Hanna Paavilainen

Äitiys ei tule yksin

söndag 06 januari, 2019 @ 21:32
0
Se oli se syksy, kun Kaisa kärsi kolmatta virtsaputkentulehdusta putkeen. Teologisen tiedekunnan kirjaston lukusalissa Aleksanterinkadulla oli hiljaista ja Kaisa kiemurteli tuolillaan. Kärsivällisyys petti ja Kaisa parahti niin, että lukusalista käytävälle asti kaikui: ”Ai v***u tän pillun kanssa on vaikee elää!”.

Jostain pölyttyneiden kirkkoisien elämänkertojen takaa kuului möreä, sympatiseeraava, ääni: ”No älä muuta sano”.

Tästä on tullut lentävä lauseemme. Aina, kun tulee puhetta sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, gynegologisista ongelmista, naisen ja miehen eroista, hormoneista, parisuhdeongelmista tai oikeastaan mistä tahansa, voi todeta lopuksi: "V***u tän pillun kanssa on vaikea elää".

Tämä lause on ollut erityisen kovassa käytössä äidiksi tulon jälkeen. Kaksi raskautta ja kaksi sektiota ovat jättäneet jälkensä kehooni. Jokaisen arven ja rypyn vielä kannan ylpeydellä. Ne ovat merkkinä oman elämäni ja kahden pienen pojan elämän jäljistä, mutta kipujen ja kiristyksien kanssa elo ei ole hyväksyttävää. Raskauden aikana keho käy läpi valtavan mullistuksen: lihakset ja elimet liikkuvat pois paikaltaan. Raskaudesta palautuminen ei käy ihan itsellään. Täytyy tehdä töitä sen eteen.

Entinen työkaverini luki itsensä äitiysfysioterapeutiksi ja Jannalla on tomera asenne työssään: hoidetaan sinut kuntoon! Jotenkin julkisen terveydenhuollon puolella on saanut sellaisen kuvan, että erilaiset kolotukset vain kuuluvat äitien elämään, mutta Janna ei sitä hyväksy, mikä on huojentavaa kuulla. On paikka, jossa minut otetaan vakavissaan!

Ennen Jannan vastaanotolle menoa luulin lantionpohjan lihasteni olevan ihan hyvässä kunnossa. No eipä se ihan niin ollut. Olin lintsannut niiden treenaamisesta ja siirtynyt suoraan vaan leuanvetoihin. Jannalta sain onneksi hyvät ohjeet myös lantionpohjan lihasten kotihoitoon. Minulle tuli myös aivan uutena tietona, että SEKTIOHAAVA TARVITSEE KÄSITTELYÄ. Jos ei sektiohaavaa tai epparihaavaa käsittele, se saattaa aiheuttaa kinnikkeitä ja kipuja kroppaan, Janna valisti. Miksei synnytyslaitoksella kerrota tästä mitään?!? Sen jälkeen, kun saa vauvan saateltua ulos maailmaan, tuntuu julkinen terveydenhuolto olevan kiinnostunut lähinnä vauvan hyvinvoinnista - mikä tietenkin on hieno asia - mutta eikö äidin hyvinvointi olisi myös yhtä tärkeää?

Lentävä lauseemme teologisen kirjastosta elää edelleen. Mutta ei sen niin pitäisi mennä. Kannattaa hoitaa itsensä kuntoon, niin elämä (jopa pimperonkin kanssa) on aika paljon helpompaa.

äitiysfysioterapia

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Kerron mielelläni lisää kokemuksia äitiysfysioterapiasta. Laita viestiä kommenttikenttään tai sähköpostiin. Tai varaa suoraan aika itse mestarille, Jannalle.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Vuoden parhaat

söndag 30 december, 2018 @ 11:01
0
Tämä kierros lähitähden ympäri on ollut ehkä elämäni parhaimpia. En ole ehkä koskaan aktiivisesti ajatellut aiemmin eläväni elämäni parasta aikaa. Olen joka viikko yrittänyt keskittyä tiedostamaan, että

"tätäkin päivää ajattelen kaihoisasti eläkkeellä. Aikaa, jolloin pieni vetää lahkeestani ja ojentaa kädet ylös. Se tarkoittaa, että hän haluaa syliin. Aikaa, jolloin isompi ottaa vauhtia ja hyppää sohvalle ja näyttää, miten tehdään kuperkeikka taaksepäin."

