Hanna Paavilainen

Kaikki paikat ja kaikki ihmiset

söndag 01 mars, 2020 @ 17:37
0
”Kaikki se paljous on niin vähän siihen nähden mitä haluan.”
- Fernando Pessoa -

Tänä viikonloppuna olin pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla, siis sillä lailla aikuisten ihmisten ilmoilla, että oli vedettävä jotain muuta jalkaansa kuin ne samat pieruverkkarit, jotka ovat käytännöllisesti katsoen muumioituneet päälleni näiden kotiäitivuosien aikana. (Huomasin, etten tiedä enää, miten ihmiset pukeutuvat ihmisten ilmoilla eikä mikään vanha vaatteeni enää kaunista minua, mutta ei mennä nyt siihen.)

Tämä on vähän noloa, mutta siinä sitten oikeitten aikuisten ihmisten kanssa jutellessa huomasin olevani vähän siis paljon kateellinen. Siis KATEELLINEN! Eihän sellaista saisi myöntää itselleen eikä varsinkaan toisille ääneen. Pitäisi olla tyytyväinen itseensä, osaansa ja nahkoihinsa. Sehän on vallan pikkumaista olla kateellinen toisille! Sitä paitsi eihän sitä koskaan tiedä, että mitä taisteluita toinen käy suljettujen seinien sisällä, että oikeastaan ei kannata olla koskaan kateellinen.

Siinä sitten kuuntelin korvat kateudesta vihreänä, kuinka kaikilla muilla paitsi minulla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. He olivat menestyneet, saavuttaneet ja kokeneet. He olivat osanneet elää! Katselin silmät vihreinä kiiluen, kuinka kaikki muut olivat osanneet pukeutua ihmisten ilmoille.

Niin ikävä olo kateudesta tulee, ettei mikään ihme, että se on myös yhdeksi kuolemansynniksi listattu. Tosin kuolemansynnin palkkana ei ole kuolema siinä mielessä, että olisin saanut salamasta päähäni (ainakaan vielä?) heti jäätyäni kiinni ukko ylijumalalle vihreistä ajatuksistani. Kuolemansynnit tappavat välittömien ihmisuhrien sijaan elämäniloa ja nautintoa.

Ihmisten juhlien jälkeen kysyin itseltäni, miksi olin kateellinen. Eihän se ole minulta pois, jos joku toinen menestyy. Enhän haluaisi keneltäkään ottaa pois yhtäkään palkintoa, palkankorotusta tai saavutusta. Tajusin, että kyse ei ole kenenkään toisen tekemisistä, vaan itsestäni. Jossain syvällä sisimmässäni en ollut tyytyväinen itseeni. Joku osa minusta oli kyllästynyt omiin juttuihinsa ja koki epävarmuutta. Näin muissa ihmisissä jotain sellaista hyvää, jota en halunnut heiltä pois, vaan halusin myös itse olla yhtä mielenkiintoinen.

Ajattelen, että synti - kateuskin - on kuin haava.
Ei sitä pitäisi hävetä ja piilottaa.
Jokainen on joskus loukkaantunut, saanut pipin tai kolhun johonkin kohtaan.
Haava pitää huomata, jotta sen voi puhdistaa ja parantaa.
Jokainen haava ja haavoittunut tarvitsee hellää hoivaa.
Oli se sitten kuolemansynti tai pienempi helmasynti, ensimmäinen askel parantumiseen on tunnistaa ja myöntää se.

Seuraava askel lienee hyveisiin keskittyminen, mutta hyveistä taidan tietää aika paljon vähemmän kuin synneistä, joten niistä kirjoittamisen jätän toisille, niille vähemmän vihreille, ihmisille.

”Voi, etten voi olla kaikki ihmiset ja kaikki paikat.”
- Fernando Pessoa -
blogiin

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Joulua!

söndag 22 december, 2019 @ 12:54
0
Tarina on joka vuosi sama, mutta silti joka vuosi se on kuin uusi.
Lapsi syntyy eläinten talliin, tähti syttyy taivaalle, enkelit laulavat kuorossa.

Pari vuotta sitten jouluna olin viimeisillään raskaana. En voinut olla miettimättä Mariaa, joka 15-vuotiaana koki ensisynnytyksen kaukana kotoa, tukenaan vain vanha Joosef ja yksi toinen aasi. Legendan mukaan myös härkä ja pari lammasta. Molemmat synnytykseni ovat olleet sitä luokkaa, että ilman lääkäreitä ja sairaalan fasiliteetteja olisin kuollut jo kahdesti.

