Hanna Paavilainen

Juhannustaikoja ja mitä on rakkaus

söndag 26 juni, 2022 @ 21:37
0
Tänä juhannuksena sukulaistytöt laittoivat kukat tyynyn alle. Aamun ilmeestä pystyi päättelemään kysymättäkin, että yön unet olivat mieluisat.

Minulta kysyttiin, mitä on rakkaus. Nimenomaan romanttinen rakkaus, ei rakkaus lapsia tai ystäviä kohtaan. Kai pappina minun pitäisi se tietää, olenhan vihkinyt kymmeniä pareja ja aina puhunut rakkaudesta. Mutta jokainen rakkaus on erityinen, ei kai siihen ole yhtä tiettyä määritelmää?

Ennen kaikkea rakkaus on päätös. Joka päivä ei ehkä tunnetasolla tunne rakastavansa, mutta kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, yhdessä jaettuja noroviruksia, pyykkikasoja, lomamatkoja, sisäpiirivitsejä, yhteisiä lempiruokia ja jo perinteeksi muodostuneita tapoja, voi huomata rakkauden. Toiseksi rakkaus, ainakin omassa ideaalimaailmassani, on vapautta. Vapautta olla oma itsensä, vapautta lähteä ja antaa toisen lähteä, tietäen että yhteen tästä kuitenkin palataan.

Tämä kysymys on nyt vaivannut minua monta päivää. Mitä on (romanttinen) rakkaus? Jos keksit hyvän määritelmän tai näkökulman, kerrothan sen mullekin?

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Työpaikallani Pipliassa keräsimme Raamatun sanoja rakkaudesta!

Lomailemisen sietämätön keveys

söndag 19 juni, 2022 @ 21:43
0
Vielä kun tämän mäen yli jaksaisi, niin siellä se jo häämöttää.
Kieli vyön alla poljen ja yritän saada maailman valmiiksi, jokaisen projektin viimeisteltyä. Siellä se sitten on odottamassa. Loma.

Monta kesälomaa on mennyt turhaan pilalle, kun odotukset ja todellisuus eivät ole kohdanneet. Osaan olla vaativa, ja yleensä siitä kärsii vain minä itse. Tähän kesään yritän laskea riman niin alas kuin mahdollista. Nakkipaketti ja suklaajätelötuutti on ihan käypä lounaseväs ja jos nyt selviäisi ilman vakavampia sairauksia tai avioeroa niin voiton puolella ollaan syksyyn lähtiessä.

Vanhasta tottumuksesta teen mielessäni to-do-listoja. Lintsillä pitäisi käydä ja stadikalla. Poimia mustikat mökillä. Lukea ainakin yksi kirja. Treenata Eltsun kentällä aitoja, se vaan kuuluu kesään. Käydä kylässä kaikissa niissä paikoissa, missä on ennenkin kesällä käyty.

Ei sitä taida seepra raidoistaan päästä.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Klasaritrauma

söndag 12 juni, 2022 @ 07:07
0
Uuden toimiston aulassa on flyygeli. Minun on mahdotonta ohittaa se neutraalisti. Piano nimittäin edustaa elämässäni pettymyksiä, omaa keskinkertaisuutta ja sen sietämättömyyttä.

Perutetaanpa takaisin 30 vuotta, jolloin aloitin pianonsoiton. Sen ajan klassisen musiikin eli klasarin opettelu meni jotakuinkin näin: käyt pianotunnilla, harjoittelet tunnollisesti läksykappaleen kohti täydellisyyttä, seuraavan viikon tunnilla esität sen hikisin sormin opettajalle ja tämä kertoo, mikä siinä on väärin.

En ollut erityisen musikaalinen tai lahjakas pianisti, mutta tunnollinen ja perfektionisti sitäkin enemmän. Harjoittelin tuntikausia viikossa. Ja joka viikko sain kuulla, etten ole tarpeeksi hyvä, täytyy harjoitella lisää.

20 vuotta sitten harjoittelin edelleen kuin elämäni olisi ollut kiinni koskettimissa. Halusin konserttipianistiksi. Näin jälkeenpäin en muista, että rakastinko koskaan klassista musiikkia, en ainakaan enää rakasta. Halusin vain olla täydellinen. Pyrin pariin kouluun ja kuoroon ja projektiin musiikin saralla. En ollut tarpeeksi hyvä.

No tuli uusia unelmia ja musiikki jäi. Mutta edelleen joka kerta, kun kävelen pianon ohi, muistan, etten ole tarpeeksi hyvä.

Takaisin toimiston aulaan. Yksi päivä sain sellaisen idean, että hyppäänpä tuohon penkille ja soitan jonkun skaalan läpi. Traumoja kohti, eikö vain. Sydän tykytti, nolotti, odotin vartijoita tulemaan estämään minua. Soitin vanhan amerikkalaisen virren intron. Kolmasosa painalluksista meni ohi nuottien. Mitä muuta odottaakaan vuosien jälkeen? En ollut lainkaan niin hyvä, kun olisin halunnut olla. Ehkä siinä se pointti onkin: niin hyvä, kuin ITSE ajattelen, että pitäisi olla.

