Hanna Paavilainen

Asioita, jotka eivät vaadi erityistä lahjakkuutta

söndag 22 september, 2019 @ 12:32
0
Asioita, jotka EIVÄT vaadi erityistä lahjakkuutta:

- kiltteys
- ajoissa oleminen
- kiitoksen sanominen
- yrittäminen, vaikkei osaisikaan
- paahtoleivän paahtaminen (kun muistaa tarkistaa, että johto on seinässä ja että ajastin ei ole vääntynyt kaakkoon)

* * *

”Sisältä se on rikki, mutta ulkoapäin ei huomaa mitään”, sanoi vanha emäntä putkiradiosta. Samaa isäni sanoi, kun kävi sydänfilmissä ja samaa voi sanoa myös monesta sometilistä, työpaikalla hymyilevästä kollegasta, reipasta naamaa näyttävästä kotiäidistä hiekkalaatikolla.

Jos itse on ehjä, on ehkä vaikea ymmärtää toisen rikkinäisyyttä.
Jos itse on vahva, on ehkä vaikea ymmärtää toisen heikkoutta.
Jos itse on jalo, on ehkä vaikea ymmärtää toisen pikkusieluisuutta.

Jokainen (taka)isku, joka on rikkonut sinua. Jokainen murhe, joka on lannistanut sinua. Jokainen pimeys, joka on varjostanut sinua. Ne eivät ole olleet elämän huippuhetkiä, mutta ainakin olet nyt viisaampi: osaat olla sortamatta heikkoa.

Jos et ole koskaan ollut rikki, ole silti kiltti meille muille, jotka emme ole yhtä täydellisiä. Kiltteys ei vaadi erityistä lahjakkuutta. Jokainen osaa sen halutessaan. Myös minä. (Toki osaan ilkeäkin olla, mutta ei mennä nyt siihen)

* * *

Asioita, jotka vaativat erityistä lahjakkuutta:

- kuunteleminen
- oman asenteen muuttaminen
- toisen ihmisen (ja itsensä!) hyväksyminen sellaisena, kuin on

Islanti
Islanti

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Loukussa

söndag 25 augusti, 2019 @ 09:10
0
Olenko jo kertonut siitä kerrasta, kun kiipesin etelärannan kerrostalon ylimmän kerroksen ikkunasta ulos?

Työpisteeni sijaitsee ison kerrostalon yhdeksännessä kerroksessa, missä on hulppeat näkymät Helsingin kauppatorille. Aamuisin katson, kuinka jahdit ja isot risteilyalukset lipuvat usvasta satamaan, iltapäivisin voin vilkuilla maailmanpyörää ja Vanhan kauppahallin turistilaumoja.

Ennen saman talon samassa kerroksessa sijaitsi asianajotoimisto. Koska asianajotoimistossa säilytettiin luottamuksellisia dokumentteja, he hankkivat jokaiseen oviin lukot. Kun tilat remontoitiin Kirkkohallituksen käyttöön, lukot poistettiin ovista.

Eräänä päivänä, kun nuorempi poikani oli vielä mahassa ja laittoi sisuskalujani uusiksi, minun oli pakko kesken työpäivän vetäytyä neukkariin puhaltelemaan ilmaa. Pomoille sanoin tietenkin, että menen tekemään töitä neukkariimme ja otinkin tietokoneen mukaan. Paukautin neukkarin oven kiinni ja nostin turvonneet jalat pöydälle. Paha olo meni hetkessä ohi ja aioin palata työpisteelleni - mutta ovi ei auennut. Hakkasin ovea ja huusin, mutta kaikki olivat ehtineet lähteä jo kotiin. Kiinteistöhuollon asiakaspalvelukin ja talonmiehen päivystys tuuttasivat vain poissaoloviestiä. Laitoin tietokoneella viestiä slackiin ja faceen ja kaikkiin keksimiini kanaviin, että olisiko kukaan talossa. Alakerran ruotsinkielisellä osastolla oli onneksi vielä jumalanpalveluselämän asiantuntija töissä. Hän näki viestini ja tuli hakkaamaan ovea toiselta puolelta. Ovi ei auennut. Hän haki ruuvimeisselin ja irrotti oven lukkopesän. Ovi ei auennut. Lukkopesän reiästä kuikuilimme toisillemme, että mitäs sitten keksitään.

