Hanna Paavilainen

Ihoon kaiverrettu

söndag 23 augusti, 2020 @ 15:19
0
Otin tatuoinnin 16-vuotiaana. Äidille kerroin etukäteen, mutta isälle kerrottiin vasta jälkikäteen. Valitsin tatuoijan värityskirjasta merihevosen sen kummempaa miettimättä. Siihen aikaan 16-vuotiaan käden jatkeena ei ollut älypuhelinta, vaan Nokia 3110 ja siinä visuaaliset elementit olivat huipussaan matopelissä, joten Pinterestin pinnaukset eivät olleet vaihtoehto. Ei ollut muuten siinä puhelimessa emojeita, vaan erilaisia välimerkkejä yhdistelemällä sai kuvioita aikaiseksi, kuten hymynaama
:)
tai surunaama
:(
tai vaikkapa ruusu.
@--;--
Internettiin pääsi vain pöytäkoneella, mutta samaan aikaan ei voinut käyttää lankapuhelinta. Silloin, jos luurin nosti korvalle, sieltä kuului kamalaa vikinää.

Anteeksi, eksyin taas omiin sivulauseisiini. Takaisin tatuointiin. Merihevoseni linjat ovat tässä parissa kymmenessä vuodessa levinneet ja värit pehmentyneet, ehkä vähän niin kuin kantajallaankin. En ole katunut. Vaikka kuva-aihe tuntuu ihan pöljältä, niin se kertoo kuitenkin siitä, että joskus olen osannut olla spontaani.

En tiedä, mitä on tapahtunut vuosien varrella, koska olen hävittänyt sen piirteen itsestäni. Tykkään suunnitella, harkita, puntaroida ja vatvoa. Toisen tatuoinnin ottamista olen harkinnut nyt, noh, sieltä 16-vuotiaasta lähtien.

Olisikohan aika oppia sisäiseltä teiniltään jotain ja alkaa taas impulsiiviseksi? (Sanoo hän, etukäteen suunnitellen impulsiivisuutta.) Ehkä reilun 20 vuoden vatuloinnin jälkeen olen valmis toiseen tatuointiin. Me naisissa oli muuten ihan vinkeä testi tatuoinneista. Ehdottivat minulle tekstitatuointia. Mutta haluaisin mieluummin kuvan. Ehdotuksia kuvasta, kohdasta ja tietenkin taiteilijoista???

tatuointi

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Mielensähyvittäjä

söndag 16 augusti, 2020 @ 08:37
0
Kälyni kertoi, että kun tulin sukuun, hän oli kysellyt ihmisiltä, millainen se Hanna oikein on. Minuun viitaten joku oli kuulemma sanonut: "Kehtaisinpa itsekin käyttää vaatteita, joista näkyy puolet pakarasta."

Kälyni oli tulkinnut tämän niin, että minun pukeutumistani arvosteltiin. Itse en kuullut asiaa lainkaan samoin korvin. Päätin tulkita asian itselleni suotuisimmalla tavalla. Hei, mulla on jonkun mielestä hyvä takamus! Kiitosta vain kohteliaisuudesta!

Netflixin elokuvassa Helppo tyttö, on kohtaus, jossa nainen ihmettelee, miksi toisella naisella on niin paljon kauneusleikkauksia, vaikka hän on niin nätti. Siinä olisi ollut oiva tilaisuus pahoittaa mielensä, mutta nainen kommentoi: "Kiitos, minun mielestä sinäkin olet oikein nätti".

Tätä jippoa käytän mahdollisimman usein: tulkitse aina kaikki toisten sanomiset itsellesi imartelevimmalla tavalla. Jos päästää irti loukkaantumisen tunteesta, niin loukkauskin lakkaa olemasta. Sitä paitsi olen niin naiivi, että oikeastikin ajattelen ihmisten haluavan pääsääntöisesti hyvää. Siksi VALITSEN tulkita heidän sanomisensa hyvän kautta.

Välillä toki pitää myös pahoittaa mielensä. Inhoan sanaa "mielensäpahoittaja". Yleensä tämän sanan käyttäjä on satuttanut sanoillaan toista ja sysää vastuun pois. Ihan niin kuin joku tahallaan pahoittaisi oman mielensä. Silloin, jos kohtaa perustavanlaatuista epäoikeudenmukaisuutta, on ainoa oikea reaktio pahoittaa mielensä.

