Hanna Paavilainen

Kun parhaasi teet

söndag 27 oktober, 2019 @ 17:39
0
Kun parhaasi teet, niin se riittää.

Hän oli vaalinut vartaloaan ankarasti, mutta siitä huolimatta painovoiman vaikutusta ei voinut estää. Keho keräsi pehmeyttä, hän nosti kovaa rautaa. Mutta ei hän jaksanut surkutella kadonneen kroppansa perään. Kun teet parhaasi, niin se riittää. Hän nyökytteli tyytyväisenä päivän treeniinsä.

Töitä hänellä olisi ollut enemmän kuin mitä ehti tehdä. Pelkästään sähköpostilaatikko oli kuin kreikkalaisen mytologian Hydra: yhdeksänpäinen otus, jolta yhden pään katkaistua kasvoi kaksi päätä lisää. Hän teki työnsä puoli yhdeksästä kahtakymmentä yli neljään ja sulki kannettavan tietokoneen kannen tietäen, että paljon jäi tekemättä. Kun teet parhaasi, niin se riittää, hän totesi ja hyppäsi ratikkaan.

Äitinä hän olisi voinut olla läsnäolevampi, lempeämpi ja luomumpi. Illalla hän lämmittää einekset, somettaa pikkukakkosen mittaisen pätkän, leikkii piilosta ja laulaa tuutulaulun. Kun teet parhaasi, se riittää, hän ajattelee ennen nukahtamistaan ja näki kauniita unia.

+ + + + +

Kun parhaasi teet, niin se riittää.

Hän nostaa rautaa niin, että näkökentän äärillä kipinöi. Hän juoksee portaita ja punnertaa. Kun teet parhaasi, se riittää, hän ajattelee ja kiristää vielä vähän tahtiaan. Parhaasi, parhaasi, parhaasi hän hokee itselleen joka askeleella.

Työt eivät tekemällä lopu, mutta sitä hän silti yrittää. Hän sytyttää toimiston käytävään valot ja tervehtii kannettavan tietokoneen takaa työkavereille heipat. Vain paras riittää, toiseksi paras ei riitä.

Hän keittää luomukaurahiutaleista iltapuurot lapsille, harjoittelee vanhemman kanssa saksien käyttöä ja nuoremman kanssa vessahätäviestintää. Hän lukee oppaat kiintymysvanhemmuudesta ja laulaa tuutulaulut. Kun teet parhaasi, se riittää, hän ajattelee ennen nukahtamistaan ja pettyneenä siihen, ettei tänäänkään yltänyt parhauteen, hän nukahtaa unettomaan uneen.

+ + + + +

Kun parhaasi teet, niin se riittää.
Onko tämä lause sinulle armollinen vai pakottava?

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Mikään ei ole kenenkään vika

söndag 20 oktober, 2019 @ 13:37
0
Kenen vika se oikeastaan on, kun lasinen meikkiputeli räsähtää lattialle tuhansiksi sirpaleiksi?

Aamu alkoi aivan liian aikaisin. Ajattelin, että jospa tässä sitten vaikka meikkiä, kun kerrankin ehtii.
Kömpelöt sormet, lasin räsähdys, tahtomaton kiljahdus, salamana paikalla pari pientä silmäparia.
Rapsuttelin kallista seerumia kaakelin saumoista ja raivohuusin lapsille, jotka eivät malttaneet pysyä kaukana sirpaleista. Kompressiotrikoot pilalla, verta vuotava kantapää. Oltiin jo myöhässä. Soitin puolisolle ja huusin kohtaloani.

Tärkeintähän tällaisessa tilanteessa on aina löytää syyllinen.

Onko syyllinen

a) taaperon, joka herätti minut ensin yöllä klo 01.00 ja sitten lopullisesti klo 06.00?

b) Lumenen, joka tekee puteleita, jotka eivät selkeästi sovi tavallisten kuolevaisten käsittelyyn?

c) Minun, koska minähän sen pullon tiputin?

d) puolisoni (näin puoliso itse ajatteli, koska hätääntyi puhelinsoitostani ja päätteli huudostani, että syytän häntä koko tilanteesta)?

f) vanhempieni syytä, koska ovat antaneet minulle kömpelöiden sormien geeniperimän ja/tai ovat kasvattaneet tällaisen hutiloivan lapsen?

g) isovanhempieni syytä. Jotain hekin ovat toiminnallaan tehneet, kun heidän lapsensa ovat olleet kyvyttömiä kasvattaa vähemmän hutiloivan ja vähemmän kömpelön lapsen?

Kenen vika?
Äänestän, että d.

Kenen vika


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Apua, olen perfektionisti!

söndag 13 oktober, 2019 @ 14:02
0
Esikoisen viisivuotisneuvolassa tartuin aulassa puolihuolimattomasti Kaksplus -lehteen ja silmäilin artikkelia perfektionismista.

