Hanna Paavilainen

Koiran oppitunti

måndag 09 september, 2019 @ 21:40
0
Nyt on tyrkyllä kova tapa kokea mielenrauhaa!
Haluatko sinäkin kokea kotisi siistiksi siivoamatta?
Haluatko sinäkin vuorokauteesi lisää tunteja ja lisää "omaa aikaa"?
Haluatko sinäkin lisää voimavaroja?

Minulla on ratkaisu juuri Sinulle!
Kaikkeen ratkaisu on, että ota 35-kiloinen hellyydenkipeä ja hieman tohelo koira asumaan kotiisi kahdeksi viikoksi (voin vaikka lainata). Rapsuta rapsuttamasta päästyäsi. Katso, kuinka miehesi antaa koiralle niskahieronnan, joka kaiken oikeudenmukaisuudentajun mukaan kuuluisi sinulle. Osta uusi nahkaremmi á 40€ pureksitun tilalle. Korjaa iltapuhteena koiran tuhoamat pehmolelut, joita ilman lapsesi eivät voi elää. Kun olet saanut lapset kylvetettyä, syötettyä ja nukutettua, lähde vielä vihmovaan syyssateeseen lenkille koiran kanssa.

Kahden viikon päästä on tarjolla zen-elämys:

- Kotisi on puhtaampi kuin aiemmin (ei enää tassujen tuomaa kuraa eikä turkin salakuljettamia punkkeja lattialla)
- Kotisi on avarampi (ei ole koko ajan joku jaloissa pyörimässä)
- Saat lisää omaa aikaa, kun ei iltaisin tarvitse viedä koiraa ulos.
- Saat lisää voimavaroja, kun on arjessa yksi palikka vähemmän pyöritettävänä.
- Saat lisää euroja, kun on yksi suu vähemmän ruokittavana.

VAROITUS:
Tämän zen-elämyksen olen saanut, kun Lyyli-koiramme on nauttinut pitkästä kesälomasta anoppilassa. Perheemme miehet ovat lähes päivittäin huokailleet ikäväänsä, joskus jopa tirauttaneet kyyneleen. Että sellainen riski tässä mielenrauha-kokemuksessa on, että sitä rakastuu kaaokseen eikä enää osaa elää ilman.

All you need is love and a dog

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tykkää ja jaa

Kehu kuin lasta

söndag 01 september, 2019 @ 14:30
0
Mitä jos aikuisia kehuttaisiin, kuten lapsia kehutaan?

Tiedäthän sen tilanteen, kun katsoo 5-vuotiaan piirtämää etäisesti muistuttavaa autoa ja vallan kiljahtaa: ”Voi miten hieno piirrustus! Siinähän on selkeästi auto! Wau!"

Tiedäthän myös ne kaikki kerrat, kun lapselle sanotaan ”voi miten taitavasti veit astiat paikoilleen” ja "osasitpa hienosti ilmaista tunteesi" ja ”reipas poika, ihan itse pesit kädet vessan jälkeen” tai ”taitavasti jaksoit pyöräillä pitkän matkan”.

Mitä, jos laajennettaisiin tätä kehumisen ilmapiiriä työpaikoille, kotiin, ystävien kesken? Enkä tarkoita sellaisessa alentuvassa, sarkastisessa mielessä, että kehutaan nyt aikuista siitä, että onnistuu syömään itse lusikalla keittonsa loppuun, vaan että ihan oikeasti ja aidosti huomataan toisen ihmisen ainutlaatuiset taidot ja osaaminen sekä sanotaan se hänelle ääneen? Eikö olisi armollista, jos aikuiseltakaan ei vaadita sitä täydellisesti piirrettyä autoa tai täydellisen hillittyä käytöstä, vaan kehutaan silti, jos on edes vähän onnistunut sinne päin?

”Hienosti tehty tämä muistio Pertti! Ihan on muistion näköinenkin, wau!” ”Voi miten reippaasti Irmeli jaksat tehdä pitkää päivää, olet ahkera!”
"Rakas mieheni, hyvin osasit ilmaista pettymyksen tunteita! Tunteiden ilmaisu on tärkeää!"