Alakerran asiantuntija ehdotti vahvalla ruotsinkielisellä korostuksella, että mitä, jos avataan viereisen neukkarin ikkuna. Pujottauduin mahani kanssa yhdeksännen ikkunan tuuletusikkunasta ulos ikkunalaudalle,
tartuin kollegan viereisestä ikkunasta ojennettuun käteen, vilkaisin maisemat Suomenlahtea kohti ja hyppäsin viereiseen neukkariin. Kesti muuten kolme päivää, että saatiin lukkoseppä paikalle ja häneltä minuuttia, että saatiin ovi auki. Ilmeisesti asianajotoimiston ajoilta oveen oli jäänyt lukko-ominaisuus, vaikka ovesta oltiin poistettu vääntimet, jolla lukon saa auki tai kiinni.

On vain hyvin vähän asioita maailmassa ja elämässä, mihin voit itse vaikuttaa. Joskus täytyy vaan luottaa siihen, että kun Jumala sulkee oven, hän avaa ikkunan.

Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Hullun rohkeeta

söndag 21 juli, 2019 @ 11:07
0
Musta on hullun rohkeeta puhua omasta uskostaan. Olen siunannut monta ihmistä hautaan ja yllättävää on, että hyvin harvoin vainajan lähiomainen edes tietää, että mitä se rakas läheinen pappa/mummi/äiti/isä/puoliso/sisarus ajatteli näistä uskon asioista ja siitä, että mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Uskonto on niin yksityinen, että siitä ei hiiskuta edes kaikkein läheisimmille.

On hullun rohkeeta etsiä omaa kutsumustaan ja sen löydettyään lähteä sitä seuraamaan. Olen niin turvallisuushakuinen ihminen, että en ole ikinä lähtenyt kipinästä huolimatta lähetystyöhön enkä vaihtamaan alaa.

On hullun rohkeeta selvitä avioerosta, läheisen kuolemasta tai sairaudesta silloin, kun helpompi olisi vain luovuttaa.

Olin mukana taas tekemässä Reissukirkkoa, jossa teemana oli rohkeus. Rohkeudesta ei pelkästään vaan puhuta, vaan sain Reissukirkon vieraat Virpi Kätkän ja Timo Laanisen usutettua rohkeutta vaativaan stunttiin! Virpi Kätkän tiesinkin jo Selviytyjien pohjalta lähtevän mukaan kaikenlaiseen hulluun, mutta Laanisen heittäytymiskyky yllätti täysin. Laaninen kertoo Reissukirkossa rohkeasti uranvaihdostaan sekä lapsensa kuolemasta. Jazzkitaristi Teemu Viinikainen paljastaa vaihtavansa uraa, mutta vielä ohjelmassa hän ja saksofonisti Jukka Perko saavat Helsingin saariston kaikumaan maagisilla sävelillä.

Tätä ohjelmaa oli taas niin ilo tehdä. Toivottavasti se välittyy myös kameralle. Tästä pääsee Reissukirkon matkaan!

Reissukirkko

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Äitienpäivä

söndag 12 maj, 2019 @ 08:38
0
Tänä äitienpäivänä heräilin pitkin yötä, sillä olen huolissani omasta äidistäni. Heräilin vielä lisää, sillä nuorimmalla on flunssa. Otin hänet kainaloon, enkä malttanut enää nukahtaa, kun hän kuorsasi siinä niin söpösti, etten raaskinut sulkea silmiäni.

Tänä äitienpäivänä kannan äitiyden takia pusseja silmieni alla. Kannan maitoa rinnoissani. Kannan vuorotellen 1- ja 4-vuotiasta poikaa. Kannan huonoa omaatuntoa siitä, miten joskus (usein) en ole niin hyvä äiti kuin lapseni ansaitsevat ja miten joskus (yleensä) en ole niin hyvä tytär kuin äitini ansaitsee. Tänä äitienpäivänä yritän muistaa olla kiitollinen siitä, miten paljon minulla on kannettavaa. Tämä kaikki on lahjaa. Kukaan ei syntymässään valitse äitiään - eikä niinkään lastaan. Äiti saa lapsen lahjaksi (ja hetken lainaksi). Lapsi saa lahjaksi äidin (joko sen äidin, joka hänet on kantanut yhdeksän kuukauden ajan tai sen äidin, joka hänet ottaa kantaakseen. Lahja äiti kuitenkin on, ei valinta.)