Olen joka viikko yrittänyt olla ajattelematta, että:

"Nämä ovat nyt niitä ruuhkavuosia, jotka pitää rämpiä läpi ja vaan kestää hampaat irvessä. Voi kun olisi jo se vaihe elämässä, että saisi nukkua yönsä, molemmat kädet vapaaksi ja lasta ei tarvitsisi komentaa pois hyppimästä kurahousuissa sohvalta."

Tänä vuonna elämäni on ollut hyvin pientä. Olen opetellut hidasta elämää. Koska lapseni vihaa autossa olemista, olen kulkenut joka paikkaan julkisilla. Aiemmat 15 minuutin matkat ovat vaihtuneet puolentoista tunnin sompailuiksi busseilla, ratikoilla ja junilla, mutta eipä minulla ole toisaalta kiire minnekään. Bussimatkan olen lukenut journalistisia julkaisuja (jos vauva on torkkunut) tai olen koko bussiväen iloksi laulanut hämä-hämä-häkkiä tai leipuri hiivaa. Olemme yhdessä vauvan kanssa katselleet aukeavia ja sulkeutuvia ovia ja niistä kulkevia ihmisiä.

Ei se perillepääsy, tai edes nopeasti perillepääsy, vaan se matka!

Kiitos jälleen Lehtikuninkaan väelle, kun olen tämänkin vuoden saanut kertoa tarinoitani. Kiitos sinulle, kun olet niitä lukenut.

joulu Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Hyvää joulua!

söndag 23 december, 2018 @ 15:27
0
Joulunaikaan kuuluu perinteet. Samanlailla toistuvat jutut luovat turvallisuudentunnetta maailmassa ja elämässä, joka koko ajan muuttuu.

Aina joulun aatonaatto haemme isän kanssa joulukalat Tampereen kauppahallista. Ensin haetaan jonotuslappu ja huomataan, että omaan numeroon on 300 numeroa matkaa (siis oikeasti!). Otamme kaksi jonotuslippua - toinen isälle ja toinen minulle. Kalatiskin edessä käy kuhina, kun porukka trokailee jonotuslippujaan. Voi miten suloista kansaa nämä tamperelaiset! Kukaan ei kohkaa jonon ohi vaan jos haluaa vähän etuilla jonossa, niin on etsittävä kaveri, jolla on pienempi numero lipussa tai kaveri, joka on päättänyt luovuttaa jonotuspaikkansa.

Meillä on isän kanssa aikaa jonottaa. Jonotuslipun hakemisen jälkeen käymme hakemassa joulujuustot toiselta tiskiltä. Sitten käymme tarkistamassa jonotusnumerotilaneen. 270 numeroa edessä. Käymme ostamassa toisillemme joululahjakirjat. Sitten käymme tarkistamassa jonotusnumerotilanteen. 200 numeroa edessä. Käymme lounaalla. 100 numeroa edessä. Käymme glögillä. 70 numeroa edessä. Jäämme kalatiskin eteen hengailemaan. Isällä on yleensä tuttujakin siinä. Koska emme tarvitse kuin yhden jonotuslipun, annamme ylimääräisen jonotuslipun eteenpäin jollekulle kiireisen näköiselle.

Elämässä kaikki on niin kovin epävarmaa. On hyvä, että on joitain asioita, johon voi luottaa. Niin kuin vaikka siihen, että aina aatonaattona on Tampereen kauppahallin kalatiski tukossa ja että tamperelaiset osaavat kiltisti jonottaa.

"Elämä on arvaamatonta.
Koska tahansa voi tapahtua
jotain hyvää."