Jotenkin tuntuu, että aikuisia kehutaan arjessa aika vähän. (Vai apua - pelottava ajatus - onkohan se vaan minä? Ehkä muita kehutaan, mutta minua ei? Mistä se taas sitten kertoo? Mutta ei mennä nyt siihen!) Kehun sanat eivät maksa mitään kenellekään, mutta antavat hyvän mielen sekä sanojalle että vastaanottajalle.

Eikä sitä kehua tarvitse odottaa toisilta. Muutos alkaa itsestä. Mitä jos aikuiset alkaisivat kehua itseään, kuten lapset kehuvat? Poikani osaa polleasti vastata "mä nyt oon vaan näin hyvä", kun kehun hänen laulutaitojaan tai kiipeilytemppujaan. Iltaisin kysyn häneltä, että ”Kuka on söpö?” ja hän vastaa hykerrellen ”mä!” (Apua - pelottava ajatus - ehkä KAIKKI muut todellakin kehuvat itseään ja vain minä en? Ja mitäköhän sekin kertoo itsetunnostani? Mutta ei mennä nyt siihen!)

Mitä tapahtuisi, jos aikuisetkin lakkaisivat vertaamasta itseään ja osaamista parempiin aikuisiin? Että jokainen tunnistaisi ne asiat arjessa, missä on edes vähän hyvä ja kehuisivat itseään siitä?

”Kuka on taitava, reipas ja viisas?” "MÄ!"

Kehu tänään itseäsi ja toisia! Kerro sitten mullekin, mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään.
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Loukussa

söndag 25 augusti, 2019 @ 09:10
0
Olenko jo kertonut siitä kerrasta, kun kiipesin etelärannan kerrostalon ylimmän kerroksen ikkunasta ulos?

Työpisteeni sijaitsee ison kerrostalon yhdeksännessä kerroksessa, missä on hulppeat näkymät Helsingin kauppatorille. Aamuisin katson, kuinka jahdit ja isot risteilyalukset lipuvat usvasta satamaan, iltapäivisin voin vilkuilla maailmanpyörää ja Vanhan kauppahallin turistilaumoja.

Ennen saman talon samassa kerroksessa sijaitsi asianajotoimisto. Koska asianajotoimistossa säilytettiin luottamuksellisia dokumentteja, he hankkivat jokaiseen oviin lukot. Kun tilat remontoitiin Kirkkohallituksen käyttöön, lukot poistettiin ovista.

Eräänä päivänä, kun nuorempi poikani oli vielä mahassa ja laittoi sisuskalujani uusiksi, minun oli pakko kesken työpäivän vetäytyä neukkariin puhaltelemaan ilmaa. Pomoille sanoin tietenkin, että menen tekemään töitä neukkariimme ja otinkin tietokoneen mukaan. Paukautin neukkarin oven kiinni ja nostin turvonneet jalat pöydälle. Paha olo meni hetkessä ohi ja aioin palata työpisteelleni - mutta ovi ei auennut. Hakkasin ovea ja huusin, mutta kaikki olivat ehtineet lähteä jo kotiin. Kiinteistöhuollon asiakaspalvelukin ja talonmiehen päivystys tuuttasivat vain poissaoloviestiä. Laitoin tietokoneella viestiä slackiin ja faceen ja kaikkiin keksimiini kanaviin, että olisiko kukaan talossa. Alakerran ruotsinkielisellä osastolla oli onneksi vielä jumalanpalveluselämän asiantuntija töissä. Hän näki viestini ja tuli hakkaamaan ovea toiselta puolelta. Ovi ei auennut. Hän haki ruuvimeisselin ja irrotti oven lukkopesän. Ovi ei auennut. Lukkopesän reiästä kuikuilimme toisillemme, että mitäs sitten keksitään.

