Olen taas juossut koko viikon. En siis mitenkään kirjaimellisesti juoksuaskelin, vaan kodin ja eri työpalaverien ja päiväkodin väliä, erilaisten tunneilmapiirien ja odotusten ja yllätysten ja pettymysten välillä. Tarvitsen pyhän tauon.

Moni asia tässä maailmassa voi huijata, mutta jos vain kuuntelee omaa kehoaan, niin oma hengitys ei valehtele. Sitä voi vedättää muita tai joutua itse narrauksen kohteeksi, myös itselleen voi valehdella aika pitkälle. Välillä sitä hengittää vain juuri ja juuri sen verran, että pysyy hengissä. Nyt on aika rauhoittaa hengitys.

Laita kätesi sydämesi päälle. Anna kätesi olla siinä kevyesti ja lempeästi. Tunne sydämesi syke.

Olet paikalla, missä ei tarvitse vaatia itseltä mitään. Hengitys soljuu itsestään ja omalla painollaan pakottamatta. Tämä aika on niin täynnä lain saarnaa, siis suorituspaineita ja vaatimuksia. Työtä, vanhemmuutta, ihmissuhteita, kristittynä elämistä voisi kaikkea suorittaa pikkusen paremmin. Jopa nukkumisestakin on tehty mitattava suoritus. Mutta hengitys ei vaadi mitään. Se virtaa vapaasti ja automaattisesti, vailla suorituksen tarvetta, tänä pyhänä hetkenä.

Niin, pyhä hetki. Tässä. Joskushan sitä toivoisi olevansa jossain muualla. Jossain lämpimämmässä. Jossain rauhallisemmassa paikassa. Jossain lähempänä ratkaisua. Mutta olen nyt tässä.

Kiitä kaikkea hengitysjärjestelmässäsi: rintakehää, keuhkorakkulaa, kylkivälilihaksia, solisluita, palleaa ja hiussuonistoa, nenää, sieraimia, nenäonteloita ja nenäkarvoja, jotka estävät epäpuhtauksien pääsyn keuhkoihin. Jumala loi jokaisen jäseneni ja ruumiinosani.

Hengitä syvään sisään, kaikkea sitä mitä kehosi tarvitsee, mitä sielusi tarvitsee.
Hengitä ulos kaikki se, mikä ei palvele sieluasi tai palvele ihmisiä ympärilläsi.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Tänä juhannuksena sukulaistytöt laittoivat kukat tyynyn alle. Aamun ilmeestä pystyi päättelemään kysymättäkin, että yön unet olivat mieluisat.

Minulta kysyttiin, mitä on rakkaus. Nimenomaan romanttinen rakkaus, ei rakkaus lapsia tai ystäviä kohtaan. Kai pappina minun pitäisi se tietää, olenhan vihkinyt kymmeniä pareja ja aina puhunut rakkaudesta. Mutta jokainen rakkaus on erityinen, ei kai siihen ole yhtä tiettyä määritelmää?

Ennen kaikkea rakkaus on päätös. Joka päivä ei ehkä tunnetasolla tunne rakastavansa, mutta kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, yhdessä jaettuja noroviruksia, pyykkikasoja, lomamatkoja, sisäpiirivitsejä, yhteisiä lempiruokia ja jo perinteeksi muodostuneita tapoja, voi huomata rakkauden. Toiseksi rakkaus, ainakin omassa ideaalimaailmassani, on vapautta. Vapautta olla oma itsensä, vapautta lähteä ja antaa toisen lähteä, tietäen että yhteen tästä kuitenkin palataan.

Tämä kysymys on nyt vaivannut minua monta päivää. Mitä on (romanttinen) rakkaus? Jos keksit hyvän määritelmän tai näkökulman, kerrothan sen mullekin?


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Työpaikallani Pipliassa keräsimme Raamatun sanoja rakkaudesta!

Minun Suomeni on tarinoiden maa. Ne ovat niitä tarinoita, joita äitini on kuullut äidiltään, isäni isältään ja joita minun korviini on supsutettu pienestä pitäen. Tarinoita, joita kerrataan itsenäisyyspäivänä mustavalkoisista filmeistä ja tarinoita, joita 2-vuotiaani loruttelee käheällä äänellä. Tarinoita, joita luetaan kirjoista. En ole koskaan tottunut lukemaan romaaneja millään muulla kielellä. Millään muulla kielellä en ymmärtäisi, mitä eroa on koikkelehtimisella, hypähtelyllä ja poukkoroinnilla.

