Hanna Paavilainen

Omituiset kehut

söndag 30 maj, 2021 @ 07:22
0
Onko muita Ylen au pairit -ohjelman faneja paikalla?
Olen katsellut kaikki tuotantokaudet, parhaimmat jopa kahteen kertaan.
Oih! Ollapa vielä 18-vuotias!
Nyt tässä uusimmassa tuotantokaudessa, Irlannissa, au pairit keksivät viimeisessä jaksossa pitää keskinäisen kehun ringin, jossa jokaisen piti keksiä jotain kehuttavaa jokaisesta.

Yksikään kierros ei päättynyt ilman vittuilua. Siis ei yksikään.

Somessa kyselin tällä viikolla, että millaisia outoja kohteliaisuuksia ihmiset ovat saaneet. Yhdistävä tekijä vastauksissa oli, että usein ei pelkästä tekstistä erottanut, onko kyse kehusta vai vähättelystä.

”Lyöt hyvin naiseksi”
”Olet pelottavan itsevarma noin nuoreksi”
Ja itse saamani kohteliaisuus tällä viikolla: ”kun opit tanssimaan, sinusta tulee paljon tylsempi tanssija.”

Mikä siinä on, ettei (me suomalaiset?) osata kehua vilpittömästi? Että kehut pitää aina vähän verhota johonkin vähättelyyn tai sarkasmiin. Kun töissä sanoin ääneen, että mua motivoi kehut, niin kollega komppasi, että hän puolestaan kiusaantuu kehuista. Tämä on nyt ihan aito kysymys: miksi kehut kiusaannuttavat? Miksi on vaikeampaa kehua kuin reklamoida?

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Kehuja

Oi keskinkertaisuus

söndag 23 maj, 2021 @ 15:58
0
En kirjoittanut yhtään ällää.
Vaikka kuinka yritin ja pänttäsin, niin ei se riittänyt sinne kapeimpaan kärkeen. Pääsin läpi, eikä edes rima heilunut, mutta silti tulokset enemmän hävetti kuin laittoi rintaa rottingille.

Äiti olisi ylioppilasjuhlissa halunnut laittaa todistuksen esille ylpeänä, mutta itseäni hävetti äidinkielen arvosana M.

Tähän aikaan vuodesta nostetaan esille mediassa ne kuuden ällän ylioppilaat. Mutta on myös paljon meitä, jotka selvittivät kirjoitukset keskinkertaisesti.

Hyvin oon pärjännyt keskinkertaisilla papereillakin, päässyt yliopistoon sisään ja valmistunut sieltäkin (keskinkertaisilla arvosanoilla). Työpaikka on löytynyt, eikä niitä älliä ole kukaan kysellyt tai kaivannut yliopiston pääsykokeiden jälkeen.

Elämä on jatkuvaa keskinkertaisuuden sietämistä ja hyväksymistä. Edelleenkin osa musta odottaa itseltäni niitä kymppejä ja älliä eri elämän osa-alueissa. Edelleenkin siinä on hyväksymistä, että taitoni ovat parhaimmillaankin keskinkertaisia. Mutta se ei tee musta tai elämästäni keskinkertaista. Elämän arvoa tai laatua ei onneksi mitata sellaisilla mittareilla.

keskinkertaisuus

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Boss Bitch

söndag 16 maj, 2021 @ 21:40
0
Minulla ei ole ole koskaan ollut naista esihenkilönä. No tällä hetkellä lähiesihenkilöni pomo on nainen, jos oikein aletaan halkomaan hiuksia. Mutta sekä kirkon töissä että yksityisellä sektorilla esihenkilöni ovat aina olleet hetero-cis-miehiä.