Voi kunpa Jumala varjelisi äitejä liioilta neuvoilta ja suorituspaineilta. Vielä joku äitienpäivä opin elämään tätä elämää niin, että luotan itseeni, lapsiini ja äitiini, enkä kokisi tarvetta suorittaa. Jonain äitienpäivänä katson sitä ihan itse korkealle asettamaani rimaa ja vähät välitän siitä, olenko ylittänyt vai alittanut sen. Vielä joku päivä sisäistän sen, että ihan hyvä on riittävän hyvä. Silloin ja siellä haistan Jumalan armon.

Jumala,
siunaa tyhjiä sylejä ja täysiä sylejä.
Siunaa kaikkia äitejä, jotka kantavat.
Tule koteihimme tahrojen ja huutojen keskelle.
Tuo mukanasi armoa ja edes yksi kokonaan nukuttu yö.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
äitienpäivä

(kuva ajalta, kun odotin esikoistani.)
Tykkää ja jaa

Virvon varvon

söndag 14 april, 2019 @ 20:43
0
Tämän päivän muistan lapsuudestani. Äitini huivi päässä tökin kajaalilla pisamia nenänvarteeni. Kori oli täynnä värikkäitä pajunoksia. Askel oli tomera kohti pimpottamaan naapurien ovikelloja. Hetkeä myöhemmin karkkipapereita huoneen lattialla, sokerihumalainen käkätys parhaan kaverin kanssa, suklaata liiskaantunut suupieliin ja sormiin.

Palmusunnuntaita on vietetty lähi-idän alueella jo 300-luvulla. Pajunoksat ovat pohjoinen versio palmunoksista, joita heiluteltiin aasilla ratsastavalle Jeesukselle. Antiikin roomalaisille palmut olivat voiton symboleita. Ehkä pajunoksa siinä mielessä on hyvä vastine palmulle, sillä ne edustavat voittoa talvesta. Tämän talven olin niin rikki säähän: vaunuilla ei pääse mihinkään, kun on lunta joka paikassa, eikä Helsingin aura-autot ihan pysyneet tahdissa. Elämäni kahden lapsen ja koiran kanssa oli yhtä pukemista ja riisumista. Unohdin aina laittaa auton lämpeämään ja lunta oli niin paljon, ettei bussipysäkille päässyt lasten kanssa edes pulkan avulla. Kannoin ämpärillä kuumaa vettä parkkipaikalle, että sain jäätyneet ovet auki. Nyt iloitsen jokaisesta pajunkissasta ja lumikellosta, joka osuu polulleni. Poikani koristelema pajunoksa olkoon voiton merkki: talvi on selätetty jälleen kerran.

Kotiäitinä minulla on ollut aikaa huomata kevään merkit: jokainen valkoinen ja vihreä lumikello, joka rohkeasti puskee hangen alta kohti kevätaurinkoa. Koirankakat, jotka ilmestyvät sulavien kinosten sokkeloista. Yhä aikaisemmin heräävät lapset ja yhä myöhempään nukkumaan menevät lapset, koska "ei-ole-nukkuma-aika-ulkona-on-valoisaa". Tänä keväänä olen hurahtanut myös viherkasveihin niin sisällä kuin puutarhassa. Viherpiha-lehti kädessäni haaveilen jo kesästä. Ruukussa on itämässä herneitä, timjamia ja mansikkaa. Elämän voittokulku alkaa pääsiäisestä.
palmusunnuntai

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

Naamiaiset

söndag 31 mars, 2019 @ 20:52
0
Kun näin mieheni ensimmäisen kerran, ajattelin, että en ole ikinä tavannut noin rajatonta ihmistä. Hän oli kuin Disney-elokuvasta maan päälle ilmiintynyt piirretty hahmo. (Eikä välttämättä se sadun kopea prinssi, vaan enemmänkin se shown varastava ja kaikkien rakastama hassu sivuhahmo, niin kuin Frozenin Olaf. Sekoitettuna prinssin ulkomuotoon, tietenkin.) Eikö tuolla hahmolla ole ollenkaan muureja?

Yleensä ihmisillä on monta muuria ja erilaisia naamioita. Naamioita ovat meikit ja merkkilaukut. Korsossa nuorisopappina näin, kuinka teinipojat madalsivat ääntänsä ja varvistivat huomaamattomasti, kun nuorisotilalle tuli joku, johon halusi tehdä vaikutuksen. Naamio voi olla myös kohtelias käytös, joka kuitenkin pitää kädenmitan päässä henkisestä läheisyydestä. Naamio on kova ilme, kun pitää sisällään sitä kaikkea taistelu, jota on yksin käynyt.

