Hanna Paavilainen

Back in business

söndag 29 mars, 2020 @ 12:05
0
Olisin kuvitellut, että viimeiset viikkoni kotiäitinä menisivät aivan toisella tavalla, mutta elämä harvoin menee niin kuin suunnittelee. Olin elätellyt toivoa, että ensimmäinen työpäiväni takaisin töissä olisi kakkukahvittelua paluustani riemuitsevien työkaverien kanssa, mutta todennäköisesti huomenna menen huhuilemaan yksinäni Kirkkohallituksen ja Ylen tyhjille käytäville. Kaikki ovat saaneet määräyksen etätöihin. Ei mennyt tämäkään, miten suunnittelin.

Töihin paluu jännittää. Entä, jos en osaakaan enää mitään ja kaikki muutkin huomaavat sen?
Töihin paluu innostaa. Uusia mahdollisuuksia, omaa tilaa/rahaa. Työni uskonnollisten radio-ohjelmien parissa on niin itsenäistä, että sehän on vallan omaa aikaa verrattuna nykyisten esimiesteni (pojat 2vuotta ja 5 vuotta) tyranniaan.
Töihin paluu huojentaa. Sentään on vielä töitä, mitä tehdä. Tässä ajassa olen etuoikeutettu.
Töihin paluu kauhistuttaa. Miten se pienempi lapsi pärjää ilman mua? Miten mä pärjään. Koen aivan mustasukkaisuutta, että joku muu saa kuunnella hänen nauruaan päivisin.

Ensi viikolla alkaa uusi arki.
Saa rukoilla puolestani, että kaikki menee hyvin, vaikka menisikin eri tavoin kuin itse suunnittelin. Mä rukoilen sun puolesta ja jatkossa saan tehdä sen vieläpä ihan työajalla.

kirkkohallitus

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Blogi jatkuu normiin tapaan! Koen, että tänä aikana blogillani ja Lehtikuninkaan tarjonnalla on entistäkin tärkeämpi rooli, kun moni joutuu viettämään päivät kotiarestissa. Jos silmät väsyy ruudun tuijottamiseen tai mun blogin juttujen tasoon, voi tilata lempilehtensä kotiin inspiroimaan elämää.
Tykkää ja jaa

Luota. Ja pese käsiä.

söndag 22 mars, 2020 @ 07:56
0
Pitkät hiukset hulmuavat vauhdissa, nainen jaloillaan vauhtia ja keinuu korkeammalle. Hän irrottaa otteensa ja painovoima toteuttaa tehtäväänsä, kevyt ruumis leikkaa ilmaa kohti auditorion lattiaa. Kesken lennon toinen nainen ottaa kiinni ranteista, heilauttaa jälleen kohti kattoa.

Okei, tuolta näyttää luottamus.


Kuvasimme Riemulaulut -ohjelmaa kuukausi sitten Sirkusartistikoulu Salpauksessa, vielä aikana ennen pandemiaa. Minne tahansa kohtaan salia katse laski, joku teki jotain käsittämätöntä. Aloin soimata itseäni, että miksi en koskaan edes ollut tiennyt tällaisen koulun olemassaolosta, vaan olen tehnyt valintoja elämässäni täysin laput silmillä. Mutta ei mennä nyt siihen. Halusin kirjoittaa luottamuksesta.

Minulle luottamus on aina ollut luottamusta itseeni. Olen piirtänyt kalenteriin merkintöjä ja huolehtinut, että sovittuihin menoihin mennään. Matkoille lähtiessä olen pakannut kaikkien perheenjäsenten laukut, ettei mitään vain jäisi. Olen huolehtinut vakuutuksista, rokotuksista, että tilillä ja jääkaapissa on hätävaraa. Olen ottanut kontrolliini kodin ja sen, missä järjestyksessä kaikki siellä on. Ryhmätöissä otan helposti homman vetäjän roolin, koska muuten en luota, että pysyttäisiin aikataulussa. Olen puristanut kaikkia lankoja käsissäni rystyset valkoisina ja pää punaisena ja valittanut, kuinka uuvuttavaa niiden pitäminen on. Olen ottanut kaikki ja kaikkien asiat hoidettavikseni ja valittanut, kuinka väsyttävää on hoitaa kaikki ja kaikkien asiat.

Nyt viime viikot ovat viimeistään osoittaneet, että elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee, vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja taitava suunnittelija. Yhtäkkiä maailma on täynnä erilaisia uhkakuvia ja pelkoja, joista ei tiennyt mitään kuukausi sitten. Kaikki suunnitelmat peruttu ja kontrollin tunne romutettu. Eikä kukaan tässä tiedä, mitä vielä käy.