Jos täydellisyyden riman korkeus on itse itselleni asettama, enkö voisi myös antaa itselleni luvan alittaa sitä?

Piano

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Omenapuiden alla

lördag 04 juni, 2022 @ 18:29
0
Entistä nunnaluostaria vartioi lauma vanhoja omenapuita. Nunnat olivat pitäneet niistä aikoinaan hyvää huolta, eikä puut ole päässeet rehottamaan kohti Naantalin aurinkoa. Nyt jo sammaltuneet oksat on joskus koulutettu kasvamaan vaakatasossa.

Vuosi vuodelta nunnien askel kangistui ja selkä kumartui. Omenapuun kukat varisivat maahan, muuttuivat ruskeiksi, maatuivat, antoivat ruohon puskea läpi. Koska luterilaiset nunnat eivät näinä päivinä ole varsinaisesti mikään uusiutuva luonnonvara, omenapuiden oksisto pääsi itsepintaisesti rehottamaan ylöspäin, alimpia oksia ehti lahoamaan. Kun viimeinenkin nunna siirtyi ajasta ikuisuuteen, kälyni perheineen on luvannut hoitaa tilaa. Viime vuonna osuin kylään juuri siihen aikaan, kun oli hoidettava omenapuut kesäkuntoon.

Tilanisäntä esitteli ylpeänä uutta työkaluaan. "Onko tuo rälläkkä?" kysyin ja isännän suupielet nousivat ylöspäin. Ilmeisesti ei, päättelin ilmeestä ja ehdottelin lisää: "Sirkkeli? Vasara? porakone?"
Mies katsoi minua huvittuneena ja sanoi tukahdutetulla äänellä yliartikuloidusti "Tämä on moottorisaha". Äänensävy oli sama, kun miten lapselle selitetään vaikkapa, että mitä eroa on vessanpöntön harjalla ja hammasharjalla.

Jännä juttu, että tänä vuonna ei tullut kutsua Naantaliin omenapuiden huoltoaikaan. Sen sijaan sain kutsun kesän ensimmäisiin juhliin. Siellä keskityin lähinnä poseeraamaan omenapuiden alla ja ottamaan valokuvia kaikista juhlien vieraista. Sillä ihminen on kauneimmillaan iloisissa kesäjuhlissa auringon siivilöityessä kasvoille omenapuun kukkien läpi.

Hanna Paavilainen
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Bachata soi ja mies piti käsiäni kämmenissään. Hän hymyili ja sanoi ruotsiksi: ”Käyt varmaan paljon salilla?”
Olin mielissäni. Ajattelin, että mies kehuu kroppaani. ”Kyllä!” hymyilin hänelle vastauksen.
”Joo, tunnen rakot käsissäsi” mies vastasi ja hieroi peukaloillaan niitä kohtia kämmenissäni, jotka ovat rautatangon kuluttamia.
Keskustelu menikin vähän eri suuntaan, kun olin kuvitellut ja nauroin lopputanssin ajan niin, että askeleetkin menivät sekaisin.

Nyrkkeilyssä aina kannetaan otteluiden jäljet kunnialla. Jokainen musta silmä, nirhauma ja rakko on kovalla työllä hankittu. Ne ovat ylpeyden aihe. Samoin monilla tuntemillani painijoilla on kauniit korvat, kukkakaaleiksikin kutsutut, jotka kertovat tarinaa niin voitoista kuin noustuista tappioista. Jokainen arpi kertoo tarinan kaatumisesta, mistä on noustu.

Mitta sitten. Instagramini filtteri-ominaisuus lakkasi toimimasta. Olin järkyttynyt. Selasin koko internetin läpi etsiessäni keinoa saada filtterit takaisin. Tarvitsin filttereitä, jotka silottavat ryppyni ja peittävät mustat silmäpussit!

Niin se vaan on, että toiset arvet kannetaan enemmän ylpeydellä kuin toiset. Jännä.

Bachata


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Luurin tyrannia

söndag 22 maj, 2022 @ 22:08
0
Itkin Triplan keskikerroksen keskikäytävällä.

Tiskin takana ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen nainen oli hetki sitten ilmoittanut, että puhelimeni täytyy nollata. Onhan sinulla varmuuskopio? hän kysyi.
Itkin menetettyjä vauvakuvia, taaperokuvia, tallennettuja ensimmäisiä askelia ja jopa sitä kuvaa, missä tallensin ensimmäisen onnistuneen tuotoksen pottaan.
Sitten itkin menetettyjä muistiinpanoja: kirjalistani vielä lukemattomista kirjoista, lista suositelluista ravintoloista, kauneimpia muistiin kirjoitettuja rukouksia, parhaat treeniohjelmat tallennettuna.
Sitten itkin kalenterimerkintöjäni. Elämänhallinta romahti juuri.
Itkin menetettyjä yhteystietoja, vuosien varrella tärkeät kontaktit.
Itkin jokaista menetettyä salasanaa, sillä en muista niitä yhtäkään ulkoa.

