Tuomas (nimi muutettu) oli ensimmäinen poikaystäväni. Olin silloin yläasteella ja niin rakastunut kuin vain teinityttö voi olla. Tuomas soitti rumpuja ja oli niiiiin cool flanellipaidassaan, samanlaisessa kuin mikä Kurt Cobainilla oli seinälläni olevassa julisteessa.

Joskus väkevimmätkin teiniromanssit päättyvät. Tuomas ihastui meidän luokan Minnaan tai olisiko se ollut rinnakkaisluokan Elluun ja minä itkin silmät päästäni. Muistan vieläkin, kuinka dramaattisesti itkin vasten Kaisa-ystäväni olkapäätä ja huusin, että "muhun sattuu niin paljon". En uskonut, että olisin ikinä-koskaan-enää-ikinä pystynyt nousemaan sängystä ylös.

Tuomaksen vaikutus minuun on ollut suuri, niin kuin ensimmäiset poikaystävät nyt ovat, mutta erityisesti hän on määrittänyt kantani huumeisiin. Tuomasta nimittäin alkoi joskus Minnan ja Ellun jälkeen kiinnostaa pilven polttaminen. Eikä se tainnut jäädä ihan siihen pelkkään pilveen. Loppu ei ollut hyvä. Tuomas oppi polttamaan murheensa pois. Lääkäriystäväni mukaan ihmisen aivot kehittyvät fyysisesti yli 25-vuotiaallakin ja nuoruusiän huumeilut/juopottelut tulevat vaikuttamaan kognitiivisiin taitoihin, kuten esimerkiksi ongelmien ratkaisuun. Jos nuorena polttaa murheet savuna ilmaan, mitä tapahtuu, kun tulee vastaan niin iso murhe, jota ei ihan niin vain poltetakaan pois?

Tuomaksen takia oma suhtautumiseni huumeisiin on mustavalkoinen ja täysin tuomitseva, vaikka yleensä yritän tuomitsemista välttää. En tuomitse ihmisiä, mutta kylläkin kaiken huumeisiin liittyvän toiminnan.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun lyhyen kesälomani aikana käväisin Tanskassa ystäviäni tapaamassa. Suurimman osan ajasta olin etelä-Tanskassa, mutta pitihän sitä pääkaupungissakin matkan varrella piipahtaa. Olin lukenut monesta turistioppaasta Christianiasta, "valloitetusta" kaupunginosasta. Siellä tuntui pilven poltto olevan hyväksyttävää ajanviettoa. Olisin halunnut hypätä jokaisen siellä pyörivän turistin kaulaan ja kertoa Tuomaksen traaginen tarina opetuskertomuksena. En kehdannut, niin tein sen sitten täällä.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Mikäli olet juhannuksena (lauantaina) televisiovastaanottimen äärellä, käännä kanava Yle1:lle. Työhöni kuuluu tehdä radio- ja tv-ohjelmia kirkolle, Nojatuolikirkko on yksi niistä. Siinä katsoja istuu yhdessä nojatuolissa ja ohjelman vieraat kameran toisella puolella. Huikea bändi, artistivieras, vaihtuvat vieraat ja vaihtuva teema.

Nojatuolikirkko nähtävissä myös Yle Areenassa tv-ensi-illan jälkeen ja kuukauden ajan. Kuvista esimakua...


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ikään kuin täällä forumilla ei olisi tarpeeksi jorinoitani, niin sekoitan vellejä ja puuroja myös muualla ja pakkosyötän niitä viattomille kuuntelijoille/katsojille.

Tällä viikolla olen taas Bassoradiossa hikisen iltapäivän miesten kanssa. Kuuntele to 5.6. klo 16 aikaan "Pyhät Bassoksi":
https://www.basso.fi/site/radio/hikineniltapaiva/

Horisontti on makasiiniohjelma, joka käsittelee elämänkatsomuksia ja ajankohtaisia aiheita siitä näkökulmasta. Olen sinne tehnyt haastatteluita ja juttuja, kesän Horisonteissa olen enemmänkin äänessä:
https://areena.yle.fi/radio/1877444

Koska en enää ole seurakunnassa töissä ja pappina elämäntehtäväni on siunata, toimii radio saarnatuolinani. Kuuntele radiohartauksia:
areena.yle.fi/radio/2016102
(Esim. 4.6. ja 28.5. iltahartaudet ovat mun)

Kuukausittainen kolumni Vantaan Laurissa:
www.vantaanlauri.fi/arkisto/2014-05-13/baabelin-rippeet

Lisää TV:n puolelta. Linkkivinkkejä siitä piakkoin!



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Papin työ pysäyttää tasaisesti siihen tosiasiaan, että joskus täältä jokainen lähtee ja mitään ei täältä mukaansa saa. Hautajaisia ei ole ihan joka viikko, mutta kuukausittain.

Ei kuoleman ajattelu säännöllisesti ole masentavaa. Joka kerta se pysähdyttää miettimään, mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Joka kerta se pistää arvostamaan sitä, että olen niin elossa kuin olla ja voi.

Sitä peilaa jokaista kuolemantapausta oman elämäntilanteensa kautta: entä jos tuossa olisi äitini, isäni, mieheni, ystäväni, lapseni tai minä itse. Ei voi arvata omien päivien määrää elämässä. Olen haudannut niin nuoria kuin vanhojakin. Se on varmaa, ettei aikaa ole loputtomasti. Sen takia jokainen hetki on ainutlaatuinen ja arvokas.