Alakerran asiantuntija ehdotti vahvalla ruotsinkielisellä korostuksella, että mitä, jos avataan viereisen neukkarin ikkuna. Pujottauduin mahani kanssa yhdeksännen ikkunan tuuletusikkunasta ulos ikkunalaudalle,
tartuin kollegan viereisestä ikkunasta ojennettuun käteen, vilkaisin maisemat Suomenlahtea kohti ja hyppäsin viereiseen neukkariin. Kesti muuten kolme päivää, että saatiin lukkoseppä paikalle ja häneltä minuuttia, että saatiin ovi auki. Ilmeisesti asianajotoimiston ajoilta oveen oli jäänyt lukko-ominaisuus, vaikka ovesta oltiin poistettu vääntimet, jolla lukon saa auki tai kiinni.

On vain hyvin vähän asioita maailmassa ja elämässä, mihin voit itse vaikuttaa. Joskus täytyy vaan luottaa siihen, että kun Jumala sulkee oven, hän avaa ikkunan.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Salainen tehtävä

söndag 18 augusti, 2019 @ 13:55
0
Viime viikonloppuna olin häissä, joka alkoi jousikvartetin soitolla. Päätin, etten ehkä enää ikinä suostu juhlimaan ilman jousikvartettia. Se nostaa tilaisuuden ihan uudelle tasolle, kun neljä ammattimuusikkoa vinguttaa Game of Thronesia.

Häihin oman leimansa antoi myös jokaiselle annettu oma salainen tehtävä. Kukaan ei saanut paljastaa, mikä salainen tehtävä oli, mutta juhla oli täynnä kummallisuuksia. Iltaa siivitti erikoiset keskustelunavaukset, esimerkiksi minulle yksi tuli esittäytymään Harry Potterina, toinen Holy Fatherina ja kolmas tuli analysoimaan päivän papin vihkimistä ikään kuin ei olisi tunnistanut, että minä olin se päivän pappi. Kesken puhetta saattoi kuulua määkimistä, kahvihetki keskeytettiin yhteislaululla "Jos on lysti on" ja joku varasti sulhasen kengän.

Sitä sai sitten arvuutella, että onkohan tuokin ihminen kylähullu vai suorittaako hän salaista tehtäväänsä.

Loppuiltaa kohti - viinilasillisten innoittamana - sitä saattoi tehdä ihan mitä vain hullua, koska kukaan ei tiedä, mikä salainen tehtäväni oli. Voisihan sitä elämää muutenkin näin elää. Tehdä, mitä päähän pälkähtää, eikä antaa häpeän estää. Eihän kukaan tiedä, millaista salaista tehtävää olen suorittamassa. Yritän muistaa tämän myös seuraavan kerran, kun näen (oikean?) kylähullun ratikassa esittäytymässä Harry Potterina tai selostamassa omituisuuksia.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Hanna Paavilainen
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Ajoitus on tärkein

söndag 11 augusti, 2019 @ 13:20
0
Kysyin ystävältäni Pispalan portaita noustessamme, että miksi heillä ei ole lapsia. En vissiin ollut ensimmäinen, joka tätä häneltä kysyi. "Miksi lapsettomilta AINA kysytään, että miksei heillä ole lapsia? Miksi sitä pitää selittää kenellekään? Mitä se kenellekään kuuluu? Onko sulta koskaan kysytty, että miksi päätit hankkia lapsia? Missä vaiheessa sä päätit, että haluat lapsia ja miksi?"

Olen elänyt viimeiset vuodet vauvakuplassa ja päivisin tapaan lähinnä toisia vauvakuplassa eläviä, että jotenkin lasten saamisesta on tullut pääni sisällä ihan itsestäänselvyys. On ihan hyvä muistutus, että tätä elämää on niin monta eri tapaa elää, eikä toinen ole toista parempi tai itsestäänselvempi. Meillä jokaisella on valintamme, eikä niitä täytyisi kenellekään joutua perustelemaan. Eiköhän jokainen osaa tehdä parhaan mahdollisen valinnan oman elämänsä kontekstissa.