- Eeva Kilpi -

Jo joulu sarastaa. Ruokapöytään katetaan kauppahallista haetut kalat ja mädit. Parhaat reseptit otettu käyttöön äidin tahriintuneesta punaisesta reseptikirjasta sekä uusia joulureseptejä Glorian ruoka ja viini -lehdestä. Katetaan kankaiset lautasliinat. Lapset heittävät puolivahingossa kinkut koiralle pöydän alle ja täyttävät vatsansa pipareilla. Jeesus syntyy ja mitä tahansa hyvää voi tapahtua tänäänkin.

joulu Hanna Paavilainen
joulu Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

RADIO VS TELEVISIO

söndag 16 december, 2018 @ 09:00
0
Radion tekeminen on siitä hauskaa, kun voi vaikka kaivaa nenää samalla tai möllötellä studiossa reikäisissä verkkareissa, eikä kuuntelija siitä kärsi. Radiossa on myös mahdollista käsitellä monia vakavampia aiheita kuin telkkarissa. Jotkut teemat - kuten vaikkapa perheväkivalta - ovat aiheita, mistä pitää puhua, mutta kukaan ei halua siitä nähdä kuvituskuvaa. Radio on luo vahvempia mielikuvia kuin telkkari, koska kuvat syntyvät suoraan ihmisten mieliin ja sitä kautta silmiin eikä toisin päin.

Pääsin viime kuussa pitkästä aikaa tekemään telkkaria, kun Riemulaulujen juontaja sairastui ja minut kutsuttiin tuuraamaan. Ai että kun siinä on hauskaa se tekemisen meininki. Siinä, missä radiossa ollaan aika paljon yksin studiossa luurit korvilla, telkkarin puolella on kuvaajat, äänimiehet, valoteknikot, maskeeraajat, tuottajat, koordinaattorit, ohjaajat ja studio-ohjaajat häärimässä.

Television tekeminen on siitäkin mukavaa hommaa, että mokat saa anteeksi. Aina voi ottaa uuden oton, jos sanat menee sekaisin tai tukka on huonosti. Katsoja ei ikinä arvaa, kuinka monta kertaa kameroiden edessä juonto on mokattu tai laulu laulettu nuotin vierestä, he näkevät vain illuusion onnistumisesta.

Riemulauluissa tänään odotetaan joulua ja puhutaan erilaisista odotuksista. Aikuisellehan tämä joulunodotuksen aika on kaikkea muuta kuin seesteistä pysähtymistä ja rauhallista tunnelmointia. Päinvastoin kahlataan sohjossa luonnonlakeja uhmaten hiki pipossa, että saisi kaiken valmiiksi töissä/kotona/elämässä joulua varten. Toivottavasti voit ottaa hetken aikaa itsellesi tästä tohinasta ja istahtaa kuuntelemaan Riemulaulujen hienoja musiikkeja. Ohjelma löytyy Areenasta täältä.

Ja jos ihan oikeasti ehtisit pysähtyä, käy hautuumaalla. Haastattelin Hietaniemen hautausmaalla kappelisuntiota. Hän esitteli Hietaniemen kuuluisimpia hautoja ja kertoo, miksi olisi joskus hyvä käydä hautausmaalla kävelemässä. Hartaus löytyy Areenasta eli täältä.

Riemulaulut
Riemulaulut

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Tänäänkään en onnistunut

söndag 09 december, 2018 @ 21:46
0
Joskus vaaditaan 1000 epäonnistumista, ennen kuin onnistuu ensimmäisen kerran...

Täydellinen leuanveto tai puolivoltti, upeasti koristeltu piparkakkutalo, oivaltavan start-up-yrityksen hehkutusartikkeli, lapsen onnistunut piirros/tuotos, nimitys uuteen hienoon virkaan. Tällaisia kuvia ja "uutisia" ilmiintyy (eikö olekin ihanan Harry Pottermainen sana?) sosiaalisen median ja ihan perinteisen lehtimedian kautta verkkokalvoilleni monta kertaa päivässä. Ja tottakai saakin ilmiintyä, sillä onnistumisista pitää iloita yhdessä ja hyvät uutiset pitää jakaa.

Mutta mietinpähän tässä vain, että kuinka monta epäonnistumista tarvitaan, että saadaan se yksi onnistuminen? Ei somessa näytetä niitä kertoja, kun leuanvetotanko on vain ihan liian korkealla, eikä ruho nouse. Ei siellä näy karrelle palaneet piparkakut, suurista unelmista luopunut konkurssin kokenut yrittäjä, ne kaikki hylkäämiset ja jäit-toiselle-sijalle-työhaastattelussa-kerrat eikä pieleen piirretyt puput.