Nuori nainen teki varmaan kaikkensa, ettei pyörittäisi silmiään itkevälle tädille. Hän onnistui siinä hienosti, jopa siinä kohtaa kun itkin unohtunutta pin-koodia.

”Sulla ei sit varmaan ollut varmuuskopiota” hän sanoi tiltaten päätään empatian merkiksi sivulle. ”Voin antaa sulle alennuksen huollosta”.

Nyt kun on joutunut aloittamaan puhtaalta pöydältä, tajuaa miten riippuvainen sitä on laitteesta kädesssään. Se on bussilippuni, parkkilippuni, pankkini, vakuutukseni, yhteyslinjani, elämänhallinan perustani, muistini jatke.

Olen melko varma, että kuolinvuoteellani tulen vielä katumaan, kuinka liikaa valtaa olen elämästäni antanut Steve Jobsille.
Puhelin rikki


Uudet Lehdet
Valikoimasta poistuneet lehdet

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Mikä sun nimi olikaan?

söndag 15 maj, 2022 @ 20:23
0
Toisen nimen muistaminen on supervoima.
Itse asiassa yksissä piispanvaaleissa äänestin kerran sen perusteella, että kumpi piispa muisti nimeni. Molemmat ehdokkaat loppusuoralla olivat hyviä, kumpaakaan en tuntenut etukäteen. Mutta toinen heistä muisti minun, maan matosen ja rivipapin, nimen tapahtumassa. Joku näki minut, tunnisti minut, sai minut olemaan enemmän olemassa siinä hetkessä.

Moni sanoo, että "minulla on huono nimimuisti". En usko siihen. Jokainen nimi, jonka TEKEE itselleen merkitykselliseksi, on mahdollista muistaa. Kukaan (muistiltaan terve) ei unohda äitinsä nimeä.

Olen eri ryhmien kanssa usein vetänyt sellaista harjoitetta, jossa vaihdetaan oma nimi toisen ryhmäläisen kanssa. Harjoite on valmis, kun saa oman nimen takaisin vaihtokaupassa itselleen. Salaisuus on, että sen 3 sekunnin ajan, kun kättelee ihmisen kanssa, niin sen 3 sekunnin ajan keskittyisi toiseen, eikä itseensä. Vielä kertaakaan yhdenkään ryhmän kanssa harjoitus ei ole onnistunut. Oman nimen sanominen on niin jännittävää, että toisen nimen muistaminen ei vain mahdu aivoihin.

En usko, että kyseisellä piispalla oli oikeasti nimien muistamisen armolahja, Jumalalta syntymässä saatu. Luulen, että se on taito, joka pitää harjoitella. Olen itsekin yrittänyt siinä kilvoitella. Tässä pari kikkaa, joiden avulla muistat nimet paremmin:

- Lakkaa sanomasta, että "minulla on huono nimimuisti", sillä annat vain itsellesi luvan unohtaa, eikä se, jonka nimen unohdat, kuitenkaan usko sanomaasi.

- Mikäli mahdollista, opettele nimiä etukäteen. Jos olet menossa tapahtumaan, katso Facebook-eventistä tai kalenterikutsusta nimet valmiiksi läpi.

- Tieto on sellaista, että se tarvitsee kiinnityskohtia. Jotkut käyttävät erilaisia muistisääntöjä, esim. tavatessaan Matin he yhdistävät nimen samalla kirjaimella alkavaan eläimeen "Matti-mehiläinen". Itse en tosin usko tähänkään kikkaan, sillä Matti-mehiläinen ei kiinnity aivojeni synapseissa sen kummemmin kuin pelkkä Mattikaan. Sen sijaan yritän hankkia äkkiä lisää tietoa Matista. Missä kadulla hän asuu? Mitä hän on mieltä kirpputoreista/sähköpyöräilystä/frisbeegolfista? Vihnuskadulla asuva Matti, joka vihaa kirpputoreja, kiinnittyy aivoissa jo niin moneen asiaan, että sitä on vaikeampi unohtaa kuin pelkkä Matti.

- Jos on käynyt perinteisesti, että kolmen sekunnin esittelyn kohdalla on unohtanut Matin nimen, niin kysy uudelleen nimeä mahdollisimman nopeasti. Toisto on tehokas oppimiskeino. Mitä nopeammin kysyt, sitä vähemmän kiusallista se on. "Mikä nimesi olikaan, anteeksi en kuullut". Kerro myös oma etunimesi samalla uudelleen, Matti on varmasti unohtanut sen ja arvostaa elettä.

- Tätä kikkaa kannattaa käyttää vain kerran. Jos et kahdenkaan alkuesittelyn jälkeen muista Matin nimeä, niin voit kysyä häneltä sitä kolmannen kerran "Mikä nimesi olikaan" ja kun hän vastaa "Matti", niin vastaat vain että "Joo siis totta kai Matti, mutta siis sukunimeä tarkoitin!" (Tämän jälkeen nimi on vain sitten pakko muistaa.)

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D