Hanna Paavilainen

Boss Bitch

söndag 16 maj, 2021 @ 21:40
0
Minulla ei ole ole koskaan ollut naista esihenkilönä. No tällä hetkellä lähiesihenkilöni pomo on nainen, jos oikein aletaan halkomaan hiuksia. Mutta sekä kirkon töissä että yksityisellä sektorilla esihenkilöni ovat aina olleet hetero-cis-miehiä.

Sen on pakko vaikuttaa mielikuviin, jos toimitusjohtajat, hallituksen puheenjohtajat, luovat johtajat, kirkkoherrat (huomaa jo sukupuolioletus tittelissä), piispat ja pomot ovat pääsääntöisesti Juhia ja Jusseja ja Mikkoja. Vain kuviteltavissa olevat todellisuudet ovat mahdollisia. Jos esihenkilö mielletään aina mieheksi, niin eipä sitä tule niin helposti mieleen hakea.

Jos sitten käykin niin, että nainen valitaan esihenkilöksi, niin nostetaanko maljat särkyneelle lasikatolle? Ei veikkonen! Nainenhan on varmastikin saanut paikan mielistelemällä! Vilpillisin keinoin hän on hankkinut itselleen (mies-pomon) suosion! Kysehän ei voi olla siitä, että nainen olisi pätevä. Eipä kannata kysyä naiselta, että mitkä hänen pätevyytensä on, eihän hän kuitenkaan ole tarpeeksi pätevä. Pitäisikö nyt kuitenkin vielä miettiä kahteen kertaan, että löytyisikö tähän paikkaan joku pätevämpi Juha, Jussi tai Mikko?

Ja tähän juoruiluun osallistuu yhtälailla kaikki sukupuolet.

Maailma tarvitsee esikuvia. Onneksi niitä jo onkin, kirkossakin on kaksi piispaa, jotka ovat nais-oletettuja. Että näkee, että tuokin selviää ja kukoistaa johtajana, minäkin voisin selvitä. Ei VAIKKA olen nainen, vaan KOSKA olen nainen.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Kaikki on vaihetta, paitsi äiti

söndag 09 maj, 2021 @ 12:25
0
Lapset ovat opettaneet, että kaikki on vain vaihetta. Nyt on se vaihe, kun pukeudutaan hämäkkimieheksi tai "paidermäniksi" ja innostutaan dinosauruksista. Kohta, ihan kohta, jää supersankarin viitta on vain pieni unohdettu musta mytty nurkassa.

Se on vain vaihe. Juuri kun opit vauvan unirytmin, jääkin yhdet päikkärit pois ja olet takaisin lähtöruudussa. Juuri kun opit, että lapsen lempiruoka on Saarioisten maksalaatikko rusinoilla, hän seuraavana päivänä työntää lautasen pois edestään nenää nyrpistäen

Se on vain vaihe, kun haluaa töissä uusia haasteita ja turhautuu siitä, että eikö tässä ikinä pääse eteenpäin. Se on vain vaihe, kun töitä on liikaa, että murehtii niitä aamuyölläkin. Se on vain vaihe, kun olen väsynyt ja poissaoleva ja kärttyinen. Ja kun olen luova ja idearikas ja onnellinen - sekin on vain vaihe.


Vaiheet vaihtuu, mutta äiti on aina äiti. Pisara -ohjelmaan haastattelin äitiä, jonka lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Hän vieläkin kantoi huolta aikuisista lapsistaan. Äitiys ei ole vain vaihe.

Tässä vaiheessa äitiyttä kamppailen riittämättömyyden tunteiden kanssa. Vieläkin odottelen, koska ne kuuluisat äidinvaistot potkaisevat käyntiin. Yrityksen ja erehdykset (enemmän sitä jälkimmäistä) kautta oon luovinut vaiheesta toiseen. Rakkautta on sentään riittänyt, ja sillä pääseekin jo pitkälle.

Ja se riittämättömyyden tunne. Kyllä se on helpompi selättää painimatsissa kuin merkityksettömyyden tunteen. Sitäkin vaihetta tuli elettyä joskus, mutta omassa elämässäni lapset ovat pistäneet pisteen sille vaiheelle. Ainakin hetkeksi.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Väsynyt aikuinen

söndag 02 maj, 2021 @ 12:54
0
Käykö kenelläkään ikinä niin, että aivan väsähtää aikuisuuteen kesken kaiken? Ettei millään jaksaisi kilpailuttaa puhelinoperaattoria, muodostaa mielipidettä taloyhtiön siirtymisestä maalämpöön, miettiä että onko lapsille oikean kokoisia kurahousuja? Että voisi vain tiputtaa tiskirätin ja tunnollisuuden tiaran, unohtaa "vahingossa" wilma-viestit ja organisaatiomuutokset?