Taistelujaan voi kuitenkin valita. Siksi harjoittelen jatkuvasti "mielensähyvittäjän" roolia. Etten jäisi vellomaan siinä, mitä joskus joku on sanonut musta tai mulle. Että hyväksyisin sen, ettei kaikki ole täydellisiä, en edes minä itse.

+ + +

Tämä ja edellisen julkaisun kuva on muuten otettu Keravan taidetalossa. Purku-uhan alla olevan kerrostalon on valloittanut joukko taiteilijoita ja näyttelyn läpikiertäminen on ehdottomasti tunnin jonotuksen arvoinen. Ei turhaan tätä näyttelyä ole Me Naiset ja Gloria hehkuttaneet!

Taidetalo

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Näkinkenkä ja elämän mielekkyys

söndag 09 augusti, 2020 @ 22:10
0
Olipa kerran pieni tyttö, joka poimi rantaan huuhtouneita näkinkenkiä. Ranta oli kauttaaltaan täynnä tummia möykkyjä, jotka laskuveden etääntyessä olivat jääneet porottavan auringon armoille. Viereen tuli joku ikävä kyynikko, joka päivitteli tytön toimia: ”Ei ole mitään väliä, vaikka kuinka heittelisit näkinkenkiä takaisin mereen. Niitä on niin paljon, ettet kuitenkaan ehdi pelastamaan niitä kaikkia”. Tyttö jatkoi simpukoiden siirtelyä. ”En niin, mutta sillä on väliä sille yhdelle näkinkengälle, joka pääsee takaisin mereen”.

Olen aiemminkin kirjoittanut blogissani siitä, kuinka pienet teot merkitsevät. Ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun tarvitaan ihan kaikkia. Omaa lentämistä, lihansyöntiä, yksityisautoilua tai shoppailuaddiktiota on turha selitellä sillä, ettei yksittäisellä ihmisen teoilla Suomessa olisi merkitystä. Viimeistään korona osoitti, kuinka niin pieni asia, ettei sitä edes voi havaita ilman mikroskooppista tutkiskelua, voi saada koko maailman polvilleen.

Olen niin naiivi, että ajattelen sitä näkinkenkää, kun kiikutan lasipurkkeja kierrätyspisteelle. Kaikella on oltava merkitys, se löytyy kyllä. Tiedän, ettei sillä ole juurikaan merkitystä isossa kuvassa, kun tarvitaan valtiollisten tason toimenpiteitä, mutta ehkä jollekin näkinkengälle jossain sillä on merkitys.

Vaikkei sillä olisi merkitystä kellekään tai millekään ilmastonmuutoksen kannalta, sillä on merkitystä minulle. Oman elämäni mielekkyyden kannalta on tärkeää, että teen niin.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Hiljaisuuteen mahtuu kaikki maailman äänet

söndag 02 augusti, 2020 @ 07:28
0
Olen todellakin liian levoton lootusasentoon. Olen marssinut kesken yin-joogatuntikokeilun ulos salista ja metsälenkeillä upotan kuulokkeet korviin. Ennen pappisvihkimystä meidät papiksi haluavat pakotettiin paripäiväiseen hiljaisuuden retriittiin, jonka läpi huijasin lukkiutumalla huoneeseeni katsomaan elokuvia. Kun olen yksin kotona, äänimaisemana toimii radio.

Yle radio 1:n Horisontti-ohjelmassa kysyin hiljaisuuden asiantuntijoilta, miksi hiljaisuus on minulle vaikeaa. (Tiedostan, että tässä saattaisi olla laajemmankin terapian paikka, mutta ei mennä nyt siihen.) Sain kuulla, etten ole yksin. Monet kokevat hiljaisuuden vaikeana ja jopa ahdistavana.

Hiljaisuudessa kohtaa itsensä: kaikki traumansa, neuroosinsa ja sen, mitä on. Se on syväsukellus pinnan alle, jolloin on jätettävä kaikki suojavarusteet ja kellukkeet taakse. Syvyyksissä voi nähdä pelottaviakin asioita ja fantasioita. Kun hiljaisuuteen sukeltaa, se muuttaa myös sitä, miten itsensä ja maailman näkee myös silloin, kun ponnahtaa takaisin pintaan.