On tosi mielenkiintoinen kysymys, että "miksi valitsit hankkia lapsia". Sitä siinä Pispalan portailla aloin suureen ääneen ja käsillä suureellisesti elehtien selittää. Lapsiahan ei tietenkään hankita, vaan ne saadaan lainaksi, mutta ei mennä siihen semantiikkaan nyt. Kyllä siinä vähän itsekin pitää jalkoja levittää, ei ne lapset noin niinku normaalisti ihan pelkällä pyhällä Hengelle ilmiinny elämään.

Pispalan portaat jatkuvat ikuisesti tuntuvan ajan. Paikka on suosittu treenipaikka tamperelaisten urheilijoiden keskuudessa. Pohkeet hapottivat jo ja yritin hengästykseltäni selittää, että mulle lapsien haluaminen oli hormonaalinen teko. Tiedän tarkalleen sen päivän, kun vauvakuumeeni nousi. Se oli päivä, kun ensimmäisen kerran tapasin mieheni. Baaritiskillä lävitseni aaltosi hormoniryöppy ja ajattelin:

(JUURI tässä kohtaa seurueemme ohittaa Pispalan portaissa oikein viehättävä, lisääntymisiässä oleva, miesoletettu, kun huudan tarinani tärkeimmän lauseen hurmioituneena:)

"OIH! Tuon miehen kanssa haluan vauvoja!!"

Miesoletettu laajentaa silmäluomiaan ja katsoo olkansa yli hämmentyneenä. Piti siinä sitten ihan juosta perään selittämään, että "Aviomiehestäni tässä puhun. Hyvät geenit kyllä sinullakin näyttää olevan, mutta nyt tällä kertaa en puhunut sinusta nyt lainkaan!"

Mies hymähti ja kiristi tahtia. Hänen reisissään taitaa olla aika hyvä maitohappokestävyys, kun siinä vaiheessa portaissa pysty vielä harppomaan vauhtia. Hyvä isä hänestä tulee vielä jollekin lapselle. Paitsi tietenkin, jos hän päättää olla hankkimatta lapsia. Saa valita kummin päin vain. Hänen elämänsähän se on. Hyvä takamus joka tapauksessa.
Pispalan portaat


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Yllätysraskaus

söndag 04 augusti, 2019 @ 15:00
0
Kaikenlaista uskomatonta sitä sattuu. Sitä ihan alkaa epäillä, että joku tätä hommaa (elämää) käsikirjoittaa, ei nämä sattumia voi kaikki olla.

Mieheni sisko osti Naantalista vanhan luterilaisen nunnaluostarin (kuka tiesi, että on edes olemassa luterilaisia nunnia?!?). Kuulostaa mahtipontiselta kivilinnalta, mutta kyseessä on iso omakotitalo, joka kaipasi tuhdin tuntimäärän rakkautta ja tee-se-itse-nikkarointia. Luterilaisten siskojen työtehtävä talossa oli rukoilla. Talon seinillä näkyy edelleen rakoja, mistä rukoukset ovat vilahtaneet kohti ylempiä kuulevia korvia. Pihalla laiduntaa kesäisin lainalampaita, joita saa ruokkia pihan omenapuiden ja marjapuskien antimilla.

Naantalin luostari "Mariavägen" on uskomaton paikka ja siellä tapahtuu uskomattomia asioita. Niin kuin esimerkiksi tämä.

Eräälle kesälauantaille oli sovittu suuret juhlat. Paikalle saapui 50 vierasta ja Suomen historian kovin helle. Talon isommat lapset oli patisteltu töihin ja emäntä itse heräsi viideltä aamulla leipomaan. Oli jo täysi työ siivoamisessa, kokkailussa, tarjoilussa, tiskaamisessa ja juhlien järjestelyissä, mutta lisätyötä tarjosivat myös auringonpistoksen napannut esiteini ja työstä kieltäytyvä kiukutteleva ihan oikea teini. Kaiken tämän keskellä - juhlien ollessa täydessä vauhdissa - yksi lampaista päätti poikia. Siinä hän ilahdutti juhlaväkeä kovaäänisellä määkimisellä ja luulimme, että nälkäänsä hän huutaa. Kukaan ei edes tiennyt, että kyseinen lammas oli tiineenä. Luulimme, että lammas oli itsekin vasta nuori karitsa. Juhlaväen ilme oli näkemisen arvoinen, kun karitsa putkahti maailmaan.

