Hanna Paavilainen

Nautinnon jalo taito

söndag 06 september, 2020 @ 11:28
0
Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?
Tykkää ja jaa

Paskan puhumisen jalo taito

söndag 07 juni, 2020 @ 21:40
0
Vietin yhden kesän Münchenissä lukioaikana. Kämppiksenäni asui takakireä brittityttö, jonka kanssa nopeasti huomasimme molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä, ettei yhteistä säveltä löydy. Parina ensimmäisenä yhteisenä aamuna hän saattoi kysyä minulta "nukuitko hyvin", johon annoin tietenkin rehellisen vastauksen "en". Iltapäivisin, jos satuimme olemaan samaan aikaan kotona, hän saattoi kysyä päivästäni, johon vastasin yhtä totuudenmukaisesti. Pikkuhiljaa kysymykset loppuivat. Jää varmasti ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi, että minkäköhän takia.

Me naiset -lehden kolumnisti Karoliina Pentikäinen kirjoitti viime lehdessä siitä, kuinka suomalaisilla on tapana vastata rehellisesti kysymykseen "mitä kuuluu". Että toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa on sallittua ja jopa suotavaa ilmaista myös negatiivisia ajatuksia ja tunteita.

Vaikka nuoruuden brittikämppis on niin muinaista menneisyyttä, etten muista enää edes hänen nimeään, olen myös viime aikoina saanut palautetta siitä, että keskityn liikaa negatiivisiin asioihin. Kun tulen töistä kotiin, papatan ulos työpäivän haasteet ja hankalat solmukohdat. Että minun pitäisi oppia keskittymään positiiviseen ja puhua vain päivän kohokohdista. Tottahan toki, olenhan lukenut monista self help -oppaista, että hyvään keskittyminen lisää hyvää elämässä, kun taas negatiivisten asioiden huomioiminen kääntää katseen huonoihin asioihin elämässä.

Mutta minä ylistän tuota paskan puhumisen jaloa taitoa, jota rehellisyyteen vedoten suolletaan! Annan aplodeja käteni punaisiksi asti sille, joka vastaa kysymykseen korona-arjen sujumisesta "no onhan tää ihan perseestä". Kumarran syvään hänen edessään, joka valittaa (kuvan kanssa) instagramissa uudesta finnistään tai paskasti menneestä työpäivästä. Sillä mikä on vapauttavampaa, kun kertoa huolensa? Yleensä omien ongelmien sanoittaminen ääneen auttaa jo selvittämään omia tunnesolmuja asian suhteen. Mikä on lohdullisempaa, kuin kuulla, ettei se muidenkaan elämä ole aina ihan instagram-fillteröityä autuutta? Että kyllä tässä muillakin menee paskasti. Ja vielä - miten omassa elämässä tai maailmassa mikään koskaan muuttuu, jos vain vaietaan pahoista asioista?
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Olen melko varma, että sen tytön nimi oli Helen. Tai ehkä Heather. Ehkä ystävyytemme olisi edennyt syvemmälle, jos olisin osannut puhua paremmin säästä. Oh well, hyvin olen pärjäillyt muutenkin.
Tykkää ja jaa

Yllätysraskaus

söndag 04 augusti, 2019 @ 15:00
0
Kaikenlaista uskomatonta sitä sattuu. Sitä ihan alkaa epäillä, että joku tätä hommaa (elämää) käsikirjoittaa, ei nämä sattumia voi kaikki olla.

Mieheni sisko osti Naantalista vanhan luterilaisen nunnaluostarin (kuka tiesi, että on edes olemassa luterilaisia nunnia?!?). Kuulostaa mahtipontiselta kivilinnalta, mutta kyseessä on iso omakotitalo, joka kaipasi tuhdin tuntimäärän rakkautta ja tee-se-itse-nikkarointia. Luterilaisten siskojen työtehtävä talossa oli rukoilla. Talon seinillä näkyy edelleen rakoja, mistä rukoukset ovat vilahtaneet kohti ylempiä kuulevia korvia. Pihalla laiduntaa kesäisin lainalampaita, joita saa ruokkia pihan omenapuiden ja marjapuskien antimilla.

