yksin halutessaan.

Onnellisia ovat kasvissyöjät. He pelastavat maailman.

Onnellisia ovat roskiensa lajittelijat. Hekin pelastavat maailman.

Noniin. Jo alkaa riittää, hallelujaa. Saa jatkaa listaa. Ja saa käydä tarkistamassaUT2020, mitä itse Mestari sanoi onnellisuudesta.

Parhain terkuin,
Hanna

Isä leipoo

söndag 08 november, 2020 @ 09:21
0
Aamiaisen jälkeen isä alkoi leipoa. Hän otti kikattavan taikinan käsiensä väliin, vaivasi sitä sivulta sivulle, oikealta vasemmalle, ja lauloi:

"leivotaan, leivotaan!"

ja taikina nauroi tikahtuakseen. Se haukkoi henkeä naurupyrähdysten välissä.

"tähän tulee pulla",

Isä jatkoi lauluaan, tökki taikinan pulleita poskia, jotta ne alkaisivat kohota. Ja taikina puhalsi poskensa pulleaksi, päästi sitten ilman ulos pierulta kuulostavan äänen saattelemana, repesi jälleen käkättämään.

Isä taputti taikinan peppua ja lauloi:
"Tänne kohoaa muffinssi!"
ja taikina päästeli pierulta ja naurulta kuulostavia ääniä. Tällä kertaa hajun kanssa.

Isä ei hajusta hikeentynyt vaan rummutteli sormillaan taikinan masua ja lauloi:

"Päälle oikein paljon sokeria"

Taikina kiemurteli ja kikatti, eikä se olisi voinut olla onnellisempi.

Isänpäivä


Onnea tänään isät!

Jos on vielä lahja hankkimatta, niin leivo kakku. Laita päälle paljon sokeria. Tai anna isälle omaa aikaa: blogini ylläpitäjä Lehtikuningas tarjoaa parhaat isänpäivän tarjoukset lehdistä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

kuva @Karoliina Paavilainen
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D