Hanna Paavilainen

Älä oleta, vaan tiedä

söndag 11 oktober, 2020 @ 14:31
0
Eräänä aamuna jonotin pikkupakkasella pikkukylän Siwan aukeamista. Kanssani tuli jonottamaan mies, jonka kädet tärisi, muttei kylmästä. Täsmällisesti kello 9.00 violettihiuksinen nainen avasi meille oven ja molemmat ryntäsimme täsmäostoksiemme perään. Hän osti ruskean lasisen pullon Karhua. Minä ostin keltaisen purkin Vaseliinia. Silmäilimme toisiamme liukuhihnalla. Teimme molemmat toisistamme oletuksia.

(Minulla oli tietenkin nyrkkeilykisat kyseisessä kylässä ja ilman Vaseliinia ei kannata mennä kehään. Nyrkkeilijöiden niksi on vuorata kasvonsa Vaseliinilla otteluiden ajaksi, jotta tulee vähemmän mustelmia ja nirhaumia. Mutta tätä kolmoskaljamies ei voinut tietää. Enkä minäkään tiennyt mitään siitä, missä hän oli ollut ja minne menossa. Oletin omiani, myönnän.)

Viime viikolla silmäni oli (taas) mustana. Aina ei edes Vaseliinit auta. Pitäisi joku päivä varmaan opetella väistämään paremmin. Aulassa kolme jurrista miestä tuijotti minua ja kun olin kulkenut heidän ohi, kuulin takanani muminaa vaimonhakkaajista. Mielessäni tuomitsin heidät munattomiksi känniääliöiksi, jotka eivät pysty sanomaan asioita suoraan. Mutta mistäpä he voisivat tietää, että tämä puolitoistametrinen nainen viihtyy vapaa-aikanaan nyrkkeilykehissä. Ja mistä minäkin voisin tietää, että millaista taakkaa he kantavat, että juuri tällä kertaa heillä ei ollut voimavaroja puuttua tuntemattoman naisen oletettuun kotiväkivaltaan. Mistäpä minä tiedän, jos heidän harittava katse ja kierot askeleet johtuivat jostain muusta kuin päihteistä. Eikä se oikeastaan ole asianikaan.

Niinpä sitä itse kukin hyppää nopeisiin oletuksiin toisesta ihmisestä, jonka asiat ei noin niinkuin lähtökohtaisestikaan kuuluneet toisille.

musta silmä

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Onko enkeleitä oikeasti olemassa?

söndag 04 oktober, 2020 @ 08:04
0
Joidenkin tilastojen mukaan 250 000 suomalaista on kohdannut enkelin.

Olen mäkin kokenut kaikenlaisia sattumia, joita olen johdatukseksi tulkinnut. Yhden niistä laitan enkelin piikkiin:

Eräänä talvena pysähdyin 3-motarin varrella tien viereen hyssyttelemään takapenkillä hysteerisesti kaukalossaan itkevää vauvaa. Jätin auton käyntiin ja t-paitasillani hipsin ulkokautta takaovelle. Ovet olivat lukkittuneet. En saanut ovia auki. Panikoiduin, koska vauva itki edelleen takapenkillä ja olin tiukassa pakkasessa ilman takkia ja villapaitaa, aika monta rintatulehdusta takana muutenkin. Remmoin jokaista ovea ja takakonttia, viereeni pysähtyi myös toinen auto, jonka kuski kiskoi ovia auki ja lopulta soitti palokunnan paikalle. Palokuntaa ei kuitenkaan saapunut. Kohmeisin käsin ja kyynelsilmin, ehkä puolen tunnin tasaisen ovien renklaamisen jälkeen, yksi ovista aukesi. Kävin vielä kokeilemassa muut ovet: olinko vain kuvitellut kaiken? Muut ovet pysyivät lukossa.

Tähän voisi joku epäilijä sanoa, ettei tämä liity mitenkään enkeleihin. Mutten osaa ymmärtää syytä sen oven aukenemiseen muuta kuin yliluonnollinen interventio.

Ehkä joku voisi ajatella, että se viereen pysähtyneen auton kuski teki enkelin toimia auttaessani mua.

En siis oikeastaan tiedä, ovatko enkelit vain vertauskuvallisia, symboli Jumalan toiminnalle ja suojelukselle maan päällä. Vai vaikuttaako täällä oikeasti henkivoimia, mitä ei voi järjellä ymmärtää.

Siihen en ainakaan usko, että enkelit ovat isotissisiä blondeja leijumassa jokaisen sillan päällä. Enkä myöskään usko, että ihmisistä tulee enkeleitä kuollessaan.

