Suomi on täynnä pieniä museoita, kirpputoreja aarteineen ja keräilijöiden kokoelmanäyttelyitä. Suomi on täynnä hiljaisia järvenrantoja lumpeenlehtineen, söpöjä tiekirkkoja ja terassilavoja, joissa soittaa paikallinen duo.

Yllättäjä karavaanimatkallamme oli Parikkalan patsaspuisto. Se osui oikeastaan vahingossa matkan varrelle, kun reittisuunnitelma muuttui. Odotin, että puisto olisi jotain naivistista taidetta, samoin kun usein kesinä Hämeenlinnan likellä Iittalassa on naivistinäyttely tehtaanmyymälän kylkiäisenä. Mutta tulimmekin Todellisen Taiteilijan reviirille. Täällä tämä jamppa on päivittäin uinut 6km, joogaillut ja taiteillut. Piha oli täynnä pysähtyneitä joogailijoita, niin pysähtyneet asanat, että sammaleet olivat alkaneet jo kasvaa päälle.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?

Vietin yhden kesän Münchenissä lukioaikana. Kämppiksenäni asui takakireä brittityttö, jonka kanssa nopeasti huomasimme molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä, ettei yhteistä säveltä löydy. Parina ensimmäisenä yhteisenä aamuna hän saattoi kysyä minulta "nukuitko hyvin", johon annoin tietenkin rehellisen vastauksen "en". Iltapäivisin, jos satuimme olemaan samaan aikaan kotona, hän saattoi kysyä päivästäni, johon vastasin yhtä totuudenmukaisesti. Pikkuhiljaa kysymykset loppuivat. Jää varmasti ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi, että minkäköhän takia.

Me naiset -lehden kolumnisti Karoliina Pentikäinen kirjoitti viime lehdessä siitä, kuinka suomalaisilla on tapana vastata rehellisesti kysymykseen "mitä kuuluu". Että toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa on sallittua ja jopa suotavaa ilmaista myös negatiivisia ajatuksia ja tunteita.

Vaikka nuoruuden brittikämppis on niin muinaista menneisyyttä, etten muista enää edes hänen nimeään, olen myös viime aikoina saanut palautetta siitä, että keskityn liikaa negatiivisiin asioihin. Kun tulen töistä kotiin, papatan ulos työpäivän haasteet ja hankalat solmukohdat. Että minun pitäisi oppia keskittymään positiiviseen ja puhua vain päivän kohokohdista. Tottahan toki, olenhan lukenut monista self help -oppaista, että hyvään keskittyminen lisää hyvää elämässä, kun taas negatiivisten asioiden huomioiminen kääntää katseen huonoihin asioihin elämässä.

Mutta minä ylistän tuota paskan puhumisen jaloa taitoa, jota rehellisyyteen vedoten suolletaan! Annan aplodeja käteni punaisiksi asti sille, joka vastaa kysymykseen korona-arjen sujumisesta "no onhan tää ihan perseestä". Kumarran syvään hänen edessään, joka valittaa (kuvan kanssa) instagramissa uudesta finnistään tai paskasti menneestä työpäivästä. Sillä mikä on vapauttavampaa, kun kertoa huolensa? Yleensä omien ongelmien sanoittaminen ääneen auttaa jo selvittämään omia tunnesolmuja asian suhteen. Mikä on lohdullisempaa, kuin kuulla, ettei se muidenkaan elämä ole aina ihan instagram-fillteröityä autuutta? Että kyllä tässä muillakin menee paskasti. Ja vielä - miten omassa elämässä tai maailmassa mikään koskaan muuttuu, jos vain vaietaan pahoista asioista?

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Olen melko varma, että sen tytön nimi oli Helen. Tai ehkä Heather. Ehkä ystävyytemme olisi edennyt syvemmälle, jos olisin osannut puhua paremmin säästä. Oh well, hyvin olen pärjäillyt muutenkin.

Kaikenlaista uskomatonta sitä sattuu. Sitä ihan alkaa epäillä, että joku tätä hommaa (elämää) käsikirjoittaa, ei nämä sattumia voi kaikki olla.

Mieheni sisko osti Naantalista vanhan luterilaisen nunnaluostarin (kuka tiesi, että on edes olemassa luterilaisia nunnia?!?). Kuulostaa mahtipontiselta kivilinnalta, mutta kyseessä on iso omakotitalo, joka kaipasi tuhdin tuntimäärän rakkautta ja tee-se-itse-nikkarointia. Luterilaisten siskojen työtehtävä talossa oli rukoilla. Talon seinillä näkyy edelleen rakoja, mistä rukoukset ovat vilahtaneet kohti ylempiä kuulevia korvia. Pihalla laiduntaa kesäisin lainalampaita, joita saa ruokkia pihan omenapuiden ja marjapuskien antimilla.