Voisi syödä aamupalaksi suklaata ja lukea prinsessalehteä sohvan nurkassa. Voisi korkata kuohuvan ja mennä ihan liian myöhään nukkumaan. Herätyskello ei aamulla soisi.

Ihan kaverin puolesta kyselen.

Ehkä tämä korona-aika on vain ollut liikaa arkea, eikä tarpeeksi leikkiä. Vappuaattonakin olin töissä ja kävin treenaamassa, laittelin lapset nukkumaan ja katsoin hetken Netflixiä. Toista se oli ennen, kun tiara tai valkolakki päässä ryskättiin läpi Tampereen yön.
Prinsessa
Hanna Paavilainen


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Hiljaa oleminen on supervoima

söndag 25 april, 2021 @ 08:31
0
Älä sano: voisi mennä huonomminkin.
Sillä toisen kärsimystä ei poista se, että jollakulla menee vielä kurjemmin. Itse asiassa siitä tulee vain lisäksi huono omatunto, että edes kehtasi tuntea kurjaa oloa tällaisesta mitättömästä asiasta ja päätyy ruoskimaan itseään pikkutunneille asti.

Älä sano: etsi hopeareunus.
Sillä kärsivän ei tunne vielä tulevaisuutta, ei osaa asettaa laajempaan mittasuhteeseen koettelemustaan, eikä hänelle tarvitse tästä kykenemättömyydestä huomauttaa.

Älä sano: kyllä se siitä.
Sillä tällä lievennät vain omaa kiusaantumistasi. Sinä voi sanoa kyllä se siitä ja jatkaa elämääsi uskoen siihen, kärsivä jää kärsimään yksin.

Älä sano: älä stressa, älä huoli, älä itke.
Se on sama kuin sanoisi banaanille, älä ole keltainen.

Sano:
Kyllä, tämä sattuu.
Kyllä, tämä on tosi vakava juttu.
Kyllä, tämä on ihan hanurista. (Lisää lempikirosanasi tähän.)

Sano:
Miten voin auttaa?

Tai oikeastaan.
Älä sano mitään.
Ole hiljaa. Se on supervoima.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Valokuvien kertomaa

söndag 18 april, 2021 @ 20:47
0
Kävin läpi kännykkäni kuvakansiota. Kuvia lapsista, kuvakaappauksia uusista resepteistä, joita tuskin tulen kokeilemaan, kuvakaappauksia keskusteluista somessa, jotka ovat inspiroineet sillä hetkellä, mutten jälkeenpäin saa enää kiinni oivalluksesta.

Välillä ilmeisesti saan jonkun selfie-kohtauksen, sillä kännykässäni on välillä 20 kuvan sarjoja itsestäni samassa paikassa. Muuten puutun omasta filmirullastani. Minusta ja lapsistani ei ole juurikaan yhteiskuvia.

Valokuva toisesta on oikeastaan aika iso lahja. Eikä sitä tarvitse edes kehittää, voi lähettää viestillä kuva. Ottamalla toisesta kuvan niin samalla tallentaa muiston arkisesta (tai juhlavasta?) yhteisestä hetkestä, joka muuten saattaa kiitää ohi muistojen kuvavirrassa. Itse osaa ehkä tallentaa ne hetket, kun on tukka kerrankin pesty ja ripsivärit ojennuksessa, mutta usein merkityksellisempiä ovat myös ne arkiset hetket (lasten kanssa), kun ei näytä hajuvesimallilta.

Ainakin itse olen kiitollinen jokaisesta tallennetusta hetkestä. Ja itse ajattelin, että jatkossa yritän ottaa enemmän muita kuvia kuin selfieitä.

Hanna Paavilainen

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Samassa paikassa

söndag 11 april, 2021 @ 21:26
0
Lapsen suusta kuulee totuuden ja totuus tällä kertaa on, että "äiti on aina kärttyinen".

