Hanna Paavilainen

Ihmistä ei saa konmarittaa

söndag 28 april, 2019 @ 09:24
0
KonMarituksella tarkoitetaan turhien asioiden siivoamista elämästä. Maailmankuulun siivoajan Marie Kondon menetelmän perusperiaate on, että "jos ei esine tuota sinulle iloa, heitä se pois". Taustalla on shintolainen ajatus siitä, että kaikkiin esineisiin, asioihin, vaatteisiin ja tavaroihin liittyy eräänlainen energia tai sielu. Jokaista esinettä pidellään käsissä ja tunnustellaan, tuottaako se iloa. Jos ei tuota, niin hus pois roskiin. Esimerkiksi jos kallein juhlamekkosi tuo mieleen ikävän exän, heitä se pois.

Rouva Kondosta inspiroituneena ihmiset ovat alkaneet konmarittaa tavaroiden lisäksi myös ihmisiä. Tarkastellaan omaa elämää, että ketkä ihmiset ympärilläni tuovat iloa ja ketkä eivät. Jokainenhan haluaa seesteisen elämän ja ympäröidä itsensä vain ihmisillä, jotka tukevat ja kannustavat? Miksi pitää elämässä mukana tylsiä tyyppejä, jotka vain hidastavat kuin pallo jalassa, vetävät lokaan, masentavat olemuksellaan, tartuttavat negatiivisia tunteita? Kehuskellaan oikein vielä sillä, että kuinka monta ystävää on saatu poistettua Facebookista. Hus, roskiin elämästä turhakkeet ja tervetuloa täydellinen elämä!

Tässä on vain ongelma. Hyvien ja pahojen raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ihmisen sisällä. Meissä kaikissa on sekä hyvää että pahaa. Elämässäni on ollut vaiheita - pitkiäkin ajanjaksoja - jolloin en ole tuottanut iloa juuri kellekään. Ne ovat olleet vaiheita, kun olen keskittynyt johonkin sillä hetkellä isolta tuntuvaan asiaan elämässäni (vauvaan, nyrkkeilykisaan, työhön), eikä kapasiteetti ole riittänyt kellekään muulle. Olen ollut suoraan sanoen vain itsekäs. Sitten on ollut vaiheita, että olen ollut uupunut ja ylikuormittunut, enkä ole jaksanut olla iloksi muille. On kamalaa ajatella, että minut olisi konmaritettu pois ystävän elämästä näiden aikojen takia, sillä tiedän, että nuo ajat eivät ole koko totuus. On ollut elämänvaiheita, jolloin olen auttanut muita minkä kerkeän. On ollut aikoja, jolloin olen ollut iloksi, hyödyksi, rakkaudeksi ja kunniaksi. Muistan jokaikisen ystävän, joka on pysynyt vierelläni molempien vaiheiden ajan.

Facebookista ystävän poistaminen on minulle sama asia kuin ei moikkaisi kadulla. Ja se taas tuntuu samalta kuin pudottaisi mummovainaalta saadun perintövaasin hyllystä, pyörähdys ilmassa, lasin heläkkä särähdys, sirpaleet lattialla, ikuisesti rikki, ontto läikähdys verenkiertojärjestelmässä.

En ole ihan vakuuttunut siitä, onko tavaroilla sielua tai energioita. Mutta ihmisillä on sielu ja tunteet. Niin positiiviset kuin negatiivisetkin tunteet tarttuvat herkästi. Mutta ihmisten tarkoitus ei ole tuottaa MINULLE iloa koko ajan. Välillä he ovat väsyneitä, ärsyyntyneitä ja tarvitsevat, että MINÄ tuotan ILOA heille. Ja sitten taas joskus toisin päin. Me olemme täällä olemassa toisiamme varten. Ihmistä ei saa heittää roskiin.

konmari
konmari
konmari

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Hyvää pääsiäistä!

söndag 21 april, 2019 @ 20:50
0
Blogini emosivusto Lehtikuningas viettää pääsiäistä isoin tarjouksin. Lehtikuningas näyttäisi lanseeraavan myös konseptia "pääsiäislahja". Enpä ole ennen kuullut, että tapoihin kuuluisi antaa pääsiäisenä lahjoja. Mikäpä siinä, rrrrakastan lahjoja ja mikä tahansa (teko)syy on antaa ja saada lahjoja on minun kirjoissani hieno juttu. Onhan siinä jotain kristillistäkin: pääsiäisenä Jumalan poika antoi maailmalle suurimman lahjan.