En tiedä, mitkä Jumalan suunnitelmat ovat lähiviikoille. Mutta ehkä itselläkin olisi helpompaa, jos voisin nyt vaan luottaa omien suunnitelmien sijaan Jumalan suunnitelmiin. Jospa osaisi päästää irti, heittäytyä ilmalentoon ja luottaa siihen, että kyllä Joku ottaa ranteista kiiinni oikealla hetkellä. Voisi nauraa itselleen ja suurille suunnitelmilleen, ottaa vauhtia ja hypätä korkeammalle, kuin on koskaan aiemmin uskaltanut hypätä.
Joltakin sellaiselta luottamus näyttää.

Luottakaa siis. Mutta peskää silti kädet.

Luottamus


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Marian päivän Riemulaulut nähtävissä Areenassa täällä: www.areena.yle.fi/1-50278008
Tykkää ja jaa

Kaikki paikat ja kaikki ihmiset

söndag 01 mars, 2020 @ 17:37
0
”Kaikki se paljous on niin vähän siihen nähden mitä haluan.”
- Fernando Pessoa -

Tänä viikonloppuna olin pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla, siis sillä lailla aikuisten ihmisten ilmoilla, että oli vedettävä jotain muuta jalkaansa kuin ne samat pieruverkkarit, jotka ovat käytännöllisesti katsoen muumioituneet päälleni näiden kotiäitivuosien aikana. (Huomasin, etten tiedä enää, miten ihmiset pukeutuvat ihmisten ilmoilla eikä mikään vanha vaatteeni enää kaunista minua, mutta ei mennä nyt siihen.)

Tämä on vähän noloa, mutta siinä sitten oikeitten aikuisten ihmisten kanssa jutellessa huomasin olevani vähän siis paljon kateellinen. Siis KATEELLINEN! Eihän sellaista saisi myöntää itselleen eikä varsinkaan toisille ääneen. Pitäisi olla tyytyväinen itseensä, osaansa ja nahkoihinsa. Sehän on vallan pikkumaista olla kateellinen toisille! Sitä paitsi eihän sitä koskaan tiedä, että mitä taisteluita toinen käy suljettujen seinien sisällä, että oikeastaan ei kannata olla koskaan kateellinen.

Siinä sitten kuuntelin korvat kateudesta vihreänä, kuinka kaikilla muilla paitsi minulla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. He olivat menestyneet, saavuttaneet ja kokeneet. He olivat osanneet elää! Katselin silmät vihreinä kiiluen, kuinka kaikki muut olivat osanneet pukeutua ihmisten ilmoille.

Niin ikävä olo kateudesta tulee, ettei mikään ihme, että se on myös yhdeksi kuolemansynniksi listattu. Tosin kuolemansynnin palkkana ei ole kuolema siinä mielessä, että olisin saanut salamasta päähäni (ainakaan vielä?) heti jäätyäni kiinni ukko ylijumalalle vihreistä ajatuksistani. Kuolemansynnit tappavat välittömien ihmisuhrien sijaan elämäniloa ja nautintoa.

Ihmisten juhlien jälkeen kysyin itseltäni, miksi olin kateellinen. Eihän se ole minulta pois, jos joku toinen menestyy. Enhän haluaisi keneltäkään ottaa pois yhtäkään palkintoa, palkankorotusta tai saavutusta. Tajusin, että kyse ei ole kenenkään toisen tekemisistä, vaan itsestäni. Jossain syvällä sisimmässäni en ollut tyytyväinen itseeni. Joku osa minusta oli kyllästynyt omiin juttuihinsa ja koki epävarmuutta. Näin muissa ihmisissä jotain sellaista hyvää, jota en halunnut heiltä pois, vaan halusin myös itse olla yhtä mielenkiintoinen.

Ajattelen, että synti - kateuskin - on kuin haava.
Ei sitä pitäisi hävetä ja piilottaa.
Jokainen on joskus loukkaantunut, saanut pipin tai kolhun johonkin kohtaan.
Haava pitää huomata, jotta sen voi puhdistaa ja parantaa.
Jokainen haava ja haavoittunut tarvitsee hellää hoivaa.
Oli se sitten kuolemansynti tai pienempi helmasynti, ensimmäinen askel parantumiseen on tunnistaa ja myöntää se.

Seuraava askel lienee hyveisiin keskittyminen, mutta hyveistä taidan tietää aika paljon vähemmän kuin synneistä, joten niistä kirjoittamisen jätän toisille, niille vähemmän vihreille, ihmisille.