Joka tapauksessa enkeleillä on aina joku viesti. Oli sitten kyse ihan kirjaimellisesti oikeasta isotissisestä blondista hahmosta leijumassa sillan päällä tai vertauskuvasta, niin se viesti on yhtä totta. Usein se viesti on "älä pelkää".

Ehkä turha on siis miettiä, onko enkeleitä oikeasti olemassa vai ei. Ehkä parempi kysymys on se, mikä niiden merkitys on.

Tehtiin töissä radio-ohjelma, jossa vietetään jumalanpalvelusta kahvikupit kädessä höyryten ja jutellaan enkeleistä.
Ota kuppi kuumaa käteen ja liity mukaan yhteiseen pöytään tästä:
https://areena.yle.fi/audio/1-50584420

Enkeleitä onko heitä


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tee työtä, jolla on merkitys

söndag 27 september, 2020 @ 07:44
0
Kun 10-vuotiaalta kysyttiin, miksi töissä käydään, hän vastasi, että ”no koska sieltä saa massia!”

Mulle työ on ollut aina jotain muutakin kuin rahaa: kaikista tärkein merkitys on ollut ihmisillä. Kun olin töissä Nokian k-kaupan kaupan kassalla, vihasin itse työtä (en sopinut lainkaan nopeaan asiakaspalvelukohtaamiseen ja istumalihakseni puutuivat kassan takana kökkimiseen), mutta työkaverit olivat niin hauskoja, että viihdyin työssä useamman vuoden. Kun pääsin unelmatyöhöni (nykyiseen työhöni uskonnollisten ohjelmien toimittajana), en päässyt mukaan työpaikkani silloiseen sisäpiiriin. Voin pitkään pahoin, vaikka työn sisältö olikin kivaa. (Sittemmin klikit ovat purkautuneet ja nykyään koen olevani ihan osa porukkaa.)

Mulle työ on ollut aina jotain muutakin kuin rahaa: suorituskeskeisenä ihmisenä olen mitannut sillä myös omaa arvoani. Opiskeluaikana täytin vapaa-ajat työskentelyllä ja työelämään siirtymisen jälkeenkin vapaa-aikani täyttyi produktiivisesta puuhailusta vähintäänkin, tai sitten freelancer-keikoista. Tai sitten viikonloppuisin "latasin akkuja", jotta jaksaa taas töissä.

Kotilieden haastattelussa uupumisesta kirjan tehnyt Eeva Kolu sanoo nykyisestä työkulttuurista:

”Koko ajan pitää kehittää itseään paremmaksi ihmiseksi ja tehokkaammaksi työntekijäksi. Pitää olla tuotteliaampi, henkistyä, optimoida ruokavaliota, ajatella positiivisesti ja olla kiitollinen. ”


Vaikka eihän ihminen ole mikään resurssi johonkin itsensä ulkopuolelle. Ei armoa tai arvoa tarvitse ansaita työllä. Kyllähän me tää kaikki tiedetään, mutta vaikeampaa se on ymmärtää.

90-luvun jälkeen on ollut yhteiskunnassa vahva oletus, että mikä tahansa työ on parempi kuin ei työtä ollenkaan. Kunhan vain kääritään hihat ja aletaan hommiin, loisia ei suvaita. Mutta pitäisikö työ määritellä uudelleen niin, että se on eettisesti kestävää ja inhimillisesti merkittävää?

Ammattilaisten ajatuksia työn merkityksestä ja merkityksellisestä työstä voit kuunnella aiheesta Horisontista täällä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Muista pyhittää lepopäivä!

Miksi ihmiset julkaisevat itsestään urheilukuvia?

söndag 20 september, 2020 @ 08:31
0
Tiedättehän, että on ihan mahdollista urheilla ILMAN, että julkaisee siitä kuvaa. Somea kun selaa, niin tuntuu olevan monia, jotka eivät tiedä tätä. Ja hei - olen yksi heistä!

Peruskoulussa olin aina se oppilas, joka viimeisenä valittiin pesäpallojoukkueeseen. Ja koripallojoukkueeseen. Mihin tahansa joukkueeseen. Lintsasin liikuntatunneilta aina, kun kehtasin. Pidin kuumemittaria lukulampussa kiinni ja sain lukeman nousemaan yli kuumerajan. Valehtelin kuukautiskipuja. Jos jouduin tunnille, yritin sulautua puolapuihin.

Vasta nyrkkeilyn myötä löysin muutenkin urheilun elämään, mutta identiteettini on edelleen kaikkea muuta kuin urheilullinen. Mielessäni olen edelleen se ruipelo tyttö, joka hengästyy puolikkaasta juoksuaskeleesta ja joka vain hädin tuskin pysyy uimahallissa pinnalla.