Otin syksyn alussa omaksi haasteekseni, että jouluun mennessä osaan kippileukoja. Ne ovat sellaisia heilautuksella tehtäviä leuanvetoja, joita crossfittaajien some-tileillä näkee. Aloitin nimittäin syksyllä crossfitin, kun löysin sellaisen salin, jonne voi mennä lasten kanssa. Siellä on kiva porukka, jonka kanssa tsempataan toisiamme ja välillä vähän sylitellään toistemme vauvoja, että jokainen saisi tehtyä treenin loppuun asti. Vauvat, taaperot ja isommatkin lapset viihtyvät, kun voi välillä matkia äitien liikkeitä ja välillä katsella, että mitä ne mammat touhuaa. Lelujakin löytyy. Ihan mielettömän hieno konsepti!

Oma visioni tietty oli, kuinka saisin myös omalle sometilille (@hannapaavi) hienon kippileukavideon pönkittämään identiteettiäni mukamas urheilijana. Olen satoja kertoja harjoitellut kippiä ja joka kerta kipannut (kuvainnollisesti ja vähän kirjaimellisestikin) pepulleni. Ei taivu vieläkään kipit...

On hienoa, että tuodaan esille onnistumisia. Mutta voitaisiinko tuoda myös esille sitä työtä, mitä onnistumisten takana on? Kaikki ne kerrat, kun on kokeillut, mokannut ja kokeillut uudelleen? Vaatii nimittäin aika paljon rohkeutta, pettymyksen sietokykyä, itsensä kokoamista ja sisua, että jaksaa yrittää uudelleen mokan jälkeen. Ja eikö se ole aika paljon hienompi juttu (se sisu), kuin mitä lopputulos ikinä voisi olla?
crossfit
crossfit

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Täti AK ja hyvät sanat

söndag 02 december, 2018 @ 15:14
0
On mulla hauska täti. Kutsuttakoon häntä vaikka täti AK:ksi.

Täti huutaa takapenkkiläisille (joita on hänellä monta), että taas ollaan myöhässä, ei ole aikaa pysähtyä vaihtamaan vaatteita. Vaihtakaa juhlavaatteet takapenkillä! Täti-AK painaa moottoritietä niin lujaa, että siinä vauhdissa gepardikin näyttäisi vanhainkodin vuodepaikkaa jonottovalta vanhukselta ja lapset taivuttelevat juhlamekot päällensä sirkustaiteilijan notkeudella.

Täti-AK pysähtyy paria korttelia ennen kirkkoa, ampaisee ulos autosta ja supermiestä nopeammin vaihtaa juhlakoltun päälleen tienvieressä. Ja näin heiluu kassi ja kassi heiluu näin. Matka jatkuu nappulat vinkuen kohti kirkon parkkipaikkaa ja sieltä kipinkapin-hopihop-juosten kirkkoon, jossa kellot ovat jo soineet niin, ettei kuminaa enää kuulu.

Ihmiset istuvat paikoillaan. Sali on täynnä. Rippilapset valkoisissaan alttarilla edessä. Siellä on täti-AK:n kummilapsikin, jota hänen pitäisi olla nyt siunaamassa, kuten 15 vuotta sittenkin tuo tyttö oli valkoisissan ja täti-AK siunaamassa. Täti-AK joukkoineen ryskää saliin ja on näky komea. He joutuvat nostattamaan monta peppua, että pääsevät tyhjään kohtaan penkkirivien keskelle. Mikäköhän siinäkin on, että ihmiset aina istuvat penkkirivin päätyyn? Niin että joka kerta pitää nousta ylös antamaan tilaa ja tuoksuttelemaan ohiyrittävän kanssakristityn parfyymeita? Onko siinä joku juttu, että ihmiset pelkäävät jonkunlaista yllätyshyökkäystä, ufojen invaasiota tai erityisen ärsyttävää saarnaa, että on helpompi sitten paeta ja evakuoitua penkin päädystä?

Täti-AK löytää istumapaikan. Pulssi tuntuu vielä korvissa ja hiuksenhieno hikipuro on tiheentymässä ohimolle. Täti-AK näkee tutut kasvot pari penkkiriviä taaempana. "Hei! Ihanat hiukset sulla! Ja voi miten kaunis huivi!" täti-AK huikkaa iloisesti.