Minun pääsiäiseeni kuuluu tiputanssi, suklaamunat ja lammaspaisti. En osaa viettää edes pitkäperjantaita hiljaa Kristuksen kuolemaa surien. Tiedän, ettei se tarina päättynyt siihen. Pääsiäisenä juhlitaan elämää. Vaikka sitten se "pääsiäislahja" kädessä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Virvon varvon

söndag 14 april, 2019 @ 20:43
0
Tämän päivän muistan lapsuudestani. Äitini huivi päässä tökin kajaalilla pisamia nenänvarteeni. Kori oli täynnä värikkäitä pajunoksia. Askel oli tomera kohti pimpottamaan naapurien ovikelloja. Hetkeä myöhemmin karkkipapereita huoneen lattialla, sokerihumalainen käkätys parhaan kaverin kanssa, suklaata liiskaantunut suupieliin ja sormiin.

Palmusunnuntaita on vietetty lähi-idän alueella jo 300-luvulla. Pajunoksat ovat pohjoinen versio palmunoksista, joita heiluteltiin aasilla ratsastavalle Jeesukselle. Antiikin roomalaisille palmut olivat voiton symboleita. Ehkä pajunoksa siinä mielessä on hyvä vastine palmulle, sillä ne edustavat voittoa talvesta. Tämän talven olin niin rikki säähän: vaunuilla ei pääse mihinkään, kun on lunta joka paikassa, eikä Helsingin aura-autot ihan pysyneet tahdissa. Elämäni kahden lapsen ja koiran kanssa oli yhtä pukemista ja riisumista. Unohdin aina laittaa auton lämpeämään ja lunta oli niin paljon, ettei bussipysäkille päässyt lasten kanssa edes pulkan avulla. Kannoin ämpärillä kuumaa vettä parkkipaikalle, että sain jäätyneet ovet auki. Nyt iloitsen jokaisesta pajunkissasta ja lumikellosta, joka osuu polulleni. Poikani koristelema pajunoksa olkoon voiton merkki: talvi on selätetty jälleen kerran.

Kotiäitinä minulla on ollut aikaa huomata kevään merkit: jokainen valkoinen ja vihreä lumikello, joka rohkeasti puskee hangen alta kohti kevätaurinkoa. Koirankakat, jotka ilmestyvät sulavien kinosten sokkeloista. Yhä aikaisemmin heräävät lapset ja yhä myöhempään nukkumaan menevät lapset, koska "ei-ole-nukkuma-aika-ulkona-on-valoisaa". Tänä keväänä olen hurahtanut myös viherkasveihin niin sisällä kuin puutarhassa. Viherpiha-lehti kädessäni haaveilen jo kesästä. Ruukussa on itämässä herneitä, timjamia ja mansikkaa. Elämän voittokulku alkaa pääsiäisestä.
palmusunnuntai

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Lastenleikkiä

söndag 07 april, 2019 @ 12:29
0
Jotta voi olla onnellinen, on saatava toteuttaa sisäistä lastaan ja sisäistä aikuistaan. On oltava aikaa ja tilaa sekä leikille että pätemiselle.

Näin ystäväni kiteytti oivalluksiaan käsiteltyään uupumuksen. Hänellä oli vaativassa työssä ollut mahdollisuuksia päteä: hän oli istunut tärkeänä palavereissa, tehnyt isoja budjetteja ja vielä isompia päätöksiä. Hän oli saanut selkään läpsytyksiä ja hyväksyviä pään nyökytyksiä mielin määrin. Tuli uupumus. Hän oli unohtanut leikkiä.

