Hanna Paavilainen

Pyörivät silmät

söndag 29 november, 2020 @ 14:41
0
Legendan mukaan Michelangelolla oli tauti, jossa hänen silmänsä pyörivät itsestään ylöspäin. Tauti oli tullut siitä, kun hän tunti- ja päiväkausia maalasi Sikstuksen kattoa ja silmämunat tottuivat tuijottamaan yläviistoon.

En tiedä, pitääkö tämä tarina lempi-teini-mutantti-ninja-kilpikonnastani paikkansa historiallisesti, mutta totisesti toivon, ettei pidä. Olen nimittäin pyöritellyt silmiäni viime aikoina niin paljon silmiäni, että minua odottaa pian sama kohtalo.

Olen kohdannut jotenkin tosi paljon typeryyksiä viime aikoina, enkä ole mahtanut silmilleni mitään. Niin kuin vaikkapa isojen ketjutettujen yhtiöiden tapa ottaa valtaansa kielemmekin, keksiä uusia sanoja kuten yhdemmyys tai halpuutus. Tai vaikkapa se, että mustana perjantaina saa tunkea ostoskeskukseen rajattomasti, mutta ammattimuusikoiden konsertti perutaan tai yleisö rajataan kymmeneen henkeen. Tai ihan vaan ylipäätään koko musta perjantai. Tai vaikkapa se, että joku näkee oikeudekseen lukea toisen viestejä salaa. Silmäni ovat pyörineet kuin hedelmäpelin kelat, en vain mahda sille mitään.

Oikeastihan ei pitäisi pyöritellä silmiään.
Jokainen hakee hyväksyvää katsetta: sellaista, josta tietää oikeasti olevansa olemassa. Katse, joka sanoo, että sinä olet huomioitu, sinä olet huomion arvoinen, pidän näkemästäni.
Teinimäinen silmien pyöräytys ei tuota iloa kenellekään, ennen kaikkea se viestii pyöräyttäjänsä sielun kypsyydestä.

Lupaan kilvoitella ja tehdä parannuksen. Edes tässä.

Laulujen Laulussa silmiä verrataan kyyhkysiin. Sillä viitataan (näin ainakin tulkitsen) silmien tapaan lähettää viestejä.
Millaista viestiä sinun silmäsi lähettävät?

Silmien pyöräytys

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ikuinen marraskuu

söndag 22 november, 2020 @ 10:50
0
Miten kestää tämän kamalan ajan läpi? Eikö tämä ikinä lopu?

Näin parahdin yksi päivä ääneen, kun täällä etäkonttorillani näen ikkunasta pelkkiä harmaan sävyjä, eikä edes niitä seksikkäitä 50 herra Greyn sävyä, vaan ihan sitä suomalaisen marraskuun väriloistoa.

Selailin siinä sitten somea vailla päämäärää, kun ei uloskaan kehdannut katsoa. Tämä toiminta yleensä jättää jälkeensä sieluun vain harmaan onton tunteen, mutta silmiini osuikin yhden suosikkiartistini uusi single. Jeremy Loops tanssii rannalla ja yhtäkkiä tärykalvot täyttyivät väreistä. (Kappale "Till I find you")

Aika kapea siivu kerrallaan tätä elämää pystyy hahmottamaan. Tänään näen vain tämän palasen, olkoon se sitten harmaa tai satumaisen värikäs. Ehkä joskus, oikein hyvinä päivinä, hahmotan vähän laajempaakin kokonaisuuttakin, mutta sekin on silti hyvin rajattu, vain tämän yhden pienen ihmisen rajallinen näkökulma. Toinen katsoisi tätäkin näkymää toisen väristen lasien läpi.

Sitten kun kohtaan toisen ihmisen, hän näyttää minulle vain pienen palasen omasta kokonaisuudestaan hänkin. Eikä se tarkoita, että tämä ihminen olisi kokonaisuudessaan harmaa tai kaikkeudessaan värikäs, vaikka se sen hetkinen palanen olisi millainen tahansa.