****

On mulla hauska täti, tuo täti-AK. Hän on sellainen, että siinä tilanteessa, missä muut kiroilisivat kuin merimies ja käpertyisivät omaan myöhästymiseensä/epäonnistumiseensa, täti-AK huomaa puolitutun kauniin huivin.
ristiäiset
ristiäiset

Aamen ja terkkuja,
Hanna.
Tykkää ja jaa

Yksikin muovipurnukka vähemmän

söndag 25 november, 2018 @ 09:02
2
Jonain päivänä muovipussit, -pullot ja -purnukat ovat historiaa. Silloin pyöritellään päätä ja puntaroidaan, että miten jotkut joskus ovatkaan kehdanneet jokaisen tavaran muoviin ja kyörätä se kotiin muovipussissa.

Kauppalehden kolumnisti julisti, että on ihan sama, kulkeeko kolmiloikalla vai yksityisautolla työmatkansa, kun miljardi intilaista päättää haluta jääkaapin. Eikö siis pienillä ekoteoilla ole merkitystä? Olen aiemminkin kirjoittanut pyrkimyksestäni pieniin ekotekoihin. Ei tällä ehkä maailmaa pelasteta, mutta jokainen muovipullo ja -purnukka vähemmän on pienempi taakka ekologiselle omalletunnolleni. Ainakaan en ole heittämässä lisää vettä myllyyn, vaan omalta osaltani hidastamassa ilmastonmuutosta.

Miten muka länsimaissa voitaisiin pokalla sanoa miljardille intialaiselle, että lopettakaa saastuttaminen, jos itse ei viitsitä kiinnittää huomiota omaan käyttäytymiseemme ilmastonmuutoksen suhteen? Edes niissä pienissä jutuissa?

Tässä kaksi ekovinkkiä kosmetiikan suhteen. Samalla saattaa säästää pari euroakin! Nämä ovat muuten myös hyviä vinkkejä pukinkonttiin. (Tietenkin on hyvä kysymys, että miksi ylipäätään pitää käyttää kosmetiikkaa. Sehän vasta ekologista olisikin, että lakkaisi pesemästä hiuksiansa, hajustamatta kainaloitansa, värjäämättä ripsiänsä ja rasvaamatta ihoansa. Ihan sille linjalle en ole valmis.)


1) Shea-voi
Hyvä tapa vähentää muovipurkkien määrää kotona on valita sellaisia tuotteita, joita voi käyttää moneen eri käyttötarkoitukseen. Sheavoi toimii kuivan ihon pelastajana, huulirasvana, raskausarpien ennaltaehkäisijänä, vartalorasvana, kasvorasvana, aftersun-voiteena, hierontaöljynä ja vauvan ihon hoidossa. Näin mainitakseni muutaman tavan, miten itse olen sitä käyttänyt. Sanotaan, että sheavoi auttaa ihosoluja uusiutumaan nopeammin. Kantapään kovettumat ja kuivat kyynärpäät pelästyvät sheavoita tehokkaasti.


2) Kookosöljy

Kookosöljyä voi käyttää sekä keittiössä että peilin edessä. Vesipesun jälkeen kastan palan pumpulia kookosöljyyn ja käyn kasvot läpi. Öljy poistaa loput meikit ja toimii samalla kosteuttajana. Sitkeinkin huulipuna irtoaa kookosöljyllä hinkkaamalla. Jos hiusteni latvat harottavat, hieraisen hieman kookosöljyä käsiin ja siloitan latvan kuriin. Hygieniasyistä suositellaan, että on oma purkki kookosöljyä vessassa ja oma keittiössä, vaikka samaa kamaa ovatkin.

3) Seuraavaksi aikomuksenani on päästä eroon shampoo-pulloista ja kokeilla palashampoota. Onko kellään kokemusta? Meneekö jo liian hipiksi?

HUOM!
Nämä tuotteet eivät korvaa monipuolista ruokavaliota, lähimmäisenrakkautta, liikuntaa, säännöllistä peseytymistä tai syvään hengittämistä. Vaikka näitä käyttäisi, pitää silti lajitella biojätteet sekajätteistä, välttää turhaa vedellä läträämistä ja ostaa sitä nyhtökauraa jauhelihan sijaan.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D