Hanna Paavilainen

Aina sitä samaa

söndag 31 maj, 2020 @ 09:45
0
Kun menen kampaajalle, niin "ihan vain vähän sieltä latvoista". Pizzapohja pitää tehdä aina tietyllä tavalla (Maku-lehden resepti ollut käytössä jo useamman vuoden) ja päälle tietysti valitsen aina samat täytteet, mikäli mahdollista (brie, lehtikaali, saksanpähkinä).
Kun jalallaan astuu kirkkoon, sitä olettaa saavansa jotain aivan tuttua. Kirkon piirissä on tosi kreisiä hulluttelua, jos joskus pappi onkin siirtänyt synnintunnustuksen saarnan jälkeen.
Jos tänä viikonloppuna ei kuule suvivirttä, niin perusturvallisuus järkkyy.

Kyllä, olen kaavoihini kangistunut. Ihminen on siitä jännä kädellinen, että se pyrkii aina ajattelemaan samalla tavalla kuin ennen. Eikä siinä ole mitään väärää, sillä tavalla sitä on selviydytty ja porskutetaan edelleen.

Ansa on siinä, että kun pitäisi muuttua, ihminen silti ajattelee samalla tavalla. Ongelma ei ole uusien ideoiden puute, vaan vanhoista eroon pääseminen.

Tällä viikolla oon miettinyt, miten saada lisää liikkumistilaa omaan ajatteluun. Luulen, että se on yksin turhan vaikeaa. Tarvitaan ihmisiä, jotka tönivät tasapainosta pois, tietenkin kuvainnollisesti, ei kai sitä nyt korona-aikaan fyysisesti sellaista, kun täytyy pitää turvaväli ja kaikkee. Sitten tarvitaan niitä ihmisiä, jotka ei lähde syyttämään tai moittimaan, vaan kärsivällisellä kuuntelulla saavat minut tajuamaan itse oman ajatteluni virheellisyyden. Joka tapauksessa: tarvitaan toista.

Niin ja kävin myös kampaajalla pitkästä pitkästä aikaa. Leikattiin vain vähän sieltä latvoista.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Valmiina! Paikoillanne! SEIS!

söndag 24 maj, 2020 @ 10:45
0
Kun hyppäsin alas Naantalin nunnaluostarin lähimmän rannan sovituskopin katolta, kaksivuotias kellahti kaulaani kiinni, sanoi huteralla ärrällään ja sinne päin suhisevalla ässällään "rrrakash".

Siinä meni ohi yksi elämän onnellisimmista hetkistä. Yritän vaalia sitä, piirtää pikkutarkan kuvan mielen verkkokalvoille. Haluan muistaa pulleat lapsensormet haromassa hiuksiani, hymykuopan oikeassa poskessa, pipon alta töröttävät punertavat haivenet. Hänellä oli päällään keltaiset kuorihousut, minulla musta kevytuntuvatakki. Todennäköisesti parin päivän päästä en kuitenkaan tule muistamaan tätä hetkeä. Hetki hukkuu arjen tulvaan.

Arki kahden lapsen kanssa on välillä aikamoista parkouraamista ja agilityrataa. Tai mitä mä tässä ketään huijaan, oon luonteeltani niin suorituskeskeinen ihminen, että ainahan elämä on ollut yhtä korkeammalle, voimakkaammin ja nopeammin pomppimista. Suorittajalle helpompaa on vaatia itseltään enemmän, nostaa rimaa ja puristaa lujempaa. Vaikeampaa on olla aloillaan, seisahtua yhteen hetkeen kuin vaari-vainaan kaappikello vanhempieni olohuoneen seinällä.

Korona on karsinut paljon "ylimääräistä". Tämä kevät on opettanut, että mikään ei ole tehottomampaa ajankäyttöä kuin se, että tekee tehokkaasti jotain sellaista, mitä ei pitäisi tehdä ollenkaan. Tämän yritän muistaa, kun rajoituksia puretaan ja siirrytään takaisin "normaaliin". Mutta todennäköisesti tämäkin oivallus unohtuu hetkessä, kun saa taas porhaltaa vapaasti.

