Hanna Paavilainen

Käsi ylös virhemerkistä

lördag 22 februari, 2014 @ 09:26
0
Tärkeintä ongelmatilanteessa on löytää aina syyllinen. Kun työpaikalla JOKU on unohtanut tärkeän toiminnon, jonka seurauksena talo palaa joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti, on tärkeintä pysäyttää kaikki toiminta ja etsiä syyllinen. KUKA se JOKU oikein oli? Kenen vastuulla tämä on? Luoja paratkoon, ei etsitä vesiletkua tai muuta ratkaisua, vaan se syyllinen.

Tämä pätee myös kotona. Paljon nopeampaa, kehittävämpää ja viisaampaa on riidellä, että KUKA viimeksi vei roskat ja KUKA on roskannut eniten, kuin että tarttuisi roskapussiin ja veisi sen 5 metrin päässä sijaitsevaan astiaan.

Kun kaatuu kadulla pyörällä, niin tärkeintä on ensimmäisenä katsoa, että näkikö kukaan. Toiseksi tärkeintä on tarkistaa, mitä kävi pyörälle ja mahdollisesti esineille, jota kantoi mukanaan. Seuraavaksi tarkistetaan vaatteet. Menikö rikki? Tuliko likaa? Viimeiseksi tarkistetaan oma kunto. Jos joku näkee, niin oli oma kunto mikä tahansa, noustaan mahdollisimman tyynesti ylös ja jatketaan matkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Äärimmäistä epäkohteliaisuutta tuossa tilanteessa katsojan roolissa olisi kysyä, tarvitseeko kaatunut apua. Siinähän vallan kaatunut menettää kasvonsa ja illuusion siitä, ettei kukaan nähnyt hänen niin sulokasta pyllähdystään.

Eikä missään nimessä puututa toisten asioihin puolustamalla naista, jota ratikassa spurgu ahdistelee. Eikä auton ratissa pysähdytä antamaan tietä vanhukselle, joka hitaasti yrittää ylittää tietä. Moista nenän tunkemista toisten ihmisten asioihin ei arvosteta.

Miten tämä kirjoitettuna tuntuu jotenkin vinksahtaneelta? Juuri näinhän me toimimme!

Parhain terkuin,
Hanna

Kakkakyttääjä

lördag 15 februari, 2014 @ 18:23
4
Olimme kävelyllä Lyyli-koiran ja erään ihmisystävän kanssa. Koira kyykistyi tarpeilleen ja samalla eräs täti-ihminen puolisonsa setä-ihmisen kanssa käveli ohi. Tai setä käveli ohi, täti jäi kyttämään, keräänkö lemmikkini jätökset. Koira otti aikansa ja itse tahallani viivyttelin pussin kaivamisessa. Setä meni jo pitkällä sadan metrin päässä, täti kävelee takaperin samaan suuntaan ja huutelee miehelleen tilanneraporttia "ei ole vieläkään poiminut". Polku kaartui ja välillemme tuli muutamia puita. Tätikö siitä suivaantui ja kurkki puiden välistä tarkkaillen, että miten kakan noukkiminen sujuu. Suu kävi vaahdoten tilannetta selostaen, mutta sanat eivät olleet kohdistettu minulle. Tosin setää eivät sanat taitaneet sen kummemmin kiinnostaa, hän oli jo pitkällä edellä.

Mainitsinko, että olimme metsäpolulla, emme missään Kaivarin puiston liepeillä?

No, ajattelin, että kakkapussi oli varmaankin tädille kovin tärkeä ja rakas. Kun sain koiran tuotokset noukittua, juoksin tädin perään pussia ylpeänä esitellen. En saanut häntä enää kiinni, sillä hän lähti toiseen suuntaan kuin oma reittini, enkä sentään jaksanut lähteä vastakkaiseen suuntaan. Huomasin kuitenkin, että jostain syystä suu meni kiinni. Kakka ei kiinnostanutkaan enää. Minä kun luulin, että hän olisi ehkä halunnut pussin voiton merkiksi tai jotain. Kovin tärkeä se tuntui hänelle olevan.