Naantalin luostari "Mariavägen" on uskomaton paikka ja siellä tapahtuu uskomattomia asioita. Niin kuin esimerkiksi tämä.

Eräälle kesälauantaille oli sovittu suuret juhlat. Paikalle saapui 50 vierasta ja Suomen historian kovin helle. Talon isommat lapset oli patisteltu töihin ja emäntä itse heräsi viideltä aamulla leipomaan. Oli jo täysi työ siivoamisessa, kokkailussa, tarjoilussa, tiskaamisessa ja juhlien järjestelyissä, mutta lisätyötä tarjosivat myös auringonpistoksen napannut esiteini ja työstä kieltäytyvä kiukutteleva ihan oikea teini. Kaiken tämän keskellä - juhlien ollessa täydessä vauhdissa - yksi lampaista päätti poikia. Siinä hän ilahdutti juhlaväkeä kovaäänisellä määkimisellä ja luulimme, että nälkäänsä hän huutaa. Kukaan ei edes tiennyt, että kyseinen lammas oli tiineenä. Luulimme, että lammas oli itsekin vasta nuori karitsa. Juhlaväen ilme oli näkemisen arvoinen, kun karitsa putkahti maailmaan.

Koko päivän ihmettelimme syntymän ihmettä. Miten sattuikin kaikista näistä päivistä juuri tämä päivä? Sillä viikolla olisi ollut 6 muuta, aivan rauhallista ja seesteistä päivää syntyä! Iltasella virittelimme vielä vieraille iltapalaksi pikkupizzoja uuni kuumana, kun aurinko vielä hohkasi viimeisiä voimiaan taivaalle. Silloin kuulemme huudon: "Tulkaa ulos! Näitä tulee lisää!" Uskomatonta, mutta samana päivänä toinenkin lammas päätti lampoa kaksi karitsaa lisää laumaan!




Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos haluat yöpyä vanhassa nunnaluostarissa, kokea maalaisidylliä ja aavistaa rukouksen kuiskeen ympärilläsi, voit tehdä sen airbnb:n kautta. Kälyni vuokraa nunnien erillistä rakennusta päätalon vieressä Muumimaailman tai Naantalin matkaajille. Taloon mahtuu helposti kaksi perhettä poikasineen (tai karitsoineen). Nunnaluostari "Marian iloon" pääsee yöpymään tästä.

Hernesaaressa Paula Vesalan keikalla yli puolet meni musiikkielämyksestä ohi, kun jäätävä tuuli vihmoi nahkatakin läpi selkäytimeen asti. Rutistin hartiat korviin ja tungin kädet kauluksista kainaloihin lämpimään. Enpä ollut tajunnut heinäkuussa pukeutua pilkkihaalariin ulkoilmakeikalle.

Aiemmin kirjoitin ilmastoahdistuksesta, että ilmaston takia on tehtävä elämään muutoksia, mitkä eivät välttämättä tunnu kivoilta. Tänä kesänä olen todella kipuillut sen kanssa, että teimme päätöksen olla lentämättä. Kun heinäkuussa mittari näytti 12 astetta, satoi vettä ja oli lähdettävä silti koiran ja lasten kanssa ulos, tunsin valmiiksi jo kyynelkanavien aukeavan, ihon menevän kananlihalle ja sarvien kasvavan ohimoilleni.

Koko alkukesän sää tarjosi tilaisuuksia käyttää mielikuvitusta. Olen napsinut d-vitamiinia ja pina coladaa pitkästä lasista. Olen kiskonut villahousut jalkaan ja villapipon päähän, laittanut auton penkkilämmityksen täysille, saanut hyvän hien pintaan ja näin kuvitellut olevani tropiikissa. Olen haistellut vanhoja aurinkorasvoja (uusia ei ole tarvinnutkaan ostaa), lätrännyt niitä selkään ja fiilistellyt muistotuoksuja etelän uima-altailta. Olen kuvitellut tihkusateessa huojuvat männyt palmuiksi ja kääriytynyt syvemmälle sähköpeiton alle.

Säälle ei voi mitään, joten siitä on turha pahoittaa mielensä. Onneksi ne helteetkin vihdoin tulivat. Olen aina ollut auringon lapsi. Jos aurinko paistaa ja on lämmintä, en tarvitse mitään muuta elämässäni. Viileällä säällä mieleni tarvitsee jatkuvaa virikettä ja aktiviteettia ja itsesuggestiota, muuten ahdistun.

Tässä sitä ihan tulee miettineeksi, että kumpi on pahempi: sääahdistus vai ilmastoahdistus? Olisiko kuitenkin ihan ok lentää auringon perässä silloin, kun Suomessa vihmoo loskaa? Jos joka tapauksessa ahdistaa, niin eikö olisi parempi olla ahdistunut paikassa, missä ainoat tarvittavat sateenvarjot ovat drinkkilasissa?