Leikillä ei tässä kontekstissa tarkoiteta legopalikoita tai sitä sairaalaleikkiä, jota poikani haluaa päivästä toiseen leikkiä. Sairaalaleikissä minun tehtäväni on tuoda kaikki pehmolelut yksi kerrallaan pojalleni, joka tärkeänä kirjaa jokaisen oireen ylös "muistelmiinsa" eli pieneen vihkoon ja sitten parantaa potilaan. Tässä ei ole kuitenkaan kyse aikuisten leikkimisestä lapsen kanssa, vaan aikuisen mahdollisuudesta heittäytyä lapseksi. Aikuisenakin on tärkeää, että joskus saa olla täysin vastuuton ja tehdä jotain puhtaasta ilosta eikä velvollisuudesta. Jollekin leikki on nyrkkeilyhanskojen rummuttelua säkkiin tai sparrikaveriin, toiselle puutarhanlaittoa ja kolmannelle vaikkapa moottoripyörän rassaamista.

Aloin ajatella, että mitä, jos alkaisinkin kohtelemaan ympärillä olevia aikuisia lapsina? Ei tietenkään aina, sillä aikuisilla on myös tärkeä psykologinen tarve olla tärkeä. Mutta joskus, silloin tällöin edes. Katsoisin sitä työpaikalla jurottavaa ryppyotsaista miesoletettua niin, että näkisin pienen pojan, joka innostuu junista ja kuularadoista? Katsoisin sitä bussissa räyhäävää tyyppiä ja näkisin pienen lapsen, joka haluaisi vain, että joku ottaisi syliin? Millainenkohan päivä siitä tulisi?

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Naamiaiset

söndag 31 mars, 2019 @ 20:52
0
Kun näin mieheni ensimmäisen kerran, ajattelin, että en ole ikinä tavannut noin rajatonta ihmistä. Hän oli kuin Disney-elokuvasta maan päälle ilmiintynyt piirretty hahmo. (Eikä välttämättä se sadun kopea prinssi, vaan enemmänkin se shown varastava ja kaikkien rakastama hassu sivuhahmo, niin kuin Frozenin Olaf. Sekoitettuna prinssin ulkomuotoon, tietenkin.) Eikö tuolla hahmolla ole ollenkaan muureja?

Yleensä ihmisillä on monta muuria ja erilaisia naamioita. Naamioita ovat meikit ja merkkilaukut. Korsossa nuorisopappina näin, kuinka teinipojat madalsivat ääntänsä ja varvistivat huomaamattomasti, kun nuorisotilalle tuli joku, johon halusi tehdä vaikutuksen. Naamio voi olla myös kohtelias käytös, joka kuitenkin pitää kädenmitan päässä henkisestä läheisyydestä. Naamio on kova ilme, kun pitää sisällään sitä kaikkea taistelu, jota on yksin käynyt.

Minun muurini on älypuhelin. Katson tiuhaan kelmeää valoa hehkuvaa näyttöä, kun olen liian väsynyt kohtaamaan vieressä istuvaa silmiin. Varjelen muurillani jaksamistani.

Minun naamioni ovat turhat sanat. Puhua pälpätän jonninjoutavia, ettei tarvitsisi paljastaa mitään oikeasti aitoa. Kyselen myös liikaa kysymyksiä (sillä puhumisen pakko yhdistettynä luontaiseen uteliaisuuteeni tulee ulos kysymyksinä). Naamioita ja muureja tarvitaan, koska jos paljastaa jotain aitoa, asettaa itsensä vaaraan. Mitä, jos tuo toinen ei pidäkään juuri siitä, mikä minussa on aitoa?

Muurien tehtävä on suojella. Ne estävät vihollisten hyökkäykset. Martti Lutherin kansainvälisesti tunnetussa virressä "Jumala ompi linnamme" Jumala on kuin muuri, joka suojaa kaikkea pahuutta vastaan.

Kysymys on kai siitä, mitä juuri tällä viikolla tarvitsen.
Kaipaanko muuria suojakseni? Varjelemaan sisintäni ja voimavarojani?
Vai tarvitsenko apua hyppäämään henkilökohtaisten muurieni yli ja riisumaan naamioni?
Oli kummin vain, niin jännä juttu, että molempiin saan tukea Yläkerrasta.

Naamio
Naamio

Kuvat ovat lapseni kaverin naamiaissynttäreiltä.
Lapset. Mikä ihana tekosyy.