Naantalin luostari "Mariavägen" on uskomaton paikka ja siellä tapahtuu uskomattomia asioita. Niin kuin esimerkiksi tämä.

Eräälle kesälauantaille oli sovittu suuret juhlat. Paikalle saapui 50 vierasta ja Suomen historian kovin helle. Talon isommat lapset oli patisteltu töihin ja emäntä itse heräsi viideltä aamulla leipomaan. Oli jo täysi työ siivoamisessa, kokkailussa, tarjoilussa, tiskaamisessa ja juhlien järjestelyissä, mutta lisätyötä tarjosivat myös auringonpistoksen napannut esiteini ja työstä kieltäytyvä kiukutteleva ihan oikea teini. Kaiken tämän keskellä - juhlien ollessa täydessä vauhdissa - yksi lampaista päätti poikia. Siinä hän ilahdutti juhlaväkeä kovaäänisellä määkimisellä ja luulimme, että nälkäänsä hän huutaa. Kukaan ei edes tiennyt, että kyseinen lammas oli tiineenä. Luulimme, että lammas oli itsekin vasta nuori karitsa. Juhlaväen ilme oli näkemisen arvoinen, kun karitsa putkahti maailmaan.

Koko päivän ihmettelimme syntymän ihmettä. Miten sattuikin kaikista näistä päivistä juuri tämä päivä? Sillä viikolla olisi ollut 6 muuta, aivan rauhallista ja seesteistä päivää syntyä! Iltasella virittelimme vielä vieraille iltapalaksi pikkupizzoja uuni kuumana, kun aurinko vielä hohkasi viimeisiä voimiaan taivaalle. Silloin kuulemme huudon: "Tulkaa ulos! Näitä tulee lisää!" Uskomatonta, mutta samana päivänä toinenkin lammas päätti lampoa kaksi karitsaa lisää laumaan!

karitsa

karitsa

karitsa

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos haluat yöpyä vanhassa nunnaluostarissa, kokea maalaisidylliä ja aavistaa rukouksen kuiskeen ympärilläsi, voit tehdä sen airbnb:n kautta. Kälyni vuokraa nunnien erillistä rakennusta päätalon vieressä Muumimaailman tai Naantalin matkaajille. Taloon mahtuu helposti kaksi perhettä poikasineen (tai karitsoineen). Nunnaluostari "Marian iloon" pääsee yöpymään tästä.
Tykkää ja jaa

Sääahdistus vai ilmastoahdistus?

söndag 28 juli, 2019 @ 22:38
0
Hernesaaressa Paula Vesalan keikalla yli puolet meni musiikkielämyksestä ohi, kun jäätävä tuuli vihmoi nahkatakin läpi selkäytimeen asti. Rutistin hartiat korviin ja tungin kädet kauluksista kainaloihin lämpimään. Enpä ollut tajunnut heinäkuussa pukeutua pilkkihaalariin ulkoilmakeikalle.

Aiemmin kirjoitin ilmastoahdistuksesta, että ilmaston takia on tehtävä elämään muutoksia, mitkä eivät välttämättä tunnu kivoilta. Tänä kesänä olen todella kipuillut sen kanssa, että teimme päätöksen olla lentämättä. Kun heinäkuussa mittari näytti 12 astetta, satoi vettä ja oli lähdettävä silti koiran ja lasten kanssa ulos, tunsin valmiiksi jo kyynelkanavien aukeavan, ihon menevän kananlihalle ja sarvien kasvavan ohimoilleni.