Nyt kun vielä muistan, niin jokaisen vähänkään autuaan hetken kohdalla mietin:

Tämän hetken minä sain elää. Osasinpa tehdä sen hyvin.

Hanna Paavilainen

Naantali

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Omenapuiden alla

söndag 17 maj, 2020 @ 13:33
0
Entistä nunnaluostaria vartioi lauma vanhoja omenapuita. Nunnat ovat pitäneet niistä aikoinaan hyvää huolta, eikä puut ole päässeet rehottamaan kohti Naantalin aurinkoa. Nyt jo sammaltuneet oksat on joskus koulutettu kasvamaan vaakatasossa. Puun alta mahtuu kävelemään ja sadonkorjuuaikaan näin puolitoistametrisenäkin ylettää kättään ojentamalla poimimaan hedelmän. Kun siitä haukkasee, kirpeä ja makea mehu valuu pitkin suupieliä.

Vuosi vuodelta nunnien askel kangistui ja selkä kumartui. Omenapuun kukat varisivat maahan, muuttuivat ruskeiksi, maatuivat, antoivat ruohon puskea läpi. Koska luterilaiset nunnat eivät näinä päivinä ole varsinaisesti mikään uusiutuva luonnonvara, omenapuiden oksisto pääsi itsepintaisesti rehottamaan ylöspäin, alimpia oksia ehti lahoamaan. Kun viimeinenkin nunna siirtyi ajasta ikuisuuteen, kälyni perheineen on luvannut hoitaa tilaa. Tänä keväänä osuin kylään juuri tähän aikaan, kun oli hoidettava omenapuut kesäkuntoon.

Tilanisäntä esitteli ylpeänä uutta työkaluaan. "Onko tuo rälläkkä?" kysyin ja isännän suupielet nousivat ylöspäin. "Sirkkeli, vasara, porakone?" ehdotin kysyvästi. "Tämä on moottorisaha" hän sivisti äänellä, josta kuului tukahdutettu nauru. Äänensävy oli sama, kun miten lapselle selitetään vaikkapa, että mitä eroa on vessanpöntön harjalla ja hammasharjalla. Hän kutsui apuun 12-vuotiaan tyttärensä, joka tottuneesti tarttui sahaan ja oksaleikkureihin, heitti ne mönkijän peräkärryyn, hyppäsi kyytiin ja päräytti menopelin hyrräämään. Siitä kuului käynnistäessä iso paukahdus ja huuliltani purkautui tahattomasti kiljahdus. Isäntä hymähti.

Olen koko elämäni onnistunut välttelemään kaikkea kädentaitoja vaativia töitä siihen pisteeseen asti, että olen täysin uusavuton kaikessa perinteisesti miehisiksi mielletyissä tehtävissä. Olen ulkoistanut kaikki sähköön, tekniikkaan, rakentamiseen, remontoimiseen, autoon tai korjaamiseen liittyvät asiat elämäni miehille. Kerran ajoin autoni toisen auton perään. Vielä kuukaudenkin päästä kyseisen peräänajetun auton kuski (mies-oletettu) hoisi autoni huoltoa ja vakuutusasioita.

Niin että oli jo aikakin mun tarttua sahaan. Koska enhän voinut 12-vuotiaan tytön edessä näyttää sitä esimerkkiä, etteikö aikuinen nainen osaisi ja voisi mitä vaan. Naantalin nunnalan omenapuut saivat kyytiä meidän kahden käsittelyssä. Eikä se tyttö olisi tarvinnut mitään esimerkkiä multa, hänelle sahan käyttö ei ollut tyttöjen tai poikien tehtävää, vaan ihan vaan peruspuhde.

On vaan näissä nuorissa tulevaisuus.
Girls
Girls

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Äitienpäivä

söndag 10 maj, 2020 @ 07:25
0
Silloin, kun minusta tuli äiti, vatsani pyöristyi kuin vesimelonin kaari ja ihme sisälläni koki kasvuaan. Sain tietää, miltä pullataikinasta tuntuu, kun hiiva alkaa vaikuttaa. Pakahduin fyysisesti ja henkisesti yli laitojeni. Ajattelin, että kehoni on kuin kirkko. Minulle oli annettu lainaksi - ei omaksi - jotain pyhää ja ihmeellistä. Tosin oma lahjani tuli hormonimyrskyjen, huimaamisen, turvonneiden nilkkojen ja verta vuotavien ikenien kanssa. Jaoin ruumiini toisen kanssa, luurankoni sisällä oli toinen luuranko. Vatsani sisällä kasvoi kivekset.