Sen on pakko vaikuttaa mielikuviin, jos toimitusjohtajat, hallituksen puheenjohtajat, luovat johtajat, kirkkoherrat (huomaa jo sukupuolioletus tittelissä), piispat ja pomot ovat pääsääntöisesti Juhia ja Jusseja ja Mikkoja. Vain kuviteltavissa olevat todellisuudet ovat mahdollisia. Jos esihenkilö mielletään aina mieheksi, niin eipä sitä tule niin helposti mieleen hakea.

Jos sitten käykin niin, että nainen valitaan esihenkilöksi, niin nostetaanko maljat särkyneelle lasikatolle? Ei veikkonen! Nainenhan on varmastikin saanut paikan mielistelemällä! Vilpillisin keinoin hän on hankkinut itselleen (mies-pomon) suosion! Kysehän ei voi olla siitä, että nainen olisi pätevä. Eipä kannata kysyä naiselta, että mitkä hänen pätevyytensä on, eihän hän kuitenkaan ole tarpeeksi pätevä. Pitäisikö nyt kuitenkin vielä miettiä kahteen kertaan, että löytyisikö tähän paikkaan joku pätevämpi Juha, Jussi tai Mikko?

Ja tähän juoruiluun osallistuu yhtälailla kaikki sukupuolet.

Maailma tarvitsee esikuvia. Onneksi niitä jo onkin, kirkossakin on kaksi piispaa, jotka ovat nais-oletettuja. Että näkee, että tuokin selviää ja kukoistaa johtajana, minäkin voisin selvitä. Ei VAIKKA olen nainen, vaan KOSKA olen nainen.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kaikki on vaihetta, paitsi äiti

söndag 09 maj, 2021 @ 12:25
0
Lapset ovat opettaneet, että kaikki on vain vaihetta. Nyt on se vaihe, kun pukeudutaan hämäkkimieheksi tai "paidermäniksi" ja innostutaan dinosauruksista. Kohta, ihan kohta, jää supersankarin viitta on vain pieni unohdettu musta mytty nurkassa.

Se on vain vaihe. Juuri kun opit vauvan unirytmin, jääkin yhdet päikkärit pois ja olet takaisin lähtöruudussa. Juuri kun opit, että lapsen lempiruoka on Saarioisten maksalaatikko rusinoilla, hän seuraavana päivänä työntää lautasen pois edestään nenää nyrpistäen

Se on vain vaihe, kun haluaa töissä uusia haasteita ja turhautuu siitä, että eikö tässä ikinä pääse eteenpäin. Se on vain vaihe, kun töitä on liikaa, että murehtii niitä aamuyölläkin. Se on vain vaihe, kun olen väsynyt ja poissaoleva ja kärttyinen. Ja kun olen luova ja idearikas ja onnellinen - sekin on vain vaihe.


Vaiheet vaihtuu, mutta äiti on aina äiti. Pisara -ohjelmaan haastattelin äitiä, jonka lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Hän vieläkin kantoi huolta aikuisista lapsistaan. Äitiys ei ole vain vaihe.

Tässä vaiheessa äitiyttä kamppailen riittämättömyyden tunteiden kanssa. Vieläkin odottelen, koska ne kuuluisat äidinvaistot potkaisevat käyntiin. Yrityksen ja erehdykset (enemmän sitä jälkimmäistä) kautta oon luovinut vaiheesta toiseen. Rakkautta on sentään riittänyt, ja sillä pääseekin jo pitkälle.

Ja se riittämättömyyden tunne. Kyllä se on helpompi selättää painimatsissa kuin merkityksettömyyden tunteen. Sitäkin vaihetta tuli elettyä joskus, mutta omassa elämässäni lapset ovat pistäneet pisteen sille vaiheelle. Ainakin hetkeksi.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Väsynyt aikuinen

söndag 02 maj, 2021 @ 12:54
0
Käykö kenelläkään ikinä niin, että aivan väsähtää aikuisuuteen kesken kaiken? Ettei millään jaksaisi kilpailuttaa puhelinoperaattoria, muodostaa mielipidettä taloyhtiön siirtymisestä maalämpöön, miettiä että onko lapsille oikean kokoisia kurahousuja? Että voisi vain tiputtaa tiskirätin ja tunnollisuuden tiaran, unohtaa "vahingossa" wilma-viestit ja organisaatiomuutokset?