”Voi, etten voi olla kaikki ihmiset ja kaikki paikat.”
- Fernando Pessoa -
blogiin

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Joulua!

söndag 22 december, 2019 @ 12:54
0
Tarina on joka vuosi sama, mutta silti joka vuosi se on kuin uusi.
Lapsi syntyy eläinten talliin, tähti syttyy taivaalle, enkelit laulavat kuorossa.

Pari vuotta sitten jouluna olin viimeisillään raskaana. En voinut olla miettimättä Mariaa, joka 15-vuotiaana koki ensisynnytyksen kaukana kotoa, tukenaan vain vanha Joosef ja yksi toinen aasi. Legendan mukaan myös härkä ja pari lammasta. Molemmat synnytykseni ovat olleet sitä luokkaa, että ilman lääkäreitä ja sairaalan fasiliteetteja olisin kuollut jo kahdesti.

Tänä vuonna ajattelen Jeesus-vauvaa. Ajattelen kantapäitä, joissa ei ole vielä yhtään kovettumaa. Ajattelen vastasyntyneen ruttuista naamaa ja huulia, jotka vaistomaisesti hamuavat rintaa. Ajattelen kaiken lävitse leikkaavaa huutoa, joka osuu äänitaajuudeltaan ärsyttävimpiin ääniin, jonka ihmiskorva voi kuulla. Kaikkea tätä ajattelen haikeudella, koska meidän kodissamme ei enää ikinä ole vauvaa. Ovat menneet kasvamaan jo isoiksi, senkin roistot.

Jumala syntyi ihmiseksi, avuttomaksi vauvaksi, riippuvaiseksi toisten sylistä. Ja kuinka tänäkin jouluna kaikki, jotka ovat väsyneet suorittamiseen, voisivat katsoa Jumalan esimerkkiä ja ottaa kaiken avun vastaan. Voisi heittäytyä syliin.

Jumala syntyi vauvaksi, jolla on vielä tarinat kirjoittamatta ja ihmeteot tekemättä. Kuinka tänä jouluna kaikki, jotka kokevat keskeneräisyyttä, joilla on yksikin toteutumaton unelma, voisi saada toivon uudesta alusta.

Jumala syntyi vauvaksi, joka ei välitä kullasta eikä mirhamista, vaikka "viisaat" tietäjät niitä vauvalle toivatkin. Vauvat eivät välitä tämän vuoden hittiresepteistä, Ryhmä Hau vahtitornista tai siitä, onko sauna siivottu lauteiden alta. Tänä vuonna voisi katsoa omaa sekaista, siivotonta ja suloista kotiaan ja miettiä, että eipä siellä tallissakaan tolu tuoksunut.

Vauvan katse ei ole tuomitseva katse. Vaikka piereskelisit tai kaivat nenää sen edessä, vaikka pukin kurkkivien tonttujen lista riidoistasi ja mokistasi olisi sinä vuonna kilometrien pituinen, vaikka olisit Korvatunturin ukon erityisen tuhmat lapset-listalla, vauva ei sinua tuomitse. Vauvalle riittää, jos otat syliin. Siksi Jumala syntyi vauvaksi.

Väsyneille. Keskeneräisille. Siivottomille. Tuhmille.
Meitä - myös kaikkia muita ihmisiä - varten Jumala syntyi vauvaksi.

Aamen ja terkkuja ja hyvää joulua,
Hanna
Tykkää ja jaa

Elämä täynnä ihmeitä

söndag 01 december, 2019 @ 16:19
0
Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä:
sellaisia, joiden mielestä ihmeitä ei ole,
sellaisia, joiden mielestä kaikki on ihmettä.


Tällä viikolla kävin läpi vanhoja valokuvia. Kuvia ihmisistä, joiden nimiä en enää muista. Lapsuudestani hetkiä, jotka äitini on arvioinut muistamisen arvoisiksi. Kuvia nuoruudesta, kun yritin olla cool ja onnistuin olemaan nolo. Opiskeluajan kuvia: leveä hymy ja pöytä täynnä tyhjiä pulloja. Kuvia häistä, ristiäisistä, syntymäpäiväjuhlista. Nyrkkeilykuvaa katsoessani saatoin haistaa kehän ja kuulla savukoneiden suhinan, kun ne tussahtavat käyntiin ja alkavat sylkeä discolta haisevaa raskasta ilmaa. Rintakehä pingottuu jo jännityksen muistosta.

Kauppalehti uutisoi hiljattain, että tutkimusten mukaan valokuva heikentää muistoja, sillä valokuvan ottaminen antaa kuvaajalle luvan siirtää havainto ja muisto omasta päästä muistikortille. Ihmiset siis luottavat muistikorttiinsa, eikä paina paikkoja ja tapahtumia muistiinsa niin tarkkaan. Olen huomioinut tämän konserteissa: ihmiset katsovat konserttia usein älypuhelimen näytön rec-toiminnon läpi ja väitän, että silloin joku läsnäolo jää puuttumaan siitä ohikiitävästä hetkestä.