Tänä vuonna ajattelen Jeesus-vauvaa. Ajattelen kantapäitä, joissa ei ole vielä yhtään kovettumaa. Ajattelen vastasyntyneen ruttuista naamaa ja huulia, jotka vaistomaisesti hamuavat rintaa. Ajattelen kaiken lävitse leikkaavaa huutoa, joka osuu äänitaajuudeltaan ärsyttävimpiin ääniin, jonka ihmiskorva voi kuulla. Kaikkea tätä ajattelen haikeudella, koska meidän kodissamme ei enää ikinä ole vauvaa. Ovat menneet kasvamaan jo isoiksi, senkin roistot.

Jumala syntyi ihmiseksi, avuttomaksi vauvaksi, riippuvaiseksi toisten sylistä. Ja kuinka tänäkin jouluna kaikki, jotka ovat väsyneet suorittamiseen, voisivat katsoa Jumalan esimerkkiä ja ottaa kaiken avun vastaan. Voisi heittäytyä syliin.

Jumala syntyi vauvaksi, jolla on vielä tarinat kirjoittamatta ja ihmeteot tekemättä. Kuinka tänä jouluna kaikki, jotka kokevat keskeneräisyyttä, joilla on yksikin toteutumaton unelma, voisi saada toivon uudesta alusta.

Jumala syntyi vauvaksi, joka ei välitä kullasta eikä mirhamista, vaikka "viisaat" tietäjät niitä vauvalle toivatkin. Vauvat eivät välitä tämän vuoden hittiresepteistä, Ryhmä Hau vahtitornista tai siitä, onko sauna siivottu lauteiden alta. Tänä vuonna voisi katsoa omaa sekaista, siivotonta ja suloista kotiaan ja miettiä, että eipä siellä tallissakaan tolu tuoksunut.

Vauvan katse ei ole tuomitseva katse. Vaikka piereskelisit tai kaivat nenää sen edessä, vaikka pukin kurkkivien tonttujen lista riidoistasi ja mokistasi olisi sinä vuonna kilometrien pituinen, vaikka olisit Korvatunturin ukon erityisen tuhmat lapset-listalla, vauva ei sinua tuomitse. Vauvalle riittää, jos otat syliin. Siksi Jumala syntyi vauvaksi.

Väsyneille. Keskeneräisille. Siivottomille. Tuhmille.
Meitä - myös kaikkia muita ihmisiä - varten Jumala syntyi vauvaksi.

Aamen ja terkkuja ja hyvää joulua,
Hanna

Elämä täynnä ihmeitä

söndag 01 december, 2019 @ 16:19
0
Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä:
sellaisia, joiden mielestä ihmeitä ei ole,
sellaisia, joiden mielestä kaikki on ihmettä.


Tällä viikolla kävin läpi vanhoja valokuvia. Kuvia ihmisistä, joiden nimiä en enää muista. Lapsuudestani hetkiä, jotka äitini on arvioinut muistamisen arvoisiksi. Kuvia nuoruudesta, kun yritin olla cool ja onnistuin olemaan nolo. Opiskeluajan kuvia: leveä hymy ja pöytä täynnä tyhjiä pulloja. Kuvia häistä, ristiäisistä, syntymäpäiväjuhlista. Nyrkkeilykuvaa katsoessani saatoin haistaa kehän ja kuulla savukoneiden suhinan, kun ne tussahtavat käyntiin ja alkavat sylkeä discolta haisevaa raskasta ilmaa. Rintakehä pingottuu jo jännityksen muistosta.

Kauppalehti uutisoi hiljattain, että tutkimusten mukaan valokuva heikentää muistoja, sillä valokuvan ottaminen antaa kuvaajalle luvan siirtää havainto ja muisto omasta päästä muistikortille. Ihmiset siis luottavat muistikorttiinsa, eikä paina paikkoja ja tapahtumia muistiinsa niin tarkkaan. Olen huomioinut tämän konserteissa: ihmiset katsovat konserttia usein älypuhelimen näytön rec-toiminnon läpi ja väitän, että silloin joku läsnäolo jää puuttumaan siitä ohikiitävästä hetkestä.

Olen enimmäkseen kuitenkin eri mieltä uusimpien tutkimusten kanssa, sillä valokuvat ovat tärkeitä ajan säilöjiä. Mennyt aika ei koskaan palaa, mutta valokuvan avulla voi hetken elää uudestaan mielessään. Oman elämän valokuvien läpikäyminen kuvavirtana herätti kiitollisuutta ja jopa johdatuksen tuntua. Usein ajattelen, että elämäni - nyrkkeilyni, kirjoittamiseni, urani - on täynnä toteutumattomia unelmia, hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia, käyttämätöntä potentiaalia, suuria odotuksia, vähän tuloksia. Kuvia katsoessa huomasi, miten ihmeellistä elämä on kuitenkin ollut. Olen saanut jotain joskus jopa aikaiseksi. Joskus olen ollut hetken aikaa rohkea. Olen elänyt - ja elän edelleen - melko mielenkiintoista elämää. Kuka olisi uskonut?

Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä:
sellaisia, joiden mielestä ihmeitä ei ole,
sellaisia, joiden mielestä kaikki on ihmettä.


Mä ainakin haluan nähdä ne ihmeet.

erätauko

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olisipa.

söndag 06 oktober, 2019 @ 14:16
0
Olisipa sellaista, että joku aina haluaisi kuulla ääneni. Ettei sanoisi ole hiljaa tai puhuisi kesken lauseen omaa asiaansa tai vilkuilisi puhelimeen niin että sanani kaikuvat kasvojen profiiliin.

Olisipa sellaista, että jaksaisin aina kuulla toisen äänen. Varsinkin, jos se ääni aloittaa sanottavansa hokemalla äiti-äiti-äiti. Etten hukkuisi pääni sisäisiin tehtävälistoihin tai kaipuuseeni aikuisten jutuille somessa vaan kuuntelisin tarkasti, kun pieni änkyttävä ääni kertoo kakkavitsiä, jonka olen kuullut jo kymmenen kertaa.

Olisipa sellaista, että olisi joku ääni. Ettei oma ääni sekoittuisi muiden (hienompien) äänien pauhuun, haluun päteä, haluun olla jotain muuta kuin on, toisten tai itsensä asettamiin odotuksiin, rooleihin äitinä, naisena, naapurina, ystävänä, vaimona, tyttärenä, pappina.

Olisipa sellaista, ettei menestyminen olisi sattumanvaraista. Ettei sairastuisi juuri silloin, kun pitäisi näyttää kyntensä. Että liikenneonnettomuus estäisi myöhästymästä tentistä, matsista, työhaastattelusta. Ettei syntyisi väärään paikkaan. Tai väärään aikaan. Että kun on vaikea hetki, löytyisi tukijoita ja kannustajia. Ystävä jokaiselle, vanhempi, valmentaja, kummi, tukeva olkapää, pehmeä syli, nenäliinan ojentaja, potku persauksiin.

Olisipa niin, että kova työ tuottaisi aina tulosta. Aina. Että rukouksiin vastattaisiin aina myönteisesti. Olisipa sellaista, että kuulisi vastaukset rukouksiin silloinkin, kun ne eivät ole oman mielen mukaiset.

Islanti

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Oman kokoiset asiat

söndag 29 september, 2019 @ 13:25
0
Jokaisella on oman kokoisensa murheet.

Murheiden vertailu ei tuota tulosta. Jos minua harmittaa lommo autossa tai kivi kengässä, minua ei lohduta lainkaan, jos jollakulla on isompi lommo autossa tai isompi kivi kengässä. Jos minua pelottaa hypätä hyppytornin alimmalta tasolta, on kenenkään turha selittää, kuinka helppoa on hypätä kympistä.

Jokaiseen ongelmaan on oman kokoisensa ratkaisu.

Jos minulla on kivi kengässä, en tarvitse psykoterapiaa, vaan että kivi otetaan pois kengästä.


Jokaisella on oman kokoisensa onnistumiset.

Onnistumisten vertailu ei tuota tulosta. Jos olen ylpeä siitä, että olen hypännyt stadionin hyppytornista viiden metrin korkeudelta, ei toisen kolmoisvoltti kympistä ole siinä hetkessä olennainen tieto. Jokaisen onnistuminen mitataan oman kokoisessa skaalassa, ei toiseen vertaillen.

Oman kokoiset murheet
Oman kokoiset murheet

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Asioita, jotka eivät vaadi erityistä lahjakkuutta

söndag 22 september, 2019 @ 12:32
0
Asioita, jotka EIVÄT vaadi erityistä lahjakkuutta:

- kiltteys
- ajoissa oleminen
- kiitoksen sanominen
- yrittäminen, vaikkei osaisikaan
- paahtoleivän paahtaminen (kun muistaa tarkistaa, että johto on seinässä ja että ajastin ei ole vääntynyt kaakkoon)

* * *

”Sisältä se on rikki, mutta ulkoapäin ei huomaa mitään”, sanoi vanha emäntä putkiradiosta. Samaa isäni sanoi, kun kävi sydänfilmissä ja samaa voi sanoa myös monesta sometilistä, työpaikalla hymyilevästä kollegasta, reipasta naamaa näyttävästä kotiäidistä hiekkalaatikolla.