Lyyli-koira kyllä jatkuvasti opettaa minulle asioita elämästä. Mitä tahansa sontaa elämä tuokaan, se vain kuopii kasan maata päälle ja jatkaa matkaa taakseen katsomatta. Niin minunkin olisi pitänyt tehdä. Niin minun pitäisi elämässä noin muutenkin tehdä. Diippii shittii, hei.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kirje lähelle

måndag 20 januari, 2014 @ 20:20
0
Rakas Taivaan Iskä,
Kiitos siitä, että olet luonut meidät jokaisen ainutlaatuiseksi ja erityiseksi.
Joskus kuitenkin toivon, että olisin vähän vähemmän erityinen.
Kuten esimerkiksi tänään, kun treenien jälkeen heitin hikisen paidan kassiin ja pelkän Canada Goosen urheilurintsikoiden päälle ajomatkan ajaksi kotiin. Sitten kotimatkalla sainkin loistavan idean, että kurvaanpa kotiin tuosta Prisman kautta. Prismassa leikin tehokasta ja päätin ostaa koko viikon ruokaostokset kerralla ja vielä huonekasvit viereisestä kukkakaupasta uusiksi. Apteekissakin piti käydä! Ja näyttäisi olevan tuossa yläkerran Bikbokissa ale! Jälkihikeä ja kuuma Goose päällä, joten vetoketju auki ja vauhti jatkuu. Vasta kassajonossa tajusin, että olen säntäillyt pitkin Kannelmäen ostoskeskusta napa vilkkuen.
Puhumattakaan siitä, kuinka kuntopiirissä muut luomasi erityiset olennot loikkivat ketterästi kuin nuoret jalopeurat ja oma liike oli yhtä viehkeää kuin ryhävalaan ja elefantin onnettoman risteytyksen yritykset.

Joskus en haluaisi olla ollenkaan erityinen. Haluaisin vain sopia joukkoon ja kuulua ryhmään.

Rakas Taivaan Iskä,
En halua nyt kuulostaa kiittämättömältä, mutta joskus minulle ei riitä se, että Sinun silmissäsi olen erityinen. Haluaisin olla IHMISTEN silmissä erityinen. Kun joku kutsuu lounasseuraksi, kehuu tukkaa tai kertoo salaisuuden, niin siitä tulee vain paljon erityisempi olo kuin niistä Sinun psalmeistasi. Anteeksi vain.

Kiitos Taivaan Iskä kuitenkin niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet minut tuntemaan oloni erityiseksi. Erityisesti uudessa työpaikassa.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Goose
Goose
Goose
Goose

Sarana

tisdag 14 januari, 2014 @ 09:27
0
Sain kutsun luokkakokoukseen.
Facebookin ryhmäviestiketjussa vilisi tuttuja nimiä ja iloisia kasvoja, joita en ole pitkään aikaan nähnyt.

Jäin aprikoimaan niitä kasvoja, jotka ovat elämässäni olleet vain sivuosassa ja jääneet sittemmin historiaan.

Kuten esimerkiksi englanninopettajamme Sarana. Hän oli saanut imartelevan lempinimensä narisevasta äänensä takia. En edes muista hänen oikeaa nimeään. Miten julmia nuoret saattavatkaan olla. Eräänä päivänä vain päätimme luokkana, että tänään emme mene englannintunnille. Selitykseksi keksimme, että meillä muka olisi musiikkiluokan erityisharjoitus johonkin olemattomaan musiikkiesitykseen. Eipä meille tullut mieleen, että englanninopettaja saattaisi olla tietoinen kaikista koulumme tulevista musiikkiesityksistä tai että hänellä ja musiikinopettajalla olisi jonkinlainen kommunikaatioyhteys. En muista, mitä kukin teimme sen tunnin, kun emme menneet englannintunnille. Taidettiin lymyillä koulun pihalla, tuskin mitään tähdellistä. Kun tuli jälki-istunnon aika (tietenkin tästä kaikesta seurasi jälki-istunto!), jotkut olivat tunkeneet purkkaa englanninluokan oven lukkopesään niin, ettei ovi auennut. En muista, kuka tämän teki. Ei se minä ainakaan ollut. Kai.