Koko alkukesän sää tarjosi tilaisuuksia käyttää mielikuvitusta. Olen napsinut d-vitamiinia ja pina coladaa pitkästä lasista. Olen kiskonut villahousut jalkaan ja villapipon päähän, laittanut auton penkkilämmityksen täysille, saanut hyvän hien pintaan ja näin kuvitellut olevani tropiikissa. Olen haistellut vanhoja aurinkorasvoja (uusia ei ole tarvinnutkaan ostaa), lätrännyt niitä selkään ja fiilistellyt muistotuoksuja etelän uima-altailta. Olen kuvitellut tihkusateessa huojuvat männyt palmuiksi ja kääriytynyt syvemmälle sähköpeiton alle.

Säälle ei voi mitään, joten siitä on turha pahoittaa mielensä. Onneksi ne helteetkin vihdoin tulivat. Olen aina ollut auringon lapsi. Jos aurinko paistaa ja on lämmintä, en tarvitse mitään muuta elämässäni. Viileällä säällä mieleni tarvitsee jatkuvaa virikettä ja aktiviteettia ja itsesuggestiota, muuten ahdistun.

Tässä sitä ihan tulee miettineeksi, että kumpi on pahempi: sääahdistus vai ilmastoahdistus? Olisiko kuitenkin ihan ok lentää auringon perässä silloin, kun Suomessa vihmoo loskaa? Jos joka tapauksessa ahdistaa, niin eikö olisi parempi olla ahdistunut paikassa, missä ainoat tarvittavat sateenvarjot ovat drinkkilasissa?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Flygande Jacob

söndag 14 juli, 2019 @ 21:42
0
Grillikanaa, banaania ja kermavaahtoa?
Kuulostaa ällöttävältä, mutta kun maistaa Flygande Jacobia, jää omituisesti koukkuun. Olen puhunut tästä ruoasta ehkä enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä ruoasta ikinä. Kun olin Selviytyjissä ja ruokanamme oli ruokalusikallinen riisiä päivässä, haaveilimme kaikki ruokalajit läpi. Satuin ohimennen mainitsemaan Flygande Jacobin ja heimokaverini innostuivat. He pyysivät kertaamaan reseptin ainakin 20 kertaa. Siitä tuli lentävä lauseemme: Flygande Jakob edusti kaikkea sitä herkkua ja mukavaa, mikä kotona meitä odotti.

Ihan kaikkein nopein arkiruoka tämä Lentävä Jaakko ei tosin ole. Helppo kyllä, mutta vaatii hieman viitseliäisyyttä.

Flygande Jakob
grillikana (siis sellainen kaupan lihatiskiltä myytävä kokonainen kana)
n. 5 siivua pekonia
2-3 banaania
2dl kuohukermaa
1rkl sinappia
1,5rkl tomaattipyreetä
cashew-pähkinöitä

Tiristä pekoni rapeaksi pannulla ja laita paistetut pekonisiivut talouspaperin päälle valumaan. Nypi grillikanasta lihat suupalan kokoisiksi ja laita laakean vuoan pohjalle. Heitä päälle paistettu pekoni pieninä paloina. Siivuta banaanit ja asettele päälle. Vatkaa kuohukerma, sinappi ja tomaattipyre kauniiksi vaaleanpunaiseksi vaahdoksi ja levitä vuokaan banaanien päälle. Viuhdo päälle tasaisesti cashew-pähkinöitä.
Uuniin 225 astetta, n. 15min, kunnes paahtuu pinnalta kauniin ruskeaksi ja pähkinät saavat väriä.

Itse tykkään tarjoilla lentävän Jaskani jasmiiniriisin kera, mutta menee se makaronien tai salaatinkin kanssa. Siunaa, kiitä ja haarukka ääntä kohti.

flygande

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Asioita, jotka ovat ehdottoman elegantteja

söndag 19 maj, 2019 @ 12:43
0
Sinä samana ohikiitävänä hetkenä, kun kirsikkapuun kukat loistivat vaaleanpunaisena pilvenä Roihuvuoren puistossa, sain uuden ystävän. Hän on japanilainen kenraali nimeltä Hiro.