Jos itse on ehjä, on ehkä vaikea ymmärtää toisen rikkinäisyyttä.
Jos itse on vahva, on ehkä vaikea ymmärtää toisen heikkoutta.
Jos itse on jalo, on ehkä vaikea ymmärtää toisen pikkusieluisuutta.

Jokainen (taka)isku, joka on rikkonut sinua. Jokainen murhe, joka on lannistanut sinua. Jokainen pimeys, joka on varjostanut sinua. Ne eivät ole olleet elämän huippuhetkiä, mutta ainakin olet nyt viisaampi: osaat olla sortamatta heikkoa.

Jos et ole koskaan ollut rikki, ole silti kiltti meille muille, jotka emme ole yhtä täydellisiä. Kiltteys ei vaadi erityistä lahjakkuutta. Jokainen osaa sen halutessaan. Myös minä. (Toki osaan ilkeäkin olla, mutta ei mennä nyt siihen)

* * *

Asioita, jotka vaativat erityistä lahjakkuutta:

- kuunteleminen
- oman asenteen muuttaminen
- toisen ihmisen (ja itsensä!) hyväksyminen sellaisena, kuin on

Islanti
Islanti

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Loukussa

söndag 25 augusti, 2019 @ 09:10
0
Olenko jo kertonut siitä kerrasta, kun kiipesin etelärannan kerrostalon ylimmän kerroksen ikkunasta ulos?

Työpisteeni sijaitsee ison kerrostalon yhdeksännessä kerroksessa, missä on hulppeat näkymät Helsingin kauppatorille. Aamuisin katson, kuinka jahdit ja isot risteilyalukset lipuvat usvasta satamaan, iltapäivisin voin vilkuilla maailmanpyörää ja Vanhan kauppahallin turistilaumoja.

Ennen saman talon samassa kerroksessa sijaitsi asianajotoimisto. Koska asianajotoimistossa säilytettiin luottamuksellisia dokumentteja, he hankkivat jokaiseen oviin lukot. Kun tilat remontoitiin Kirkkohallituksen käyttöön, lukot poistettiin ovista.

Eräänä päivänä, kun nuorempi poikani oli vielä mahassa ja laittoi sisuskalujani uusiksi, minun oli pakko kesken työpäivän vetäytyä neukkariin puhaltelemaan ilmaa. Pomoille sanoin tietenkin, että menen tekemään töitä neukkariimme ja otinkin tietokoneen mukaan. Paukautin neukkarin oven kiinni ja nostin turvonneet jalat pöydälle. Paha olo meni hetkessä ohi ja aioin palata työpisteelleni - mutta ovi ei auennut. Hakkasin ovea ja huusin, mutta kaikki olivat ehtineet lähteä jo kotiin. Kiinteistöhuollon asiakaspalvelukin ja talonmiehen päivystys tuuttasivat vain poissaoloviestiä. Laitoin tietokoneella viestiä slackiin ja faceen ja kaikkiin keksimiini kanaviin, että olisiko kukaan talossa. Alakerran ruotsinkielisellä osastolla oli onneksi vielä jumalanpalveluselämän asiantuntija töissä. Hän näki viestini ja tuli hakkaamaan ovea toiselta puolelta. Ovi ei auennut. Hän haki ruuvimeisselin ja irrotti oven lukkopesän. Ovi ei auennut. Lukkopesän reiästä kuikuilimme toisillemme, että mitäs sitten keksitään.

Alakerran asiantuntija ehdotti vahvalla ruotsinkielisellä korostuksella, että mitä, jos avataan viereisen neukkarin ikkuna. Pujottauduin mahani kanssa yhdeksännen ikkunan tuuletusikkunasta ulos ikkunalaudalle,
tartuin kollegan viereisestä ikkunasta ojennettuun käteen, vilkaisin maisemat Suomenlahtea kohti ja hyppäsin viereiseen neukkariin. Kesti muuten kolme päivää, että saatiin lukkoseppä paikalle ja häneltä minuuttia, että saatiin ovi auki. Ilmeisesti asianajotoimiston ajoilta oveen oli jäänyt lukko-ominaisuus, vaikka ovesta oltiin poistettu vääntimet, jolla lukon saa auki tai kiinni.

On vain hyvin vähän asioita maailmassa ja elämässä, mihin voit itse vaikuttaa. Joskus täytyy vaan luottaa siihen, että kun Jumala sulkee oven, hän avaa ikkunan.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D