Jokainen osa meistä on totta. Tällaista tänään ja huomenna toisenlaista. Ei sitä kannata väkivalloin kaistaleitaan värittää toisenvärisiksi, vaan antaa katseen levätä siinä. Lohduttautua sillä, että värejä on olemassa enemmänkin, jossain niitä on oltava, ja löydän ne vielä joskus.

Tietysti lempeästi omaa silmäänsä voi kouluttaa:

Mikä elämässäni tänään, keskellä tätä puoli vuotta kestävää marraskuuta, on satumaisen värikästä?

marraskuu

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Onnelliseksijulistus

söndag 15 november, 2020 @ 07:52
0
Eipä ole enää autuaita. Olivat Uuden testamentin uudessa käännöksessä muuttaneet sanan perinteisen "autuaan" "onnelliseksi". Sopii hyvin. En haluaisikaan olla pystyyn pyhittynyt autuas, mutta onnellisuutta janoan niin, että ikenistä vetää.

Onnelliseksijulistus
(Nyt ollaan jo Helvetin kaukana autuaaksijulistuksesta)


Onnellisia ovat ne, jotka katuvat virheitään. He ovat osanneet elää.

Onnellisia ovat autoilijat. Heidän ei tarvitse värjötellä pysäkillä.

Onnellisia ovat autottomat. Heidän ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa.

Onnellisia ovat lapselleen hyvän päiväkodin saaneet. Heidän ei tarvitse kiirehtiä töistä kotiin.

Onnellisia ovat Netflixin tilaajat, sillä he saavat iltasadukseen Gilmoren tytöt.

Onnellisia ovat asuntovelalliset. Heidän ei tarvitse palella öisin.

Onnellisia ovat pienten lasten äidit, sillä heidän ei koskaan tarvitse olla yksin.

Onnellisia ovat lapsettomat, sillä he saavat olla yksin halutessaan.

Onnellisia ovat kasvissyöjät. He pelastavat maailman.

Onnellisia ovat roskiensa lajittelijat. Hekin pelastavat maailman.

Noniin. Jo alkaa riittää, hallelujaa. Saa jatkaa listaa. Ja saa käydä tarkistamassaUT2020, mitä itse Mestari sanoi onnellisuudesta.

Parhain terkuin,
Hanna

Isä leipoo

söndag 08 november, 2020 @ 09:21
0
Aamiaisen jälkeen isä alkoi leipoa. Hän otti kikattavan taikinan käsiensä väliin, vaivasi sitä sivulta sivulle, oikealta vasemmalle, ja lauloi:

"leivotaan, leivotaan!"

ja taikina nauroi tikahtuakseen. Se haukkoi henkeä naurupyrähdysten välissä.

"tähän tulee pulla",

Isä jatkoi lauluaan, tökki taikinan pulleita poskia, jotta ne alkaisivat kohota. Ja taikina puhalsi poskensa pulleaksi, päästi sitten ilman ulos pierulta kuulostavan äänen saattelemana, repesi jälleen käkättämään.

Isä taputti taikinan peppua ja lauloi:
"Tänne kohoaa muffinssi!"
ja taikina päästeli pierulta ja naurulta kuulostavia ääniä. Tällä kertaa hajun kanssa.

Isä ei hajusta hikeentynyt vaan rummutteli sormillaan taikinan masua ja lauloi:

"Päälle oikein paljon sokeria"

Taikina kiemurteli ja kikatti, eikä se olisi voinut olla onnellisempi.

Isänpäivä


Onnea tänään isät!

Jos on vielä lahja hankkimatta, niin leivo kakku. Laita päälle paljon sokeria. Tai anna isälle omaa aikaa: blogini ylläpitäjä Lehtikuningas tarjoaa parhaat isänpäivän tarjoukset lehdistä.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

kuva @Karoliina Paavilainen

Pyhäinpäivä vai Halloween?

söndag 01 november, 2020 @ 13:40
0
Tänäkin vuonna yritin teroittaa lapsilleni, että meidän perheessä ei vietetä halloweenia, vaan pyhäinpäivää. Halloween on edustettuna vahvemmin katukuvassa, kauppojen hyllyillä ja lehtien kansissa.