Olen toki aiemminkin tiedostanut suorituskeskeisen luontoni, mutta oli pysäyttävää lukea lista perfektionismin piirteistä ja laittaa rasti melkein jokaisen kohdalle. En esimerkiksi ole tajunnut, että kyvyttömyyteni tehdä nopeita päätöksiä on yksi perfektionismin ilmenemismuoto. (Olen lähinnä pitänyt sitä hurmaavana hämäläisyytenä, heh.) Olen blokannut ajatuksen perfektionismista sillä verukkeella, että en pidä itseäni läheskään täydellisenä. Ilmeisesti kuitenkin itsensä täydellisenä pitäminen ja itseltään täydellisyyden vaatiminen ovat kaksi eri asiaa. Uskomatonta, miten sokea voi itselleen olla.

Kunnon perfektionistina aloin sitten moittia itseäni perfektionismista. Häpesin itseäni, vertailin itseäni muihin. Miksi et ole niin kuin tuo naapurin mamma, joka on niin rento ja cool! Kunnon suorittajana aloin suorittaa epäonnistumisia (Ikään kuin niitä pitäisi erikseen suorittaa) ja aloin suorittaa rentoutta (rentoudu nyt heti, huusin itseäni piiskaten). Uskomatonta, miten sokea sitä voi omalle tekemiselleen olla.

Jos olisin malttanut lukea Kaksplussan artikkelin loppuun asti, olisin ehkä astetta nopeammin tajunnut, ettei suorittajuus häviä suorittamalla lisää. On otettava järeämmät keinot käyttöön: lempeys, armo ja itsensä hyväksyminen. Uskomatonta, miten vaikeaa.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Olisipa.

söndag 06 oktober, 2019 @ 14:16
0
Olisipa sellaista, että joku aina haluaisi kuulla ääneni. Ettei sanoisi ole hiljaa tai puhuisi kesken lauseen omaa asiaansa tai vilkuilisi puhelimeen niin että sanani kaikuvat kasvojen profiiliin.

Olisipa sellaista, että jaksaisin aina kuulla toisen äänen. Varsinkin, jos se ääni aloittaa sanottavansa hokemalla äiti-äiti-äiti. Etten hukkuisi pääni sisäisiin tehtävälistoihin tai kaipuuseeni aikuisten jutuille somessa vaan kuuntelisin tarkasti, kun pieni änkyttävä ääni kertoo kakkavitsiä, jonka olen kuullut jo kymmenen kertaa.

Olisipa sellaista, että olisi joku ääni. Ettei oma ääni sekoittuisi muiden (hienompien) äänien pauhuun, haluun päteä, haluun olla jotain muuta kuin on, toisten tai itsensä asettamiin odotuksiin, rooleihin äitinä, naisena, naapurina, ystävänä, vaimona, tyttärenä, pappina.

Olisipa sellaista, ettei menestyminen olisi sattumanvaraista. Ettei sairastuisi juuri silloin, kun pitäisi näyttää kyntensä. Että liikenneonnettomuus estäisi myöhästymästä tentistä, matsista, työhaastattelusta. Ettei syntyisi väärään paikkaan. Tai väärään aikaan. Että kun on vaikea hetki, löytyisi tukijoita ja kannustajia. Ystävä jokaiselle, vanhempi, valmentaja, kummi, tukeva olkapää, pehmeä syli, nenäliinan ojentaja, potku persauksiin.

Olisipa niin, että kova työ tuottaisi aina tulosta. Aina. Että rukouksiin vastattaisiin aina myönteisesti. Olisipa sellaista, että kuulisi vastaukset rukouksiin silloinkin, kun ne eivät ole oman mielen mukaiset.

Islanti

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Oman kokoiset asiat

söndag 29 september, 2019 @ 13:25
0
Jokaisella on oman kokoisensa murheet.

Murheiden vertailu ei tuota tulosta. Jos minua harmittaa lommo autossa tai kivi kengässä, minua ei lohduta lainkaan, jos jollakulla on isompi lommo autossa tai isompi kivi kengässä. Jos minua pelottaa hypätä hyppytornin alimmalta tasolta, on kenenkään turha selittää, kuinka helppoa on hypätä kympistä.

Jokaiseen ongelmaan on oman kokoisensa ratkaisu.

Jos minulla on kivi kengässä, en tarvitse psykoterapiaa, vaan että kivi otetaan pois kengästä.


Jokaisella on oman kokoisensa onnistumiset.

Onnistumisten vertailu ei tuota tulosta. Jos olen ylpeä siitä, että olen hypännyt stadionin hyppytornista viiden metrin korkeudelta, ei toisen kolmoisvoltti kympistä ole siinä hetkessä olennainen tieto. Jokaisen onnistuminen mitataan oman kokoisessa skaalassa, ei toiseen vertaillen.