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Päättämättömyyksiä

söndag 24 mars, 2019 @ 18:32
0
En oikein osaa tehdä päätöksiä. Esitän toki tomeran naisen roolia, mutta vakuutan, että se on pelkkää pintaa. Kauppareissulla jahkailen loputtomiin hevi-osastolta wc-paperikäytävälle asti. Kotimaista Serlaa vai halpaa Rainbowta? Arvon turhautumiseen asti, mitä laitan päälleni mihin tahansa palaveriin tai juhliin. Harrastusten vaihtaminen sattuisi päähän liikaa, joten olen pysyttäytynyt vain siinä nyrkkeilyssä, joka - yllättävää kyllä - sattuu päähän vähemmän. Jokainen valintatilanne on minulle identiteettikriisi - olenko avokadopastaihminen vai fetapastaihminen?

Samaan aikaan, kun arjen pienten valintojen välillä, mylläävät suuret voimat taustalla. On ilmastonmuutos, jota en voi kääntää. On homekouluja ja luokatonta vanhustenhoivaa, joille en voi mitään. On orjuutta, jota en edes näe. Olen ehkä vapaa valitsemaan Pirkan ja S-ryhmän välillä, mutta olenko oikeasti vapaa vaikuttamaan suurin asioihin elämässäni?

Kaiken takana on suuri kosminen johdatus ja toisaalta perkeleellinen pirullinen kiusoittelu. Aika pieni sitä tässä taitaa olla jopa ihan omassa elämässään. Olen osa suurempaa. Hyvä niin, ajattelen ja tolkuttoman pitkän jahkailun päästä valitsen sen kalliimman wc-paperin.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Epäonnistunut paasto

söndag 17 mars, 2019 @ 20:41
0
Kyllä minä niitä laskiaispullia söin. Söin useana päivänä ja kaksin käsin, kerma ja mantelimassa tursuten sormille. Lopuksi nuolaisin sormet puhtaiksi yksi kerrallaan. Mihinkään paastoon en kuitenkaan laskeutunut, vaikka laskiaisena pitäisi paastoon laskeutua. Sen sijaan laskeuduin neonvihreällä stigalla lumista rinnettä alas 4-vuotiaan pojan kiljaisujen säestämänä. Edelleen jokainen päivä on herkkupäivä, vaikka pitäisi tässä elää syvää paastoa.

Uusi ystäväni crossfitista paastosi viisi päivää. Kyseessä ei tainnut olla kristillinen paasto, vaan luontaistuotekauppojen markkinoima puhdistusdieetti. Ystäväni hehkutti, kuinka iho puhdistui ja hiukset vahvistuivat ja olo oli euforinen. Paastoon kuuluvat suolihuuhtelut ne vasta elämän tähtihetkiä ovatkin - muistan ne liian hyvin kilpanyrkkeilyajoiltani.

Suomessa kristillinen 40 päivää kestävä paasto ei ole oikein koskaan lyönyt läpi. Paasto näkyy lähinnä siinä, että sunnuntain messussa jätetään hallelujat veisaamatta, eli täytyy olla todella hard-core-ammattiuskovainen, että huomaisi muutoksen. Luterilaisuus usein näyttäytyy siten, ettei se näy eikä kuulu. Tai siis luterilaisuus ei näyttäydy. Siksi paastokin - niille jotka nyt paastoaa - on pelkistynyt sisäiseksi paastoksi. Kyse ei ole ruoasta vaan siitä, että tutkii itseään ja elämäänsä. Paastossa ei ole kyse vatsalaukun tilasta, vaan puhdistetaan sielua sille, mikä on aidosti tärkeää ja luovuttamatonta.

Tänäkään vuonna en ole osannut paastota ruoasta. Oli ajatuksena, että paastoan sokerista tai alkoholista. Suunnittelin myös ekopaastoa. Pieleen meni - tänäkin vuonna. Onneksi Jumala ei tarvitse paastoani. Hän kyllä armahtaa minua tänäkin vuonna. Enkä nyt varsinaisesti ole niin rikki siitä, ettei elämässäni erotu arki ja juhla, vaan päivät kotiäitinä puuroutuvat samanlaiseksi massaksi. Yritän ajatella, että elän yhtä juhlaa.

oodi
Oodi


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D