Kyllä me osasimmekin olla julmia. Osasimme me olla ihaniakin. Ihmisyyteen kuuluu molemmat puolet: kyky hyvään ja pahaan.

Mietin, että tiesiköhän Sarana koskaan itse, että hänen nimensä oli Sarana.

Onneksi nuoret nykyään ovat vähän kiltimpiä ja viisaampia. Tai, no, ainakin he ovat tyylitietoisempia. Alla kuva-arkistoista pari loistavaa otosta tyylikkäältä 90-luvulta.
ysäri

ysäri

ysäri

Parhain terkuin,
Hanna

Hyvää joulua!

måndag 23 december, 2013 @ 11:24
1
Pienenä aina ahdisti joulurauhan julistus. Luulin ihan tosissani, että jos julistuksen jälkeen vähänkin huutaa, juoksee tai kiukuttelee, niin rikkoo joulurauhan ja joutuu vankilaan. Kauhea stressi vilkkaalla lapsella pysyä hiljaa ja aloillaan.

Onneksi olen sentään jotain oppinut täysi-ikäisenä. Joulurauha ei välttämättä tarkoita hiljaisuutta. Joulurauha voi olla täynnä ääniä: naurua, leikkiä, musiikkia, rupattelua. Meidän perheessä rakkauden kääntöpuolena on ollut myös riitely. Koko päivän patoutunut stressi hiljaisuudesta on purkautunut illalliseen mennessä itkuparkuraivarina ja yhtenä jouluna kuusi sai lentää parvekkeelta alas (tosin se oli äiti, en minä!). Aina on kuitenkin sovittu ja koko ajan rakastettu. Joulu ei kaadu riitaan tai pellille palaneisiin pipareihin. Ensimmäisenä joulunakaan ei todellakaan tuoksunut tolulta vaan tallilta ja vastasyntynyt lapsi nukkui eläinten syöttökaukalossa. Siinä on täydellisyys, hiljaisuus ja rauha kaukana.

Tänä jouluna en suorita rauhallisuutta. Saatan laittaa musiikin täysille ja tanssia. Saatan istua sohvalla käsi kyynärpäätä myöten piparipurkissa. Saatan lähteä lenkille. Yritän olla riitelemättä, mutten uskalla sentään luvata mitään.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
voi
pipari
pipari

PS. Jouluna ei pihistellä voin määrässä, kuten kuvassa näkyy. Laitan sitten tammikuussa kinkun/konvehtien sulatukseen vinkkejä!

PPS. Tuleeko teille joulupukki? Meillä käy joulupukki joka vuosi, vaikka vietämme joulua aikuisten kesken. Tosin kummisetä ei ole koskaan nähnyt pukkia. Voitteko kuvitella?!? Ihan hirveen huono säkä pitää olla, kun JOKA VUOSI kummisetä on juuri pukin tulon aikaan nokosilla, viemässä roskia tai suihkussa. Pidän sormia ristissä, josko huomenna kummisetä vihdoin näkisi pukin. Mitä veikkaatte?

Taivaalla tähtivyö...

fredag 13 december, 2013 @ 23:00
2
Olin tänään Bassossa puhumassa Lucianpäivästä Jusan ja Tuken kanssa. Vaikkei Suomessa ole pruukattu juhlia pyhimyksiä, niin Lucia tuntuu olevan poikkeus ja vieläpä median lellikkipyhä. Kauniin Lucian edessä toimittajat pyörähtävät selälleen kuin Lyyli-koira konsanaan ja kerjäävät "rapsuta!".

Vanhan perimätiedon mukaan tänään on vuoden pisin yö. Auringonkiertoon liittyvissä taitehetkissä on biletetty kautta aikojen - jo ennen Luciaa ja ennen Jeesustakin. Monet kristilliset juhlat on sijoitettu näiden vanhojen hyväksi havaittujen juhlapaikkojen päälle.