- Okei, vietetään sitten huomenna hällöyviinia, vanhempi poikani neuvotteli

Siihen minä sitten selittämään, että halloween on sellainen amerikkalainen juhla (tai, no tarkkaan ottaen alunperin irlantilainen), emmekä me ole amerikkalaisia.

- Voisimmeko muuttaa Amerikkaan ja sitten viettää hällöyviiniä? Poika kysyi ärrät suussa pyörien Amerikka-sanan kohdalla.

Ei kai sitä sentään tarvitse Trumplandiaan asti muuttaa juhliakseen halloweenia. Teimme kompromissin: päivällä kävimme hautausmaalla sytyttämässä kynttilät. Pojat kuuntelivat kiltisti tarinat molemmista mummoistani, jotka ovat jo siirtyneet tästä ajasta ikuisuuteen. Illalla pojat saivat sitten pukeutua ja koristella kodin hämähäkeillä ja luurangoilla. Askartelimme kurpitsalyhdyn Ihanan ohjeiden mukaan.

Näin sitä tuli taas taivuttua periaatteistaan käytännön edessä.

Lapset 6 - äiti 0.

Karkkia kerjäämään ei lähdetty. Siinä touhussa lapset symboloivat vainajien sieluja, jotka palaavat kotiin. Kuolleille pitää antaa lahjoja, muuten he suuttuvat ja tekevät kepposia. Ajatuksena on siis lepytellä kuolleita sukulaisia. En usko, että kumpikaan mummoistani tarvitsee karkkilepyttelyjä, eikä kumpikaan heistä varsinaisesti nauttisi nähdessään pojat vatsa pinkeänä sokerista. Haluan uskoa, että he ilahtuvat kuitenkin heille sytyttämästämme kynttilästä.

Tai mistä minä sen tiedän, mistä vainajat suuttuvat tai ilahtuvat. Eikä ehkä tarvitsekaan, elän enemmän eläviä varten. Haluan kertoa pojilleni, että he eivät ajelehdi tässä ajassa vain sattumanvaraisesti, vaan he kuuluvat pitkään sukupolvien virtaan, missä mummut ja papat ovat valinnoillaan ja rakkaudellaan viitoittaneet tietä meillekin eteenpäin. Haluan kertoa, että pelko ja ikävä ovat tunteita, jotka kuuluu elämään, mutta ne voidaan kohdata yhdessä. Haluan näyttää, ettei ole sellaista pimeää, jota valo ei voittaisi.

Pyhäinpäivä Halloween
Pyhäinpäivä Halloween

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ennen kuin tuomitset

söndag 25 oktober, 2020 @ 07:32
0
Ennen tätä loskaa, kun ulkona pystyi vielä olemaan siedettäviä määriä ilman itsekin vettymistä tähän harmauteen, olimme ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä puistossa. Vastaamme tuli pari kulkijaa, jotka ilmoittivat tulostaan suureen ääneen rähinöiden. Vastatuuli toi heidän ominaistuoksunsa sieraimiini jo kauan ennen kuin pystyin erottamaan heidän kasvonpiirteensä: etanolia ja ureaa. He tulivat kilisevien muovikassiensa kanssa ja saivat minut ja ystäväni siirtymään soratien toiseen laitaan.

Ystäväni nyrpisti nenää, kuten itsekin huomasin tekeväni. Rähinöitsijät olivat kohdallamme. Emme kumpikaan katsonut heitä kasvoihin, vaan löysimme mielenkiintoisempaa katsottavaa kenkämme kärjistä ja puiden latvoista. Rähinöitsijät ohittivat meidät.