Minun muurini on älypuhelin. Katson tiuhaan kelmeää valoa hehkuvaa näyttöä, kun olen liian väsynyt kohtaamaan vieressä istuvaa silmiin. Varjelen muurillani jaksamistani.

Minun naamioni ovat turhat sanat. Puhua pälpätän jonninjoutavia, ettei tarvitsisi paljastaa mitään oikeasti aitoa. Kyselen myös liikaa kysymyksiä (sillä puhumisen pakko yhdistettynä luontaiseen uteliaisuuteeni tulee ulos kysymyksinä). Naamioita ja muureja tarvitaan, koska jos paljastaa jotain aitoa, asettaa itsensä vaaraan. Mitä, jos tuo toinen ei pidäkään juuri siitä, mikä minussa on aitoa?

Muurien tehtävä on suojella. Ne estävät vihollisten hyökkäykset. Martti Lutherin kansainvälisesti tunnetussa virressä "Jumala ompi linnamme" Jumala on kuin muuri, joka suojaa kaikkea pahuutta vastaan.

Kysymys on kai siitä, mitä juuri tällä viikolla tarvitsen.
Kaipaanko muuria suojakseni? Varjelemaan sisintäni ja voimavarojani?
Vai tarvitsenko apua hyppäämään henkilökohtaisten muurieni yli ja riisumaan naamioni?
Oli kummin vain, niin jännä juttu, että molempiin saan tukea Yläkerrasta.

Naamio
Naamio

Kuvat ovat lapseni kaverin naamiaissynttäreiltä.
Lapset. Mikä ihana tekosyy.


Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa

RADIO VS TELEVISIO

söndag 16 december, 2018 @ 09:00
0
Radion tekeminen on siitä hauskaa, kun voi vaikka kaivaa nenää samalla tai möllötellä studiossa reikäisissä verkkareissa, eikä kuuntelija siitä kärsi. Radiossa on myös mahdollista käsitellä monia vakavampia aiheita kuin telkkarissa. Jotkut teemat - kuten vaikkapa perheväkivalta - ovat aiheita, mistä pitää puhua, mutta kukaan ei halua siitä nähdä kuvituskuvaa. Radio on luo vahvempia mielikuvia kuin telkkari, koska kuvat syntyvät suoraan ihmisten mieliin ja sitä kautta silmiin eikä toisin päin.

Pääsin viime kuussa pitkästä aikaa tekemään telkkaria, kun Riemulaulujen juontaja sairastui ja minut kutsuttiin tuuraamaan. Ai että kun siinä on hauskaa se tekemisen meininki. Siinä, missä radiossa ollaan aika paljon yksin studiossa luurit korvilla, telkkarin puolella on kuvaajat, äänimiehet, valoteknikot, maskeeraajat, tuottajat, koordinaattorit, ohjaajat ja studio-ohjaajat häärimässä.

Television tekeminen on siitäkin mukavaa hommaa, että mokat saa anteeksi. Aina voi ottaa uuden oton, jos sanat menee sekaisin tai tukka on huonosti. Katsoja ei ikinä arvaa, kuinka monta kertaa kameroiden edessä juonto on mokattu tai laulu laulettu nuotin vierestä, he näkevät vain illuusion onnistumisesta.

Riemulauluissa tänään odotetaan joulua ja puhutaan erilaisista odotuksista. Aikuisellehan tämä joulunodotuksen aika on kaikkea muuta kuin seesteistä pysähtymistä ja rauhallista tunnelmointia. Päinvastoin kahlataan sohjossa luonnonlakeja uhmaten hiki pipossa, että saisi kaiken valmiiksi töissä/kotona/elämässä joulua varten. Toivottavasti voit ottaa hetken aikaa itsellesi tästä tohinasta ja istahtaa kuuntelemaan Riemulaulujen hienoja musiikkeja. Ohjelma löytyy Areenasta täältä.

Ja jos ihan oikeasti ehtisit pysähtyä, käy hautuumaalla. Haastattelin Hietaniemen hautausmaalla kappelisuntiota. Hän esitteli Hietaniemen kuuluisimpia hautoja ja kertoo, miksi olisi joskus hyvä käydä hautausmaalla kävelemässä. Hartaus löytyy Areenasta eli täältä.

Riemulaulut
Riemulaulut

Aamen ja terkkuja,
Hanna
Tykkää ja jaa
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D