Vain itsensä aidosti kohdatessaan voi hyväksyä itsensä, oppii olemaan syyttämästä itseään, luopumaan hallinnan tunteesta. Siksi hiljaisuutta tulisi harjoitella. On myös lukuisia lääketieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä hiljaisuus tekee aivoillemme: hiljaisuus edistää luovuutta, oppimista, keskittymistä ja muistamista. Hiljaisuuden puute taas heikentää immuniteettia ja aiheuttaa jopa sydänsairauksia.

Hiljaisuus on laboratorio, jossa tutkitaan elämän suuria salaisuuksia. Siellä laboratoriossa haetaan myötätuntoista yhteyttä itseen, luontoon, ihmisiin ja maailmankaikkeuteen. Haluaisin lisätä, että myös Jumalaan.

En koskaan jäänyt kiinni huijaamisestani retriitissä, sain vihkimyksen papiksi 2009. Edelleenkin koen, että joku voi levätä Jumalan läsnäolossa nyrkkeilysäkkiä rummutellessa tai vaikka lenkkitossujen tasaisessa tömpseessä pururataa vasten. Jumala ei rajoitu hiljaisuuteen. Mutta kyllä nämä asiantuntijat saivat vakuuttumaan, että pitäisi antaa myös hiljaisuudelle uusi mahdollisuus.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tässä mäkin kotona innostuin sitten vähän reenailemaan "hiljaisuutta":
hiljaisuus
Hiljaisuus
Hiljaisuus


PS: Kuuntele Horisontti hiljaisuudesta täällä.

Hän on joku!

söndag 26 juli, 2020 @ 11:38
0
Pieni poika näkee Me Naiset -lehden kannessa tutut kasvot. Hän näyttää lehteä kaupan kassalle selostaen, että tuo on mun isoäiti. Kassa pyörittelee päätään. Ei, hän on se kuuluisa näyttelijä!
Eipäs ole, yrittää poika, hän on isoäiti!
Poika juoksee kotiin, pyytää äitiä soittamaan isoäidille, pojalla on tärkeää kysyttävää.
"Kaupan kassa sanoi, että sää oot joku! Ootko sää muka joku??"

***

Jo lukiosta asti unelmani on ollut tavata Seela Sella (tai, oikeastaan: olla Seela Sella, kunnes tajusin, etten osaa näytellä). Kun aloitimme Yle radio 1:n Horisontti -ohjelmassa henkilöhaastatteluiden sarjan "Heijastuksia", niin näin tilaisuuteni koittaneen.

Sanotaan, ettei sankareitaan kannata tavata, mutta Sella oli juuri niin ihana, kun olin kuvitellutkin. Yllä oleva tarina on hänen kertomansa ja se jäi mieleeni. Vaikka olisi kuinka tunnettu ja "joku", sillä ei ole merkitystä läheisille. Heille olet äiti, isoäiti, isä, isoisä, lapsi, sisko, veli tai ystävä. Ja se rooli on aina tärkeämpi kuin muut roolit. Silloin on oikeasti joku.

Seela Sella


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tahdon asia

söndag 19 juli, 2020 @ 16:11
0
Nuorempi lapsi käy läpi vahvaa tahto-vaihetta. 2-vuotiaalla ei tunnu olevan mitään vaikeuksia ilmaista, mitä hän haluaa ja mitä ei halua. Hän polkee jalkaa ja vetää selän kaarelle, kun olen kieltänyt häntä juoksemasta autotielle. Hänelle on yhdentekevää, vaikka tietä liikennöi raskaat kulkuneuvot 60km/h ja jalankulkijan valo osoittaa punaista. Hän TAHTOO.

Aina ei saa sitä, mitä tahtoo, mutta missä vaiheessa ihmiselle tulee vaikeuksia tunnistaa sitä, mitä haluaa? On toki ihmisiä, jotka koko elämänsä tietävät, mitä haluavat, mutta tiedän, etten ole yksin näiden kysymysten kanssa: mitä haluan elämältäni, mitkä ovat unelmani, mikä motivoi minua, mikä saa minut syttymään tai nauttimaan?