Appivanhempani lähtivät viime syksynä japaniin opiskelemaan. (Kuinka siistiä, että vielä 75-vuotiaana voi vielä opiskella? Ja lähteä vaihto-oppilaaksi toiselle puolelle palloa?!?) Maanjäristys sulki liikenteen, katkaisi sähköt ja tyhjensi kaupat päiväkausiksi. Hiro otti asiakseen auttaa ulkomaalaista aikuisessa iässä olevaa pariskuntaa keskellä kaaosta. Vastavuoroisesti Hiro kutsuttiin Suomeen kylään.

En ole ehkä koskaan aiemmin tavannut niin tahdikasta ihmistä. Hänestä huokui vuosituhansia vanha kulttuuri ja tyylikkyys, jota rahalla ei voi ostaa. Kuin olisi puhunut aristokraatin tai Englannin kuninkaan kanssa.
Näitä opin Hirolta:

Asioita, jotka ovat ehdottoman elegantteja

(Kirjailija Mia Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Sei Shonagonista, japanilaisesta hovinaisesta, joka kirjoitti ilahduttavia listoja elämästään hovissa tuhat vuotta sitten. Tämän kirjan luettuani yhdistän japanilaisuuteen aina hassut listat.)

- Kun toinen kysyy, mitä kuuluu ja kuuntelee vastauksen hiljaa.
- Se, kun juttelee jostain, ja keskustelu keskeytyy (yleensä taaperon tai lapsen takia), ja kun keskustelu jatkuu, toinen kysyy, että "niin mitä olit sanomassa tästä aiheesta".
- Kun ruokaillessa toinen huomaa, missä vaiheessa olet lopen kyllästynyt taaperon sekoiluun ja ottaa hiljaa taaperon syliinsä ja lähtee pienelle kävelylle asunnon ympäri, jotta saat syödä ruoan loppuun rauhassa.
- Kun olet keskeyttänyt ruokailusi ja vienyt sitä vanhempaa lasta vessaan, joku on maksanut laskusi sillä välin.
- Kun joku kysyy ruokapöydässä älykkäitä kysymyksiä, kuten "Mikä on elämäsi päämäärä" tai "Mikä tekee sinut onnelliseksi".
- Kun joku vastaa kysymykseesi "tuo on hyvä kysymys".

kirsikkapuu
kirsikkapuu
kirsikkapuu
kirsikkapuu


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Selviytyjät vs. tosielämä

söndag 24 februari, 2019 @ 14:46
3
Olen tietenkin seurannut tarkasti Selviytyjät Suomen uutta tuotantokautta. Osallistuin kyseiseen ihmiskokeeseen vuonna 2012. Tuntuu, että siitä on jo ihmisikä. Siellä oli niin omassa kuplassaan, irti tutuista ihmisistä ja tavaroista ja ympyröistä, että on vaikea enää edes itse uskoa, että olen joskus ollut niin rohkea.

Olin Selviytyjät Suomen saarella 36 päivää. Vähän yli kuukausi ilman hammasharjaa, saippuaa, yksityisyyttä, sänkyä ja kosmetiikkaa. 36 päivää eristyksissä kaikista ja kaikesta. Se oli rankinta, mitä ikinä olen tehnyt. Vai oliko sittenkään?

SELVIYTYJÄT VS. KOTIÄIDIN ARKI

Nukkuminen
Yöt saarella olivat pahimpia. Oli pilkkopimeää ja viidakon äänet olivat palohälyttimen desibeleissä. Koko ajan korvan juuressa rapisi. Rotat ja hiiret olivat tulleet etsimään syötävää. Käärmeet olivat tulleet etsimään rottia ja hiiriä. Melkein joka yö trooppinen sadekuuro satoi vaakatasossa bambumajaamme, joka oli kaikkea muuta kuin vesieristetty. Käperryin sikiöasentoon läpimärkänä viluissani ja nälissäni pohtien, että kenenköhän briljantti idea oli tällekin kirotulle saarelle lähteä. Saaren jälkeen saatoin vielä puoli vuotta myöhemminkin herätä kotoani sängyssäni siihen tunteeseen, että päälläni on rottia tai hämähäkkejä.