Silloin, kun minusta tuli äiti, kuulin ensimmäisen kerran lapseni avuttoman rääkäisyn. Äänen taajuus osui minussa johonkin sellaiseen kohtaan, jota en tiennyt olevan olemassa. Parahdus sai minut välittömästi äärettömän ärsytyksen, huolen, hulluuden ja rakkauden partaalle. En ollut enää vastuussa vain itsestäni. Vastuu tuntui raskaalta kantaa, paljon raskaammalta kuin 3450g.

Murros minästä äidiksi on ollut kaikkea muuta kuin pala mansikkakermakakkua kostutettuna suklaamaidolla. Ensimmäisenä vuotena teki kipeää luopua omasta ajasta, omasta tilasta, omasta kropasta. Minuun sattui jättää tauolle työ ja harrastukset, joista pidin. Minua ärsytti jatkuvat keskeytykset ennen niin keskeyttämättömään elämäntyyliini.

Silloin kun minusta tuli äiti, lapseni sanoi ensimmäisen kerran sen maailman kauneimman sanan: äi-ti. Se hiveli korviani, sai sydämeni läikähtämään. En saanut siitä tarpeekseni. Minä olen äiti! On ollut toki päiviä, jolloin sana kuulostaa vain vaatimukselta: "Äiti, mitä teet? Äiti, tule! Äiti, miksi pitää olla kuolemaa? Äiti, mulla on kakkahätä! Äiti! Äiti! Äiti!"

Nyt, kun olen äiti, teeskentelen sunnuntaiaamuna nukkuvaa sängyssä, jotta lapset saavat tulla herättämään askartelemansa kortin kanssa. Kortista on vihjailtu pitkin viikkoa samalla ilmoittaen, että se on oikeastaan salaisuus ja yllätys. Odotan turhaan, että iltapäivällä saan sitä mansikkakermakakkua. Lapseni nimittäin ovat liian pieniä kerman vatkaamiseen ja mieheni on ilmoittanut, etten ole hänen äitinsä, joten minun kermakakkuni eivät koske häntä.

Voisiko joku kertoa minulle, mikä on oikea toteutustapa äitienpäivän lahjojen ja hemmottelun suhteen? Itsestään selvää lienee, että äitienpäivänä jokainen huomioi tavalla tai toisella oman äitinsä. Mutta miten toimitaan perheissä, joissa lapset on pieniä? Hoitaako aviomies äitienpäivälahjan? Tai niissä perheissä, joissa lapset ovat jo niin isoja, että elävät omissa kodeissaan? Kattaako puoliso kakkukahvit lastensa äidilleen, joka ei kuitenkaan ole hänen äitinsä?

äitienpäivä

Kuva: Karoliina Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos on unohtunut äitienpäivälahjan osto ja tuntee nyt piston sydämessään, niin Lehtikuninkaalla on laaja valikoima lehtiä, joista voi parilla napautuksella valita lahjan äideille elämässään.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

KOTI

söndag 03 maj, 2020 @ 10:00
0
Joskus Jumala johdattaa.
Kun kuvasimme tämän päivän Riemulaulut -ohjelmaa kaksi kuukautta sitten, valitsimme ohjelman teemaksi KODIN. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, että maailmanlaajuinen pandemia sulkee kaikki omiin koteihinsa kuvausten jälkeen. Kun tänään katsoo ohjelmaa, tuntuu niin kaukaiselta ajatus, että tuolla me vieri vieressä hoilattiin biisejä täydessä Ristin kirkossa. Ajatukset kodista tuntuu kuitenkin ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Nythän koti on samalla työpaikka, koulu, päiväkoti, kuntosali, ravintola ja elokuvateatteri.