Minun Suomeni on hiljaisuuden maa. Se on peilityyni järvi kesäiltana, liikkumattomat lumpeet. Se on puhdas ilma ja kirkas tähtitaivas, rikkumaton linnunrata. Hiljaisuuden maassa juhlista lähdetään vähin äänin hyvästejä kailottamatta tai käännetään katse pois silloin, kun pitäisi HUUTAA.

Minun Suomeni on sopeutujien ja sulautujien maa. Kun kaikki halutaan mukauttaa samaan massaan, annetaan kaikille vauvoille samanlainen äitiyspakkaus, yhtälaiset oikeudet opiskeluihin, äänioikeus naisille Euroopan ensimmäisenä maana. Samaan aikaan mukautuvuus kavahtaa kaikkea, joka poikkeaa massasta ja rasismi ja syrjintä ovat arkitodellisuutta momnelle.

Minun Suomeni on sääntöjen maa. Säännöt ovat kaikille samat ja sillä mitataan tasa-arvoa. Täällä jokaisen on seistävä punaisissa valoissa, vaikka risteys olisi tyhjä.

Minun Suomeni on pärjääjien maa. Sisulla sitä on ennenkin selvitty, voitettu suuri vihollinen idästä, rakennettu maa uudelleen. Sisulla sitä pärjätään edelleen, läpi kaamoksen ja koronan. Pärjääjät eivät pyydä apua ja esimerkillään kehottavat myös muita huolehtimaan omista asioistaan. Pärjääjät jäävät pärjäämään yksin silloinkin, kun idässä ei enää ole vihollista, vaan ystävä.

Minun Suomeni on näkymättömän uskonnon maa. Luterilaisuus on niin näkymätöntä, ettei osa kirkkoon kuuluvista edes tiedosta kuuluvansa kirkkoon. Muidenkaan uskontojen ei haluta juurikaan näkyvän. Uskonto on kuin vakuutus: kun sitä ei tarvita, niin kaikki on hyvin. Sen merkitys tulee esille elämän (ja kuoleman) käännekohdissa. Silloin halutaan pappi paikalle. Sunnuntaisin kirkonkellojen kumina muistuttaa äänimaisemassa, että olen elossa. Me ollaan niin elossa.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Eipä ole enää autuaita. Olivat Uuden testamentin uudessa käännöksessä muuttaneet sanan perinteisen "autuaan" "onnelliseksi". Sopii hyvin. En haluaisikaan olla pystyyn pyhittynyt autuas, mutta onnellisuutta janoan niin, että ikenistä vetää.

Onnelliseksijulistus
(Nyt ollaan jo Helvetin kaukana autuaaksijulistuksesta)


Onnellisia ovat ne, jotka katuvat virheitään. He ovat osanneet elää.

Onnellisia ovat autoilijat. Heidän ei tarvitse värjötellä pysäkillä.

Onnellisia ovat autottomat. Heidän ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa.

Onnellisia ovat lapselleen hyvän päiväkodin saaneet. Heidän ei tarvitse kiirehtiä töistä kotiin.

Onnellisia ovat Netflixin tilaajat, sillä he saavat iltasadukseen Gilmoren tytöt.

Onnellisia ovat asuntovelalliset. Heidän ei tarvitse palella öisin.

Onnellisia ovat pienten lasten äidit, sillä heidän ei koskaan tarvitse olla yksin.

Onnellisia ovat lapsettomat, sillä he saavat olla yksin halutessaan.

Onnellisia ovat kasvissyöjät. He pelastavat maailman.

Onnellisia ovat roskiensa lajittelijat. Hekin pelastavat maailman.

Noniin. Jo alkaa riittää, hallelujaa. Saa jatkaa listaa. Ja saa käydä tarkistamassaUT2020, mitä itse Mestari sanoi onnellisuudesta.

Parhain terkuin,
Hanna

Tänäkin vuonna yritin teroittaa lapsilleni, että meidän perheessä ei vietetä halloweenia, vaan pyhäinpäivää. Halloween on edustettuna vahvemmin katukuvassa, kauppojen hyllyillä ja lehtien kansissa.