Oman kokoiset murheet
Oman kokoiset murheet

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Asioita, jotka eivät vaadi erityistä lahjakkuutta

söndag 22 september, 2019 @ 12:32
0
Asioita, jotka EIVÄT vaadi erityistä lahjakkuutta:

- kiltteys
- ajoissa oleminen
- kiitoksen sanominen
- yrittäminen, vaikkei osaisikaan
- paahtoleivän paahtaminen (kun muistaa tarkistaa, että johto on seinässä ja että ajastin ei ole vääntynyt kaakkoon)

* * *

”Sisältä se on rikki, mutta ulkoapäin ei huomaa mitään”, sanoi vanha emäntä putkiradiosta. Samaa isäni sanoi, kun kävi sydänfilmissä ja samaa voi sanoa myös monesta sometilistä, työpaikalla hymyilevästä kollegasta, reipasta naamaa näyttävästä kotiäidistä hiekkalaatikolla.

Jos itse on ehjä, on ehkä vaikea ymmärtää toisen rikkinäisyyttä.
Jos itse on vahva, on ehkä vaikea ymmärtää toisen heikkoutta.
Jos itse on jalo, on ehkä vaikea ymmärtää toisen pikkusieluisuutta.

Jokainen (taka)isku, joka on rikkonut sinua. Jokainen murhe, joka on lannistanut sinua. Jokainen pimeys, joka on varjostanut sinua. Ne eivät ole olleet elämän huippuhetkiä, mutta ainakin olet nyt viisaampi: osaat olla sortamatta heikkoa.

Jos et ole koskaan ollut rikki, ole silti kiltti meille muille, jotka emme ole yhtä täydellisiä. Kiltteys ei vaadi erityistä lahjakkuutta. Jokainen osaa sen halutessaan. Myös minä. (Toki osaan ilkeäkin olla, mutta ei mennä nyt siihen)

* * *

Asioita, jotka vaativat erityistä lahjakkuutta:

- kuunteleminen
- oman asenteen muuttaminen
- toisen ihmisen (ja itsensä!) hyväksyminen sellaisena, kuin on

Islanti
Islanti

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Kaikki on hyvin.

söndag 15 september, 2019 @ 15:31
0
Veluuriseen yöpaitaan on ommeltu selkään dinosauruksen harjakset. Hän ohjaa pojan peukalon pois tämän suusta, silittää giganotosauruksen selkää ja samalla silittää lasta itsessään. ”Äiti on tässä. Kaikki on hyvin.” hän mantraa.

Pojan polviin on piirretty kaikki kaatumiset ja nousemiset. Niitä äiti silittää. Hänen omiin rystysiinsä on kirjoitettu jokainen otteluvoitto ja -häviö, jokainen lyöty etusuora ja takakoukku. Hänen kämmeniensä rakot kertovat jokaisen leuanvedon ja kahvakuulaheilautuksen tarinaa. Hänen silmiensä alle on väritetty valvotut yöt ja se yksi väistö, joka ei tullut tarpeeksi nopeasti.

”Äiti, ota syliin”, poika pyytää. Äiti huokaisee. Illan sparrit olivat olleet raskaat. Hänen piti taas liikkua ruumiin äärirajoilla ja ylittää ne. Valmentaja oli kuvaillut hänen jalkatyötään yhtä ketteräksi kuin käpylehmällä peltikatolla. Hän tuntee häpeän aallon läikähtävän sisällään. Olkapäitä kivistää. Poika kiemurtelee. Kiharat ovat kosteat. Äiti vilkuilee salaa puhelimen näyttöä. Hän siirtää painoaan pakaralta toiselle. Hän listaa mielessään tehtäviä, jotka odottavat nukutuksen jälkeen. ”Olisitko jo iso poika ja nukahtaisit ihan itseksesi?”

Poika alkaa vääntää suuta mutkalle. ”Äiti, syliin!” Kaulaan ripustautuu ensin riittämättömyys ja levottomuus, sitten poika. Hän tuntee tasaantuvan hengityksen vasten solisluuta. Samalla kun hän katsoo poikaa, hän katsoo lasta itsessään. Hän näkee sen tytön, joka ei mitään muuta kaipaa, kun tulla otetuksi syliin. Tottuneesti hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa: ”Äiti on tässä. Kaikki on hyvin.”

Hän laskee pojan takaisin sänkyyn, ottaa taas peukalon pois tämän suusta ja jää pitelemään kädestä kiinni. Pojan kädet tuoksuvat mudalta ja omenahillolta. Se sekoittuu hänen omien käsiensä - hien, tiikeribalsamin ja nyrkkeilyhanskojen nahan - tuoksuun. Äitiyttä voisi suorittaa paremmin, kärsivällisemmin, luomumpana. Suorittamisessa hän olisi hyvä. Kun valmentaja sanoo ”lyö kohokoukku” tai ”juokse rappuset” hän lyö ja hän juoksee. Kuka kertoisi, miten tätä elämää pitää suorittaa?

Kestää vielä monta joka-ilta-kun-lamppu-sammuuta, ennen kuin kuuluu tasainen tuhina Muumi-lakanoiden alta. Hän sanoo enemmän itselleen kuin pojalle: ”Äiti on tässä. Kaikki on hyvin.” Sanat jäävät kaikumaan hämärässä huoneessa. Kaikki on hyvin. On hyvin. Hyvin.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D