Tunnistin itseni ja tulin surulliseksi. Kauheaa ajatella, että kun lapseni ajattelevat vanhempana lapsuuttaan, he muistavat sieltä sen, että äiti oli aina kärttyinen. Aloin miettiä syitä sille, miksi olen kärttyinen. Voisinko syyttää univajetta? Äiti on vähän väsynyt? Kelpo tekosyy, muttei kuitenkaan se todellinen syy. Voisinko syyttää kiirettä, oman ajan puutetta, koronaa, yhteiskuntaa, omaa lapsuuttani? Voisinko syyttää sitä, että samana päivänä sata kertaa vastaaminen kysymykseen "arvaa mitä" on vain yksiselitteisesti ärsyttävää, silloin on oikeutuskin olla kärttyinen.

Joka kerta, kun tunsin kiukun sisälläni pirskahtelevan, pysähdyin miettimään, mistä se kumpuaa. Yhdistävä tekijä näille tilanteille oli se, että sielu ja ruumis oli eri paikassa.

Kun hoputan lapsia päiväkotiin.
Kun taistelen heille kurahousuja päälle.
Kun joudun toimimaan erotuomarina veljesten riidoille.
Kun leikin legoilla, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään.
Kun teen jauhelihaspagettia, vaikka en itse syö lihaa enkä pidä pastasta, mutta tiedän sen silti olevan perheelle parempi vaihtoehto kuin lehtikaalipaistos.

Samaan aikaan sieluni tanssii Ibizalla paljain varpain.
Sielu on jo työpaikalla.
Sieluni on sohvalla lakupussin kanssa katsomassa Gilmoren tyttöjä.

Kun sielu ja ruumis eivät ole samassa paikassa, seuraa kärttyisyys.

Kun sielu ja ruumis ovat samassa paikassa, hän vetää puoleensa koiria ja lapsia ja hyvyyttä. Kun vaikka keittää puuroa, niin todella keittää puuroa, eikä toisella kädellä mieti kattilan pesua, imurointia, lasten välikausivaatteiden kokoa ja pitäisikö paikallisesta fb-kirppikseltä jo ostaa isompi koko ja vaihtaa tulppaanien vesi ja istuttaa nuupahtaneet narsissit maahan ensi kevättä varten.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Pääsiäinen

söndag 04 april, 2021 @ 13:32
0
Suklaamunan sisältä paljastuu keltuainen, jota lapsi hölskyttelee. Pienet sormet näpräävät koteloa, kieli on keskellä suuta, suklaista kuolaa tipahtaa rinnukselle, pyydetään äitiä apuun. Keltuaisen sisältä löytyy koottava supersankari, joka jaksaa ihastuttaa 7 minuuttia. Sen jälkeen ukolta häviää pää, ja muutenkin kiinnostus on jo uusissa munissa. Lelu menee roskiin, missä lepääkin jo kuivunut rairuoho.

Joku senkin lelun on suunnitellut ja maalannut. Jonkun päivätyö, jossain kaukana Aasiassa, on suunnitella ja maalata länsimaisten roskia. Anteeksi maailma, sillä me emme todella tiedä, mitä olemme tekemässä.

Mutta pääsiäinen on tunareille ja luopioille. Mullekin. Eivät ne ensimmäisen pääsiäisen kertomusten hahmot olleet supersankareita, vaan pettäjiä ja pelkureita.

Kirkon mukaan pääsiäinen alkaa oikeastaan vasta tänään. Tähän asti on eletty syvää paastoa ja hiljaista viikkoa, muisteltu kärsimystä ja kuolemaa. Tänään pääsiäisen ilo puikkaa tarinaan mukaan. Tarina ei päättynytkään kuolemaan. Kylmän kiven sisältä löytyi yllätys, jota on ihmetelty jo pari vuosituhatta.

Tänä pääsiäisenä (tai oikeastaan Hiljaisena viikkona) haastattelin kuutta ihmistä Yle TV1:n Pisara-ohjelmaan ja kysyin heiltä, että mitä väliä kaksituhatta vuotta sitten tapahtuneilla asioilla on enää nykyään. Ja kyllä sillä vaan on väliä, pääsiäisen ylläripylläri puikkaa edelleenkin vain sisuksiin.

Pihalla roudan läpi puskevat narsissit. Kaikki muutos ei aina ole vaikeaa. Joskus muutos ja uusi elämä on kauneinta, mitä on.

Aamen ja terkkuja,
Hanna
C7C4ADF6-E91C-41D0-B6C4-FA527F87331D