Lucia-juhlasta on vahva visuaalinen mielikuva: kaunis suomenruotsalainen nuori blondi, jolla on kynttiläkruunu päässään, kynttilä kädessään ja valkoiset vaatteet päällä. Tällä kuvastolla on kuitenkin hyvin hatarat historialliset perusteet.

Pyhä Lucia oli nuori sisilialainen nainen (tuskin siis blondi!), joka kuoli uskonsa tähden kristittyjen vainojen aikana vuoden 300 tienoilla. Muuta ei historiankirjat varmasti kerro, mutta legendat sitäkin enemmän. Lucia omistautui Jumalalle neitsyenä äitinsä parantumisen takia. Erään legendan mukaan Lucian sulhanen kavalsi tämän roomalaisille ja Luciaa yritettiin polttaa roviolla (mietipä uudessa valossa sitä kynttiläkruunua!), mutta uskonsa tähden Lucia säästyi. Toisen legendan mukaan eräs roomalainen rakastui Lucian silmiin. Lucian kyllästyttyä sinnikkäisiin kosioihin hän repäisi ne irti. Ne kasvoivat kuitenkin takaisin. Keskiaikaisessa taiteessa Lucia esitetään tummahiuksisena naisena, jolla on silmät kädessään olevalla tarjottimella - ei suinkaan blondina kynttilä kädessä.


Musta ja valkoinen ovat hirveän huonot värit uskonnossa. Pitää nähdä harmaan sävyjä.


Vaikka historiallisesti Lucian tarina on vähintäänkin epäilyttävä ja vaikka tähän vuodenajan kohtaan on ollut pakanallista juhlintaa ennen Luciaa, niin se ei vähennä Lucianpäivän merkitystä tässä hetkessä.

Lucia on totta heille, jotka häntä juhlivat tänään. Lucian tarinasta kumpuaa hyvää meille ja tänään, se tekee siitä totta. Kysymys on uskon vakaumuksesta, moraalista, hyväntekeväisyydestä ja valon voitosta. Valo voidaan tulkita Jumalalliseksi valoksi, Kristuksen valoksi, joulutähden valoksi (joka johdattaa seimen lapsen luo kohti joulun ihmettä) tai vaikkapa ihmisten välisen lämmön vertauskuvaksi. Arvoina kauneus ja hyvyys ja suomenruotsalaisuus ansaitsevat juhlansa.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Idoleita ja pastoreita

söndag 10 november, 2013 @ 07:40
6
Terveisiä remonttipölyn keskeltä! Viime viikko oli hipparallia ja tähtihumua, tällä viikolla lapioin laastia. Viime viikolta riittää vielä siis otollisempaa bloggailtavaa, mutta haistelen maalihuurujen lisäksi tulevaisuudessa avautumisia pintaremontin autuudesta.

Kaunis ja lahjakas rippilapseni Nomi Enckell on edennyt Idolsissa pitkälle ja viime viikolla lähdimme ystäväni kanssa kannustamaan häntä live-esiintymisiin. On ihanaa nähdä, kuinka nuoret toteuttavat rohkeasti unelmiaan!

Aika usein pidän papin paitaa vaan firman tilaisuuksissa, mutta tällä kertaa päätimme ystäväni kanssa tunnustaa väriä ja pitää pantapaidat päällä. Kauhean vaikeaa, kun silloin pitää muistaa aktiivisesti olla näyttämättä nyrpeältä, olla näyttämättä tissejä tai olla huutelematta rivouksia.Muutenhan meille tällainen käyttäytyminen on varsin normaalia Idolssin live-laulut muodostuivat varsin hengelliseksi konsertiksi, kun me kaksi pappia istuimme yleisön eturivissä kovat kaulassa ja yksi idoleista, Alma, hoki lavalla kerta toisensa jälkeen "Herra, Jumala!".

idols
idols
idols
idols
idols
idols
idols
idols
idols


Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D