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Grillikanaa, banaania ja kermavaahtoa?
Kuulostaa ällöttävältä, mutta kun maistaa Flygande Jacobia, jää omituisesti koukkuun. Olen puhunut tästä ruoasta ehkä enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä ruoasta ikinä. Kun olin Selviytyjissä ja ruokanamme oli ruokalusikallinen riisiä päivässä, haaveilimme kaikki ruokalajit läpi. Satuin ohimennen mainitsemaan Flygande Jacobin ja heimokaverini innostuivat. He pyysivät kertaamaan reseptin ainakin 20 kertaa. Siitä tuli lentävä lauseemme: Flygande Jakob edusti kaikkea sitä herkkua ja mukavaa, mikä kotona meitä odotti.

Ihan kaikkein nopein arkiruoka tämä Lentävä Jaakko ei tosin ole. Helppo kyllä, mutta vaatii hieman viitseliäisyyttä.

Flygande Jakob
grillikana (siis sellainen kaupan lihatiskiltä myytävä kokonainen kana)
n. 5 siivua pekonia
2-3 banaania
2dl kuohukermaa
1rkl sinappia
1,5rkl tomaattipyreetä
cashew-pähkinöitä

Tiristä pekoni rapeaksi pannulla ja laita paistetut pekonisiivut talouspaperin päälle valumaan. Nypi grillikanasta lihat suupalan kokoisiksi ja laita laakean vuoan pohjalle. Heitä päälle paistettu pekoni pieninä paloina. Siivuta banaanit ja asettele päälle. Vatkaa kuohukerma, sinappi ja tomaattipyre kauniiksi vaaleanpunaiseksi vaahdoksi ja levitä vuokaan banaanien päälle. Viuhdo päälle tasaisesti cashew-pähkinöitä.
Uuniin 225 astetta, n. 15min, kunnes paahtuu pinnalta kauniin ruskeaksi ja pähkinät saavat väriä.

Itse tykkään tarjoilla lentävän Jaskani jasmiiniriisin kera, mutta menee se makaronien tai salaatinkin kanssa. Siunaa, kiitä ja haarukka ääntä kohti.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Sinä samana ohikiitävänä hetkenä, kun kirsikkapuun kukat loistivat vaaleanpunaisena pilvenä Roihuvuoren puistossa, sain uuden ystävän. Hän on japanilainen kenraali nimeltä Hiro.

Appivanhempani lähtivät viime syksynä japaniin opiskelemaan. (Kuinka siistiä, että vielä 75-vuotiaana voi vielä opiskella? Ja lähteä vaihto-oppilaaksi toiselle puolelle palloa?!?) Maanjäristys sulki liikenteen, katkaisi sähköt ja tyhjensi kaupat päiväkausiksi. Hiro otti asiakseen auttaa ulkomaalaista aikuisessa iässä olevaa pariskuntaa keskellä kaaosta. Vastavuoroisesti Hiro kutsuttiin Suomeen kylään.

En ole ehkä koskaan aiemmin tavannut niin tahdikasta ihmistä. Hänestä huokui vuosituhansia vanha kulttuuri ja tyylikkyys, jota rahalla ei voi ostaa. Kuin olisi puhunut aristokraatin tai Englannin kuninkaan kanssa.
Näitä opin Hirolta:

Asioita, jotka ovat ehdottoman elegantteja

(Kirjailija Mia Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Sei Shonagonista, japanilaisesta hovinaisesta, joka kirjoitti ilahduttavia listoja elämästään hovissa tuhat vuotta sitten. Tämän kirjan luettuani yhdistän japanilaisuuteen aina hassut listat.)

- Kun toinen kysyy, mitä kuuluu ja kuuntelee vastauksen hiljaa.
- Se, kun juttelee jostain, ja keskustelu keskeytyy (yleensä taaperon tai lapsen takia), ja kun keskustelu jatkuu, toinen kysyy, että "niin mitä olit sanomassa tästä aiheesta".
- Kun ruokaillessa toinen huomaa, missä vaiheessa olet lopen kyllästynyt taaperon sekoiluun ja ottaa hiljaa taaperon syliinsä ja lähtee pienelle kävelylle asunnon ympäri, jotta saat syödä ruoan loppuun rauhassa.
- Kun olet keskeyttänyt ruokailusi ja vienyt sitä vanhempaa lasta vessaan, joku on maksanut laskusi sillä välin.
- Kun joku kysyy ruokapöydässä älykkäitä kysymyksiä, kuten "Mikä on elämäsi päämäärä" tai "Mikä tekee sinut onnelliseksi".
- Kun joku vastaa kysymykseesi "tuo on hyvä kysymys".



Aamen ja terkkuja,
Hanna