- Okei, vietetään sitten huomenna hällöyviinia, vanhempi poikani neuvotteli

Siihen minä sitten selittämään, että halloween on sellainen amerikkalainen juhla (tai, no tarkkaan ottaen alunperin irlantilainen), emmekä me ole amerikkalaisia.

- Voisimmeko muuttaa Amerikkaan ja sitten viettää hällöyviiniä? Poika kysyi ärrät suussa pyörien Amerikka-sanan kohdalla.

Ei kai sitä sentään tarvitse Trumplandiaan asti muuttaa juhliakseen halloweenia. Teimme kompromissin: päivällä kävimme hautausmaalla sytyttämässä kynttilät. Pojat kuuntelivat kiltisti tarinat molemmista mummoistani, jotka ovat jo siirtyneet tästä ajasta ikuisuuteen. Illalla pojat saivat sitten pukeutua ja koristella kodin hämähäkeillä ja luurangoilla. Askartelimme kurpitsalyhdyn Ihanan ohjeiden mukaan.

Näin sitä tuli taas taivuttua periaatteistaan käytännön edessä.

Lapset 6 - äiti 0.

Karkkia kerjäämään ei lähdetty. Siinä touhussa lapset symboloivat vainajien sieluja, jotka palaavat kotiin. Kuolleille pitää antaa lahjoja, muuten he suuttuvat ja tekevät kepposia. Ajatuksena on siis lepytellä kuolleita sukulaisia. En usko, että kumpikaan mummoistani tarvitsee karkkilepyttelyjä, eikä kumpikaan heistä varsinaisesti nauttisi nähdessään pojat vatsa pinkeänä sokerista. Haluan uskoa, että he ilahtuvat kuitenkin heille sytyttämästämme kynttilästä.

Tai mistä minä sen tiedän, mistä vainajat suuttuvat tai ilahtuvat. Eikä ehkä tarvitsekaan, elän enemmän eläviä varten. Haluan kertoa pojilleni, että he eivät ajelehdi tässä ajassa vain sattumanvaraisesti, vaan he kuuluvat pitkään sukupolvien virtaan, missä mummut ja papat ovat valinnoillaan ja rakkaudellaan viitoittaneet tietä meillekin eteenpäin. Haluan kertoa, että pelko ja ikävä ovat tunteita, jotka kuuluu elämään, mutta ne voidaan kohdata yhdessä. Haluan näyttää, ettei ole sellaista pimeää, jota valo ei voittaisi.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ennen tätä loskaa, kun ulkona pystyi vielä olemaan siedettäviä määriä ilman itsekin vettymistä tähän harmauteen, olimme ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä puistossa. Vastaamme tuli pari kulkijaa, jotka ilmoittivat tulostaan suureen ääneen rähinöiden. Vastatuuli toi heidän ominaistuoksunsa sieraimiini jo kauan ennen kuin pystyin erottamaan heidän kasvonpiirteensä: etanolia ja ureaa. He tulivat kilisevien muovikassiensa kanssa ja saivat minut ja ystäväni siirtymään soratien toiseen laitaan.

Ystäväni nyrpisti nenää, kuten itsekin huomasin tekeväni. Rähinöitsijät olivat kohdallamme. Emme kumpikaan katsonut heitä kasvoihin, vaan löysimme mielenkiintoisempaa katsottavaa kenkämme kärjistä ja puiden latvoista. Rähinöitsijät ohittivat meidät.

Juuri ennen tätä ystäväni oli julistanut, miten yli kaiken rakastaa lapsiaan. Kuinka tekisi kaiken heidän vuokseen, elämänsä ja kuolemansa, aikansa ja rahansa, kaiken mitä hänellä on antaa. Miten hänen elämänsä oli muuttunut, kun hän sai ensimmäistä kertaa lapsensa syliinsä.

Oivallus puhalsi läpi vartalon niin kuin lokakuinen kostea kolea tuuli näillä leveysasteilla voi vain tehdä, vaikkei silloin edes ollut vielä kylmä, vaan poikkeuksellinen lämmin tähän vuodenaikaan nähden. Että nuokin rähinöitsijät ovat jonkun lapsia. Että heidänkin äiti/isä on synnytyslaitoksella katsonut häntä kuin maailman suurinta ihmettä, mikä hän oikeasti onkin. Että jollekulle tuokin laitapuolen mies on sama, kuin mitä oma lapsi on ollut minulle.