Vaikka kodin seinät kaatuis päälle,
ja neliöt kävis ahtaiksi.
Vaikka koti ois maailman yksinäisin paikka
ja nurkat huutaisivat tyhjyyttään.
Aina voi avata ikkunan tai oven,
kurkistaa taivaalle.
Siihen suuntaan on edellistenkin vitsausten kurituksessa suunnattu huokaukset ja rukoukset.
Se koti on kaikille samanlainen.

Riemulaulut

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Riemulauluja pääset katselemaan tästä. Kolme kuoroa laulavat Petri Laaksosen biisejä (hänen itsensä lisäksi), puikoissa minä Ja Riku Suokas, esittelyssä Lahden Turvakoti ry, joka mm. tarjoaa kodin niille lapsille, jotka omassa kodissaan kokevat turvattomuutta.
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS

Rukous

söndag 26 april, 2020 @ 15:55
0
Nyt on ollut sen verran murhetta,
että on pakko rukoilla.

En oo vissiin ainoa,
sillä hakukoneissa maailmanlaajuisesti sanan "rukous" etsiminen on yleistynyt eksponentiaalisesti.

Tässä on ollut vähän pidempi tauko, sori siitä.
Eikä oikeat sanat meinaa löytyä.
Mut et Sä varmaan rikki mee siitäkään, jos mä välillä unohdan.

Eikä mulla edes ole omia sanoja.
Huokailen ja puhisen.
Nojaudun sitaatteihin.
"Anna meille meidän syntimme anteeksi."

Kun toistan samoja pyyntöjä uudelleen ja uudelleen,
niin tuntuuko se Susta nalkutukselta?
Kuulen itseni toistavani itseäni,
mutta jossain on oltava armo.
Jossain se on.
Se on.

Sitten kun luen uutisia niin sit sitä ajattelee,
että ihan hyvin mulla tässä on asiat.
On Sulla varmaan isompiakin juttuja just nyt pöydällä.
Niin, että voinko vetää siis rukoukseni takaisin?

Tässä meidän korttelissa merikotkan pesässä kuoriutui poikanen.
Tossa meidän pihassa on kokonainen meri sinililjoja.
Niin että Sinun on valtakunta.
Kyllä mää tässä pärjäilen.

Kiitos ku kuuntelit kuitenki.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Hanna Paavilainen
Tykkää ja jaa

Takaisin normaaliin

söndag 19 april, 2020 @ 15:19
0
Tässä varmaan itse kukin on viime aikoina rukoillut, että elämä palaisi normaaleihin uomiinsa.

Tuntuisi luksukselta, jos pääsisi nyt halaamaan mummua ja pappaa. Voisi syödä työkaverin kanssa lounaan samassa pöydässä ravintolassa. Jos voisi ketkuttaa peppua täpötäydellä tanssilattialla. Antaa istumapaikka raskaana olevalle ruuhkabussissa. Kauhoa murheet pois Mäkelänrinteen uimahallin lattiakaakeleita laskien. Jospa pääsisin halaamaan kummipoikaa Tukholmassa tai ystävää Floridassa.

Anopiltani oletin samaa kaipuuta normaaliin. Hän on ketterä seitsenkymppinen, jonka aktiivisen elämäntyylin korona sulki karanteeniin. Hän tokaisi, että toivottavasti ei koskaan palata normaaliin. Että ennen kuin kiirehditään takaisin "normaaliin", tulee miesttiä, mitä haluamme normaalina säilyttää.

Aloin ajatella asiaa uusiksi. Mikä on sellaista normaalia, johon oikeasti kannattaa kiirehtiä? Voisiko jotain tästä koronakaranteenista säilyttää normaalina?

Itse olen nyt korona-aikaan ulkoillut enemmän kuin koskaan. Olen rukoillut ja meditoinut juoksemalla päivittäin. Nämä ovat tulleet rytmittämään arkea ja täytyy myöntää, että se on parempi rytmittäjä kuin kiirehtiminen ruuhka-aikaan päiväkodilta toimistolle ja toimistolta päiväkodille. Mutta ne yhteiset syömiset, kyllä niitä vaan on ikävä. Ei ole ihmistä tehty elämään seinien ja muurien takana toisistaan.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Rannalla
Tykkää ja jaa
Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä Jaa Rss RSS
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D