Voisi syödä aamupalaksi suklaata ja lukea prinsessalehteä sohvan nurkassa. Voisi korkata kuohuvan ja mennä ihan liian myöhään nukkumaan. Herätyskello ei aamulla soisi.

Ihan kaverin puolesta kyselen.

Ehkä tämä korona-aika on vain ollut liikaa arkea, eikä tarpeeksi leikkiä. Vappuaattonakin olin töissä ja kävin treenaamassa, laittelin lapset nukkumaan ja katsoin hetken Netflixiä. Toista se oli ennen, kun tiara tai valkolakki päässä ryskättiin läpi Tampereen yön.
Prinsessa
Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Hiljaa oleminen on supervoima

söndag 25 april, 2021 @ 08:31
0
Älä sano: voisi mennä huonomminkin.
Sillä toisen kärsimystä ei poista se, että jollakulla menee vielä kurjemmin. Itse asiassa siitä tulee vain lisäksi huono omatunto, että edes kehtasi tuntea kurjaa oloa tällaisesta mitättömästä asiasta ja päätyy ruoskimaan itseään pikkutunneille asti.

Älä sano: etsi hopeareunus.
Sillä kärsivän ei tunne vielä tulevaisuutta, ei osaa asettaa laajempaan mittasuhteeseen koettelemustaan, eikä hänelle tarvitse tästä kykenemättömyydestä huomauttaa.

Älä sano: kyllä se siitä.
Sillä tällä lievennät vain omaa kiusaantumistasi. Sinä voi sanoa kyllä se siitä ja jatkaa elämääsi uskoen siihen, kärsivä jää kärsimään yksin.

Älä sano: älä stressa, älä huoli, älä itke.
Se on sama kuin sanoisi banaanille, älä ole keltainen.

Sano:
Kyllä, tämä sattuu.
Kyllä, tämä on tosi vakava juttu.
Kyllä, tämä on ihan hanurista. (Lisää lempikirosanasi tähän.)

Sano:
Miten voin auttaa?

Tai oikeastaan.
Älä sano mitään.
Ole hiljaa. Se on supervoima.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Valokuvien kertomaa

söndag 18 april, 2021 @ 20:47
0
Kävin läpi kännykkäni kuvakansiota. Kuvia lapsista, kuvakaappauksia uusista resepteistä, joita tuskin tulen kokeilemaan, kuvakaappauksia keskusteluista somessa, jotka ovat inspiroineet sillä hetkellä, mutten jälkeenpäin saa enää kiinni oivalluksesta.

Välillä ilmeisesti saan jonkun selfie-kohtauksen, sillä kännykässäni on välillä 20 kuvan sarjoja itsestäni samassa paikassa. Muuten puutun omasta filmirullastani. Minusta ja lapsistani ei ole juurikaan yhteiskuvia.

Valokuva toisesta on oikeastaan aika iso lahja. Eikä sitä tarvitse edes kehittää, voi lähettää viestillä kuva. Ottamalla toisesta kuvan niin samalla tallentaa muiston arkisesta (tai juhlavasta?) yhteisestä hetkestä, joka muuten saattaa kiitää ohi muistojen kuvavirrassa. Itse osaa ehkä tallentaa ne hetket, kun on tukka kerrankin pesty ja ripsivärit ojennuksessa, mutta usein merkityksellisempiä ovat myös ne arkiset hetket (lasten kanssa), kun ei näytä hajuvesimallilta.

Ainakin itse olen kiitollinen jokaisesta tallennetusta hetkestä. Ja itse ajattelin, että jatkossa yritän ottaa enemmän muita kuvia kuin selfieitä.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D