Koko päivän ihmettelimme syntymän ihmettä. Miten sattuikin kaikista näistä päivistä juuri tämä päivä? Sillä viikolla olisi ollut 6 muuta, aivan rauhallista ja seesteistä päivää syntyä! Iltasella virittelimme vielä vieraille iltapalaksi pikkupizzoja uuni kuumana, kun aurinko vielä hohkasi viimeisiä voimiaan taivaalle. Silloin kuulemme huudon: "Tulkaa ulos! Näitä tulee lisää!" Uskomatonta, mutta samana päivänä toinenkin lammas päätti lampoa kaksi karitsaa lisää laumaan!

karitsa

karitsa

karitsa

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos haluat yöpyä vanhassa nunnaluostarissa, kokea maalaisidylliä ja aavistaa rukouksen kuiskeen ympärilläsi, voit tehdä sen airbnb:n kautta. Kälyni vuokraa nunnien erillistä rakennusta päätalon vieressä Muumimaailman tai Naantalin matkaajille. Taloon mahtuu helposti kaksi perhettä poikasineen (tai karitsoineen). Nunnaluostari "Marian iloon" pääsee yöpymään tästä.
Tykkää ja jaa

Sääahdistus vai ilmastoahdistus?

söndag 28 juli, 2019 @ 22:38
0
Hernesaaressa Paula Vesalan keikalla yli puolet meni musiikkielämyksestä ohi, kun jäätävä tuuli vihmoi nahkatakin läpi selkäytimeen asti. Rutistin hartiat korviin ja tungin kädet kauluksista kainaloihin lämpimään. Enpä ollut tajunnut heinäkuussa pukeutua pilkkihaalariin ulkoilmakeikalle.

Aiemmin kirjoitin ilmastoahdistuksesta, että ilmaston takia on tehtävä elämään muutoksia, mitkä eivät välttämättä tunnu kivoilta. Tänä kesänä olen todella kipuillut sen kanssa, että teimme päätöksen olla lentämättä. Kun heinäkuussa mittari näytti 12 astetta, satoi vettä ja oli lähdettävä silti koiran ja lasten kanssa ulos, tunsin valmiiksi jo kyynelkanavien aukeavan, ihon menevän kananlihalle ja sarvien kasvavan ohimoilleni.

Koko alkukesän sää tarjosi tilaisuuksia käyttää mielikuvitusta. Olen napsinut d-vitamiinia ja pina coladaa pitkästä lasista. Olen kiskonut villahousut jalkaan ja villapipon päähän, laittanut auton penkkilämmityksen täysille, saanut hyvän hien pintaan ja näin kuvitellut olevani tropiikissa. Olen haistellut vanhoja aurinkorasvoja (uusia ei ole tarvinnutkaan ostaa), lätrännyt niitä selkään ja fiilistellyt muistotuoksuja etelän uima-altailta. Olen kuvitellut tihkusateessa huojuvat männyt palmuiksi ja kääriytynyt syvemmälle sähköpeiton alle.

Säälle ei voi mitään, joten siitä on turha pahoittaa mielensä. Onneksi ne helteetkin vihdoin tulivat. Olen aina ollut auringon lapsi. Jos aurinko paistaa ja on lämmintä, en tarvitse mitään muuta elämässäni. Viileällä säällä mieleni tarvitsee jatkuvaa virikettä ja aktiviteettia ja itsesuggestiota, muuten ahdistun.

Tässä sitä ihan tulee miettineeksi, että kumpi on pahempi: sääahdistus vai ilmastoahdistus? Olisiko kuitenkin ihan ok lentää auringon perässä silloin, kun Suomessa vihmoo loskaa? Jos joka tapauksessa ahdistaa, niin eikö olisi parempi olla ahdistunut paikassa, missä ainoat tarvittavat sateenvarjot ovat drinkkilasissa?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D