Juuri ennen tätä ystäväni oli julistanut, miten yli kaiken rakastaa lapsiaan. Kuinka tekisi kaiken heidän vuokseen, elämänsä ja kuolemansa, aikansa ja rahansa, kaiken mitä hänellä on antaa. Miten hänen elämänsä oli muuttunut, kun hän sai ensimmäistä kertaa lapsensa syliinsä.

Oivallus puhalsi läpi vartalon niin kuin lokakuinen kostea kolea tuuli näillä leveysasteilla voi vain tehdä, vaikkei silloin edes ollut vielä kylmä, vaan poikkeuksellinen lämmin tähän vuodenaikaan nähden. Että nuokin rähinöitsijät ovat jonkun lapsia. Että heidänkin äiti/isä on synnytyslaitoksella katsonut häntä kuin maailman suurinta ihmettä, mikä hän oikeasti onkin. Että jollekulle tuokin laitapuolen mies on sama, kuin mitä oma lapsi on ollut minulle.

"Aivan kamala ajatus", ystäväni sanoi ja pudisti päätään myhähtäen, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti.

Aika yksinkertainen oivallus ja itsestäänselväkin. Kirkkaimmat ajatukset usein ovat sellaisia. Mutta mitä, jos sen ajatuksen veisi ihan käytäntöön? Jospa yrittäisin katsoa jokaista ihmistä - varsinkin niitä ärsyttäviä - aina sen ajatuksen läpi, että tuokin on ollut suloinen tissiä hamuileva kapalo. Tuollekin käärölle joku on kuiskinut synnytyslaitoksella korvaan "rakastan sinua yli kaiken".

Mitä, jos ennen jokaista kohtaamista ja keskustelua sanoisi tälle hiljaa mielessään "Rakastan sinua" ennen kuin alkaa keskusteluun?

No, ehkä tuo viimeinen menee vähän liioittelun puolelle.

Rakastan sinua

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Ole se ihme

söndag 18 oktober, 2020 @ 07:39
0
"Suomalaiselle ihme on sellainen, että löytää takin taskusta sinne unohtuneen käärepaperikarkin"
Jotain tällaista sanoi kirjailija Kaisa Kariranta, kun oli kierrellyt ympäri Eurooppaa tutkimassa ihmeitä ja palasi Suomeen.

Miten hieno, arkinen asenne ihmeisiin! Hyvä Suomi! Ei sitä tarvitse itkeviä Neitsyt Maria -patsaita nähdäkseen ihmeitä ympärillään. Riittää, kun katsoo ympärilleen riittävän tarkasti. Huomaa lapsensa oppineen viimein hyppäämään hyppynarua. Puiden lehdet juhlaväreissään. Uusi suppiloinen lehdenalku Kultaköynnöksessä kirjahyllyllä, vaikka luuli tappaneensa sen jo viime viikolla.

Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä:
sellaisia, joiden mielestä ihmeitä ei ole ja sellaisia, joiden mielestä kaikki on ihmettä.

Mä haluan olla se jälkimmäinen. Uskon ihmeisiin, onnenkantamoisiin, uusiin mahdollisuuksiin, sattumiin, epätodennäköisyyksiin ja siihen, ettei kaikki ole selitettävissä.

Tässä päivässä (jokaisessa päivässä!) on valtavasti ihmeitä. Mä haluan nähdä ne. Ja vielä enemmän: mä haluan olla sellainen ja nähdä itseni sellaisena.

Lisää keskusteluja ihmeistä, uskon epäilyksistä ja uskon vahvistuksista radion puolella Kirkkokahveilla. Vieraanani kahvittelemassa oli siteeraamani Kaisa Kariranta, muusikko Jukka Salminen ja näyttelijä Miia Nuutila. Kirkkokahveille pääset mukaan klo 10 täällä: https://areena.yle.fi/audio/1-50608909

Kirkkokahvit
Kirkkokahvit
Kirkkokahvit

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D