Sosiaalisessa mediassa rakennetaan omaa identiteettiä uudelleen. Omalla tilillään voi valikoida, mitä osia itsestään ja elämästään muille näyttää ja toisaalta haluaa myös itse omasta elämästään nähdä ja jatkaa keskustelua. On siinä varmaan jonkunlaista näyttämisen tarvetta, lesoamista tai leijumista. Ehkä kuitenkin enemmän sitä, millaisena itsensä haluaa nähdä.

Siksi julkaisen itsestäni urheiluselfieitä ja tykkään myös katsella muiden hikipisaroita somen kautta. Saa laittaa seurantaan instassa @hannapaavi!

Urheilukuva some nyrkkeily


Aamen ja terkkuja
Hanna

Hallinnan harha

söndag 13 september, 2020 @ 08:51
0
Lapset tappelevat joka aamu päiväkotimatkalla, että kumpi saa painaa nappia, joka oletettavasti nopeuttaa liikennevalojen vaihtumista vihreäksi jalankulkijoille. Jostain luin, että Ameriikoissa suurin osa liikennevalonapeista on vanhoja eikä niillä ole enää mitään merkitystä liikennevalojen toimintaan, mutta mötikät on jätetty paikoilleen. Huomattiin, että jalankulkijat (myös AIKUISET) halusivat painaa nappia.

En tiedä, miten sitten Suomessa, onko niillä suojatien viereisillä napeilla oikeasti mitään muuta vaikutusta, kuin että mötikkään syttyy valo. Mutta olenpahan itsenikin yllättänyt naputtamasta sitä nappia, kun on bussi näkyy jo lähestyvän ja pitäisi päästä tien yli. Oletan, että useamman kerran napin painalluksesta tuskin on hyötyä.

Napit on Jenkeissä jätetty varmaan paikoilleen siksi, että säilyisi jonkunlainen hallinnan harha arjessa. Minäkin luulen vaikuttavani johonkin täysin minusta riippumattomaan asiaan, kun tökin liikennevalonappia. Ja tietenkin tämä on vertauskuva kaikelle sille, mistä luulen olevani kontrollissa.

Kun esikoiseni syntyi erityislapsena ja kaikki meni erilailla, kuin olin suunnitellut, hurahdin hetkeksi lastenvaatteisiin. Kun tuntui, ettei mihinkään voi vaikuttaa, pystyin ainakin vaikuttaa siihen, että lapsellani oli söpöimmät Mini rodinit ja Paput päällänsä.

Niin sitä uskottelee itselleen, että hommat on jonkunlaisessa hallinnassa, mutta loppuviimein aika vähän asioita on omassa kontrollissamme. Huomenna kaikki voi olla toisin, vaikka tänään olisi mitä nappeja painellut.

Jos päästän irti kontrollin illuusiosta, mitä tapahtuisi? Voisinko onnistua nauttimaan siitä, että asiat ovat suuremman kädessä, eikä mun kontrollissa?

hallinnan tunne

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Jos ikinä osut hissiin tai napilliseen suojatieristeykseen samaan aikaan lapsiperheen kanssa, niin älä ole itsekäs aikuinen vaan anna hyvä ihminen lapsen painaa nappia!

Nautinnon jalo taito

söndag 06 september, 2020 @ 11:28
0
Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?

Takamukselleen putoamisen vaikutus

söndag 30 augusti, 2020 @ 17:12
0
Pratfall-vaikutus, vapaasti suomennettuna takamukselleen putoamisen vaikutus, on psykologinen ilmiö, jonka mukaan epätäydellisyys on hellyyttävää. Psykologisissa testeissä jo 60-luvulla todettiin, että pienet virheet tekevät ihmisestä miellyttävän ja virheettömyyttä pidetään taas luotaantyöntävänä piirteenä.

Tämä tuli mieleeni, kun bloggaaja Eeva Kolu kauhisteli somessa kuvaa, jonka hänestä Me Naisissa julkaistiin. Kuva ei ollut photoshopattu, vaan siinä näkyi hänen finnit poskilla. Kuva osui hänelle arkaan paikkaan itsetunnossa. Minut se sai ihailemaan häntä (mikäli mahdollista!) vielä enemmän kuin aikaisemmin. Tiesin, että hän on taitava ja viisas, mutta että vielä inhimillinenkin!

Olen julkisesti tunnustanut olevani perfektionisti. Kuinkakohan paljon aikaa ja energiaa sitä on tullut käytettyä siihen, ettei tee virheitä? Kuinkakohan monta tuntia siihen, että peittelen virheitäni?

Hoi hyvä Jumala, miten saisin ne tunnit takaisin?
Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D