VS.

Yöt taaperon kanssa ovat pahimpia. Selviytyjät kesti sentään vain 36 päivää, nyt on mennyt yli 365 päivää niin, että minut herätetään joka toinen tunti palohälyttimen desibelejä hipovaan huutoon. Yöllisiä yllätyksiä tarjoavat myös erilaiset tartuntataudit, jotka AINA puhkeavat keskellä yötä kukoistukseensa. Mutta saanpahan olla kuivassa ja lämpimässä kodissa.

Syöminen
Mitä tänään syötäisiin? Ah, tuo arjessa liian usein toistuva kysymys! Saarella ruokailu aiheutti toisenlaista pohdintaa. Ei tarvinnut miettiä, mitä tänään syötäisiin, vai pikemminkin, että syötäisiinkö tänään lainkaan. Pääasiallinen ravinto oli tuotantoyhtiön tarjoama riisi, jota piti säännöstellä niin tiukasti, että pahimmassa vaiheessa sitä sai vain pari ruokalusikallista per päivä. Sitten piti odottaa seuraavaa päivää. Välillä saatoimme löytää kookoksen tai saada kiinni heinäsirkan. Pyydystimme paljain käsin rapuja, ja minusta tuli siinä aika haka. Juju oli siinä, että tiettyyn laskuveden aikaan bongaili aamuairingossa lämmitteleviä taskurapuja, tökkäisi kepillä niin, että rapu alkoi vimmatusti saksia keppiä ja sitten ottaa toisella kädellä ravun pepusta kiinni ja heittää kattilaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, mitä nälkä oikeasti on.

Kotiäidin arjessa ruokailu on loputon ohjelmanumero. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Vasta on edelliset sormiruokailun jämät siivottu lattialta, kun pitää alkaa tehdä jo seuraavaa ateriaa. Meidän pojat eivät ole ihan parhaimpia syöjiä ja jos ei se ole toisten-äitien-tekemää-maksalaatikkoa, saan maanitella, uhkailla, kiristää ja lahjoa jokaisen suupalan erikseen molemmille pojille. Olen niin lopen kyllästynyt arjen ruokarumbaan, että välillä kaipaan saaren riisiruokavaliota.

Ylläriii!
Saarella Heikki Paasonen ja tuotantoyhtiö tarjosivat ylläritehtäviä ja yllätysäänestyksiä. Kilpailijoilla oli ylläriliittoja, jotka kävivät ilmi heimoneuvostossa. Hait, käärmeet ja äkäiset tuhatjalkaiset, joiden purema sattui niin paljon, että halusi hakata jalkansa irti, nostivat saaren yllätyskerrointa.
Mites tosielämässä? Noro ei paljon varoittele. Influenssa tulee aina väärään aikaan. Kun hetkeksi selkänsä kääntää, on olohuoneessa tapahtunut jonkunlainen legoräjähdys. (Legot ovat aina kiva ylläri jalan alla!) Seinään on piirretty (missä välissä?) ja jokaisesta kirjasta revitty ainakin yksi sivu. Juuri, kun luulee olevansa selviytynyt, tulee päiväkodilta ilmoitus kihomadoista ja sitä tulee kiusallisen tietoiseksi omasta peräaukostaan.

Sekä Selviytyjät Suomen saari että pikkulapsiarki ovat ikimuistoisia ajanjaksoja, jotka tarjoavat jatkuvia kommelluksia ja tarinoita, joita voisin kertoa loputtomasti. Ja kerronkin. Jos haluat tietää jotain lisää Selviytyjät Suomen -reissusta, kysy ihmeessä! Vaitiolovelvollisuuskin on jo päättynyt, joten voin kertoa kaiken.

Selviytyjät
Selviytyjät Suomi
Selvytyjät Suomi
Selviytyjät Suomi
Selviytyjät Suomi

kuvat @MOSKITO TELEVISION

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D