Mikä sitten elämässä on tärkeää? Olen ollut myös monen kuolinvuoteen vierellä, eikä kysymykseen ole yhtä oikeaa vastausta. Luulen, että oma kysymykseni kuolinvuoteella olisi, että "olenko ehtinyt tehdä tarpeeksi hyvää?". Ainakin elämässä pidän hauskaa ja seikkailen, mutta olenko muistanut auttaa muita? Voi olla, että tulevan perheenlisäyksen myötä tämä kysymys muuttuu.

Kuolevaisuuden muistaminen voi olla liikkeelle paneva voima. Ehdin vielä tehdä elämässäni asioita, joita pidän tärkeänä.

Enkä tiedä teistä, mutta itse ainakin ajattelin yrittää taivaaseen. Jos vain suostuvat päästämään sisään.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Kuvat otettu sukulaisen hautajaisissa, ei virantoimituksessa.

Blogini urheilupäivitykset ovat olleet viime aikoina vähällä ja syy siihen on terveyteen liittyvä. Minulla ei ole ylikuntoa eikä selkävammaa eikä edes afrikkalaista nukkumatautia vaan kasvavan vatsan syndrooma. Syksyllä meidän perheeseen liittyy pieni ihminen!

Ottaen huomioon edellinen raskauteni ja sen surullisen lopun, en usko tätä todeksi. En usko, vaikka ultrassa näkyi pieni kaveri, joka joraili hurjaa tahtia kädet ja jalat vimmatusti heiluen.

Epäilen myös vahvasti, että onkohan tämä vauva minun. Pitää ehkä tehdä joku dna-testi. Nimittäin vauva tuntuu vihaavan urheilua ja maitorahkaa sekä terveellistä ruokaa. Annan ylen jo kuntosalin rappusia noustessa ja yhden viikon elin nakeilla, suolapähkinöillä ja Hesburgerilla. En edes lapsena syönyt sokerimuroja, mutta nyt himoitsen niitä. Niiden ravintosisältö on varmaan jotain teollisuusjätteen ja diapetesriskin puolessa välissä, joten huijaan itseäni olemalla lukematta paketin kyljestä tietoja.

Lähde siis mukaan matkalle, jonka aikana minusta tulee äiti. Kaikenlainen vertaistuki sekä kokeneempien viisaudet ovat nyt tarpeen, sillä en tiedä vauvoista mitään. En ole koskaan vaihtanut yksiäkään vaippoja!

Ihan fiksusti JOKU on tämän ihmisen biologian suunnitellut, ettei vauva tule yhdessä päivässä, vaan on aikaa opetella ja sopeutua. JOKU on suunnitellut homman myös niin viisaasti, ettei niitä vauvoja saada yksin, vaan tarvitaan toinenkin siihen hommaan. Näin (ainakin teoriassa) ei tarvitse selvitä kaikesta yksin eikä kaikkea tarvitse osata itse.

Pian lisää päivityksiä ja päivittelyjä tästä pienestä isosta ihmeestä, sillä tällä hetkellä maailmani pyörii napani ympärillä. Tai, no, oikeastaan olen aina halunnut ajatella, että maailma pyörii auringon ympärillä, mutta universumi kiertää MINUN napaani. Nyt se on kuitenkin omassa pienessä todellisuudessani erityisen totta.


Kuvassa vatsa raskausviikolla 15+0.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Älä kiireistä miestä kättele.
Hän ei käsiään pese
- koskaan vessan jälkeen.

Äläkä varsinkaan,
laisinkaan,
syö sipsejä baarissa.
Ne ovat kiireisten miesten virtsassa.

Kiireinen mies ei ole läsnä
tässä
vaan etsimässä
- aina uutta kiirettä.

Kiireinen mies paljon ottaa,
kunnes kadottaa
sen ainoan yhden
jolle kykeni antamaan rakkauden.
- niin siis itsensä.

Kiireinen mies ei tyhjyyttä siedä,
eikä tiedä
mikä on tärkeää
tai mikä järkevää.

Älä saa kiireisen miehen tautia.
Istu alas, jos kiire yrittää tarttua.
- Odota, että se menee ohi.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Rukouksiini on vastattu! Olen vihdoin löytänyt kaupasta syömäkelpoista valmista hummusta.

Rehellisyyden nimissä niin en oikeastaan ole rukoillut valmiin hummuksen perään. Ei niin, että rukoukseni nyt olisivat yleensä sen syvällisempiä. Mutta niin se vaan on, että Jumala kuulee nekin rukoukset, joita ei itse osaa edes sanottaa. Jos olisin muistanut rukoilla valmista hummusta, niin olisin rukoillut sitäkin. En usko, että Jumalalle mikään asia on liian pieni tai pinnallinen.

Kauppojen hyllyillä olevat valmiit hummukset usein muistuttavat enemmän remponttilaastia kuin kikhernetahnaa. Tuunaamalla niistäkin on saanut ihan syötäviä: lisää tuoreen sitruunan mehua, valkosipulia ja hyvää oliiviöljyä. Ei ne silti ole ihan itse tehdyn veroisia ollut.

Ystäväni aloitti vähän aika sitten Stockalla ja on koukuttanut minut monen Herkun erikoistuotteeseen. Hänen pitäisi saada jonkunlaista provisiota, sillä ei ole enää takaisinpaluuta entiseen ruokaostosteni kanssa.

Erityisesti olen addiktoitunut tähän valmiiseen hummukseen, joka on uskomattoman samettista ja kuohkeaa ollakseen valmistuote. Käytän sitä salaateissa ja lihan kanssa ja erilaisten dippivihannesten kanssa ja hätätapauksessa dippaan vaikka ihan vain sormeni mömmöön.

Hummusta saa vielä eri makuina. Mun lemppari on paahdettu pinjansiemen -hummus.


Aamen ja terkkuja,
Hanna