Olen enimmäkseen kuitenkin eri mieltä uusimpien tutkimusten kanssa, sillä valokuvat ovat tärkeitä ajan säilöjiä. Mennyt aika ei koskaan palaa, mutta valokuvan avulla voi hetken elää uudestaan mielessään. Oman elämän valokuvien läpikäyminen kuvavirtana herätti kiitollisuutta ja jopa johdatuksen tuntua. Usein ajattelen, että elämäni - nyrkkeilyni, kirjoittamiseni, urani - on täynnä toteutumattomia unelmia, hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia, käyttämätöntä potentiaalia, suuria odotuksia, vähän tuloksia. Kuvia katsoessa huomasi, miten ihmeellistä elämä on kuitenkin ollut. Olen saanut jotain joskus jopa aikaiseksi. Joskus olen ollut hetken aikaa rohkea. Olen elänyt - ja elän edelleen - melko mielenkiintoista elämää. Kuka olisi uskonut?

Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä:
sellaisia, joiden mielestä ihmeitä ei ole,
sellaisia, joiden mielestä kaikki on ihmettä.


Mä ainakin haluan nähdä ne ihmeet.

erätauko

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Olisipa.

söndag 06 oktober, 2019 @ 14:16
0
Olisipa sellaista, että joku aina haluaisi kuulla ääneni. Ettei sanoisi ole hiljaa tai puhuisi kesken lauseen omaa asiaansa tai vilkuilisi puhelimeen niin että sanani kaikuvat kasvojen profiiliin.

Olisipa sellaista, että jaksaisin aina kuulla toisen äänen. Varsinkin, jos se ääni aloittaa sanottavansa hokemalla äiti-äiti-äiti. Etten hukkuisi pääni sisäisiin tehtävälistoihin tai kaipuuseeni aikuisten jutuille somessa vaan kuuntelisin tarkasti, kun pieni änkyttävä ääni kertoo kakkavitsiä, jonka olen kuullut jo kymmenen kertaa.

Olisipa sellaista, että olisi joku ääni. Ettei oma ääni sekoittuisi muiden (hienompien) äänien pauhuun, haluun päteä, haluun olla jotain muuta kuin on, toisten tai itsensä asettamiin odotuksiin, rooleihin äitinä, naisena, naapurina, ystävänä, vaimona, tyttärenä, pappina.

Olisipa sellaista, ettei menestyminen olisi sattumanvaraista. Ettei sairastuisi juuri silloin, kun pitäisi näyttää kyntensä. Että liikenneonnettomuus estäisi myöhästymästä tentistä, matsista, työhaastattelusta. Ettei syntyisi väärään paikkaan. Tai väärään aikaan. Että kun on vaikea hetki, löytyisi tukijoita ja kannustajia. Ystävä jokaiselle, vanhempi, valmentaja, kummi, tukeva olkapää, pehmeä syli, nenäliinan ojentaja, potku persauksiin.

Olisipa niin, että kova työ tuottaisi aina tulosta. Aina. Että rukouksiin vastattaisiin aina myönteisesti. Olisipa sellaista, että kuulisi vastaukset rukouksiin silloinkin, kun ne eivät ole oman mielen mukaiset.

Islanti

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Oman kokoiset asiat

söndag 29 september, 2019 @ 13:25
0
Jokaisella on oman kokoisensa murheet.

Murheiden vertailu ei tuota tulosta. Jos minua harmittaa lommo autossa tai kivi kengässä, minua ei lohduta lainkaan, jos jollakulla on isompi lommo autossa tai isompi kivi kengässä. Jos minua pelottaa hypätä hyppytornin alimmalta tasolta, on kenenkään turha selittää, kuinka helppoa on hypätä kympistä.

Jokaiseen ongelmaan on oman kokoisensa ratkaisu.

Jos minulla on kivi kengässä, en tarvitse psykoterapiaa, vaan että kivi otetaan pois kengästä.


Jokaisella on oman kokoisensa onnistumiset.

Onnistumisten vertailu ei tuota tulosta. Jos olen ylpeä siitä, että olen hypännyt stadionin hyppytornista viiden metrin korkeudelta, ei toisen kolmoisvoltti kympistä ole siinä hetkessä olennainen tieto. Jokaisen onnistuminen mitataan oman kokoisessa skaalassa, ei toiseen vertaillen.

Oman kokoiset murheet
Oman kokoiset murheet

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D