Missä vaiheessa ihmiselle tulee vaikeuksia ilmaista muille sitä, mitä tahtoo? Onko taustalla sarja pettymyksiä, oman tahdon ohittamisia muiden tahdon edeltä, silmien pyörityksiä tai itsekkääksi syytöksiä? Toisen ajatusten lukeminen on mahdotonta (tai ainakin melko harvinaista) - tämä tiedetään yleisesti. Silti panttaan sisälläni asioita, mitä oikeasti kaikkein eniten kaipaisin, sen sijaan, että sanoisin sen ääneen.

Viime aikoina olen opetellut kahta tärkeää sanaa: kyllä ja ei.

Olen tunnistanut ja tunnustanut niitä asioita, joista en pidä ja sanonut niille EI. Haluaisin pitää oopperasta, se olisi kovin ylevää, mutta sellainen musiikki ja laulun tulkintatapa ei vain läikäytä mitään sisälläni. Haluaisin pitää vihersmoothieista, sillä ne ovat terveellisiä ja trendikkäitä, mutta kun ne saavat minussa yökkäysrefleksin aikaiseksi, niin ehkä on aika luopua. En pidä legoilla leikkimisestä, joten olen antanut luvan itselleni tehdä muita asioita lasteni kanssa.

Olen opetellut tunnistamaan niitä asioita, joista en pidä, mutta ne tuottavat silti tyytyväisyyttä. Ja opetellut sanomaan niille KYLLÄ . Lakanoiden vaihto (ja sitä seuraava pyykkirumba) harvoin houkuttelee, mutta kun pujahtaa pyykkietikan pehmentämiin puhtaisiin lakanoihin, moni huoli ja murhe unohtuu hetkeksi. Lasten pakkaaminen ja sukulaisiin lähteminen (tai minne vaan lähteminen) on aina sen sorttinen sirkus, että puolessa välissä kiroaa elämäänsä ja harkitsee vaihtavansa urasuunnitelmaansa ja ryhtyvänsä merimieheksi, mutta lopulta ihmisten kohtaaminen ja ihmissuhteiden vahvistaminen tuottaa elämän täyteyden tunteen.
hanna paavilainen pappi

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Smells like teen spirit

söndag 12 juli, 2020 @ 15:05
0
On hyviä ja huonoja puolia, kun auto hajoaa kesken roadtripin ja päätyy viettämään useamman vuorokauden omien vanhempiensa katon alla.

Kiistattomia hyötyjä ovat itsestään täyttyvä jääkaappi ja saman taikaiskun saanut tiskikone. Myös pyykit peseytyvät automaattisesti ja hyppäävät narulle kuivumaan, viikkaantuvat siisteihin pinoihin. Koska oma autoni lojui päivätolkulla korjaamolla, oli kerrankin aikaa tutustua Pirkanmaan seutuun turistina (vanhempieni itsestään tankkautuvalla autolla, tietenkin).

Huonoja puolia on täysi redusoituminen murrosikään. Roadtripin aikana (ennen kuin auto sanoi sopimuksensa irti), ehdimme yöpyä monissa nurkissa ja luontevasti otin roolini toisten keittiössä tai pihatalkoissa. Mutta Nokialla huomaan iltaisin, etten ole päivän aikana kertaakaan korjannut omaa lautastani, pilkkonut kurkkusiivuakaan salaattiin enkä pyyhkinyt omaa peppuani. (Okei tuo viimeinen oli liioittelua, mutta kuitenkin.) Sen sijaan olen arvostellut, kun ei ole ollut OIKEAN sorttista maitoa aamupalapöydässä tai salaatista puuttui fetajuusto. Olen myös pyöritellyt päätäni useamman kerran erilaisille arjen ratkaisuille: miksi ei käydä läpi-Prismassa vaan pitää mennä kauempaan K-markettiin? Miksi käytetään kertakäyttölautasia grilliruoan kanssa, kun olisi oikeitakin lautasia olemassa? Miksi JOKA SEINÄLLÄ pitää olla kello, eikö kukaan muu tule hulluksi tässä tikityksen kakofoniassa?!?

Teiniangstin tunnistaa itsessään, mutta sille ei mahda mitään. Ja se on kauhiaa! Samalla sitä yrittää nähdä vanhempansa ihmisinä ja hyväksyä heidät sellaisenaan omine hassuine tapoineen. Kysehän on oikeastaan enemmän siitä, että yrittää hyväksyä itsensä sellaisenaan omine hassuine tapoineen. Se vasta kauhian vaikeaa onkin.

Nokia Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D