"Aivan kamala ajatus", ystäväni sanoi ja pudisti päätään myhähtäen, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti.

Aika yksinkertainen oivallus ja itsestäänselväkin. Kirkkaimmat ajatukset usein ovat sellaisia. Mutta mitä, jos sen ajatuksen veisi ihan käytäntöön? Jospa yrittäisin katsoa jokaista ihmistä - varsinkin niitä ärsyttäviä - aina sen ajatuksen läpi, että tuokin on ollut suloinen tissiä hamuileva kapalo. Tuollekin käärölle joku on kuiskinut synnytyslaitoksella korvaan "rakastan sinua yli kaiken".

Mitä, jos ennen jokaista kohtaamista ja keskustelua sanoisi tälle hiljaa mielessään "Rakastan sinua" ennen kuin alkaa keskusteluun?

No, ehkä tuo viimeinen menee vähän liioittelun puolelle.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ehkä olet kuullut joskus itsesi sanovan: "ei minua varten tarvitse" tai "pärjään hyvin ilmankin"?

Nämä lauseet ovat mulle vähän liiankin tuttuja. Kannan veressäni pihiyden perintöä ja kursailun kulttuuria. Minut on kasvattanut Karjalan evakkolapsi, joka ei uutta sukkaparia osta vaan parsii reiät edellisestä, joka ei hömpöttele leikkokukkien tai hemmotteluiden perään. Turhaa tuhlailua vältellään kuin koronatestipaikan odotushuonetta maskienpesupäivänä.

Äitini tosin osaa naatiskelun jalon taidon, mutta kun olen koko elämäni vältellyt muuttumasta äidikseni (eivätkö kaikki tee niin?!?), olenkin vahingossa muuttunut karjalaiseksi isäkseni. Miten en ole osannut varoa tätä?!?

Kyse ei ole varsinaisesta pihiydestä, vaan pärjäämisestä. Kun on joutunut pärjäämään pienellä, niin kuin isäni, siitä on tehty taitolaji. Ihan hyvin pärjään näillä vanhoilla kengillä, laitetaan vain paikka kantapäähän. Ihan hyvin pärjään tällä Saarioisten mikroaterialla, ei minun takiani tarvitse kokata tai mennä ravintolaan.

Kyllä tämä maailma jo ekologisuudenkin takia tarvitsisi enemmän karjalaisia sukanparsijoita, mutta niin tarvitaan nautiskelijoitakin. Pärjäämisen perinne ja kursailun kulttuuri viestii, etten ole arvokas, että kaikki ylellisyys, luksus ja hemmottelu on varattu joillekin hienommille ihmisille. Mutta eihän se ole totta. Jokainen on berliininmunkkinsa ansainnut. (Annoin muuten itselleni luvan maistaa berliininmunkkia ensimmäisen kerran 30-vuotiaana, kun olin raskaana esikoisestani. Sitä ennen en ollut nähnyt riittävän hyvää syytä moiseen nautintoon, olin pärjännyt ilmankin.)

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on leikkokukkia pöydällään ja joka käy kylpylöissä lillumassa. Tiedättehän mielikuvan, sellainen kuin julkkikset Trendi-lehden sivuilla? Mutta olen pärjännyt ilman.

En tiedä, kenen lupaa olen odottanut. Olenko mieleni salaisissa sopukoissa toivonut miestä, joka veisi minut hemmoteltavaksi? Tai ystävää, joka ehdottaisi, että mennään yhdessä? Jos olen halunnut olla sellainen ihminen, joka käy kylpylöissä, niin minun täytyy vain olla sellainen. Tällä viikolla opettelin elämistä sellaisena ihmisenä. Ihan ilman erityistä syytä varasin huoneen kylpylähotellista. Söin lempiravintolassani. Join shampanjaa. Yritin hiljentää sen pienen äänen sisälläni, joka nalkutti sen kaiken olevan aika turhaa.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS: Kuva on vuodelta 2018, kun edellisen kerran olin reissussa. Miksi jotenkin matkoilla sitä suo itselleen nautintoja helpommin kuin arjessa?