Tänä juhannuksena sukulaistytöt laittoivat kukat tyynyn alle. Aamun ilmeestä pystyi päättelemään kysymättäkin, että yön unet olivat mieluisat.

Minulta kysyttiin, mitä on rakkaus. Nimenomaan romanttinen rakkaus, ei rakkaus lapsia tai ystäviä kohtaan. Kai pappina minun pitäisi se tietää, olenhan vihkinyt kymmeniä pareja ja aina puhunut rakkaudesta. Mutta jokainen rakkaus on erityinen, ei kai siihen ole yhtä tiettyä määritelmää?

Ennen kaikkea rakkaus on päätös. Joka päivä ei ehkä tunnetasolla tunne rakastavansa, mutta kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, yhdessä jaettuja noroviruksia, pyykkikasoja, lomamatkoja, sisäpiirivitsejä, yhteisiä lempiruokia ja jo perinteeksi muodostuneita tapoja, voi huomata rakkauden. Toiseksi rakkaus, ainakin omassa ideaalimaailmassani, on vapautta. Vapautta olla oma itsensä, vapautta lähteä ja antaa toisen lähteä, tietäen että yhteen tästä kuitenkin palataan.

Tämä kysymys on nyt vaivannut minua monta päivää. Mitä on (romanttinen) rakkaus? Jos keksit hyvän määritelmän tai näkökulman, kerrothan sen mullekin?


Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Työpaikallani Pipliassa keräsimme Raamatun sanoja rakkaudesta!

Vielä kun tämän mäen yli jaksaisi, niin siellä se jo häämöttää.
Kieli vyön alla poljen ja yritän saada maailman valmiiksi, jokaisen projektin viimeisteltyä. Siellä se sitten on odottamassa. Loma.

Monta kesälomaa on mennyt turhaan pilalle, kun odotukset ja todellisuus eivät ole kohdanneet. Osaan olla vaativa, ja yleensä siitä kärsii vain minä itse. Tähän kesään yritän laskea riman niin alas kuin mahdollista. Nakkipaketti ja suklaajätelötuutti on ihan käypä lounaseväs ja jos nyt selviäisi ilman vakavampia sairauksia tai avioeroa niin voiton puolella ollaan syksyyn lähtiessä.

Vanhasta tottumuksesta teen mielessäni to-do-listoja. Lintsillä pitäisi käydä ja stadikalla. Poimia mustikat mökillä. Lukea ainakin yksi kirja. Treenata Eltsun kentällä aitoja, se vaan kuuluu kesään. Käydä kylässä kaikissa niissä paikoissa, missä on ennenkin kesällä käyty.

Ei sitä taida seepra raidoistaan päästä.


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Uuden toimiston aulassa on flyygeli. Minun on mahdotonta ohittaa se neutraalisti. Piano nimittäin edustaa elämässäni pettymyksiä, omaa keskinkertaisuutta ja sen sietämättömyyttä.

Perutetaanpa takaisin 30 vuotta, jolloin aloitin pianonsoiton. Sen ajan klassisen musiikin eli klasarin opettelu meni jotakuinkin näin: käyt pianotunnilla, harjoittelet tunnollisesti läksykappaleen kohti täydellisyyttä, seuraavan viikon tunnilla esität sen hikisin sormin opettajalle ja tämä kertoo, mikä siinä on väärin.

En ollut erityisen musikaalinen tai lahjakas pianisti, mutta tunnollinen ja perfektionisti sitäkin enemmän. Harjoittelin tuntikausia viikossa. Ja joka viikko sain kuulla, etten ole tarpeeksi hyvä, täytyy harjoitella lisää.

20 vuotta sitten harjoittelin edelleen kuin elämäni olisi ollut kiinni koskettimissa. Halusin konserttipianistiksi. Näin jälkeenpäin en muista, että rakastinko koskaan klassista musiikkia, en ainakaan enää rakasta. Halusin vain olla täydellinen. Pyrin pariin kouluun ja kuoroon ja projektiin musiikin saralla. En ollut tarpeeksi hyvä.

No tuli uusia unelmia ja musiikki jäi. Mutta edelleen joka kerta, kun kävelen pianon ohi, muistan, etten ole tarpeeksi hyvä.

Takaisin toimiston aulaan. Yksi päivä sain sellaisen idean, että hyppäänpä tuohon penkille ja soitan jonkun skaalan läpi. Traumoja kohti, eikö vain. Sydän tykytti, nolotti, odotin vartijoita tulemaan estämään minua. Soitin vanhan amerikkalaisen virren intron. Kolmasosa painalluksista meni ohi nuottien. Mitä muuta odottaakaan vuosien jälkeen? En ollut lainkaan niin hyvä, kun olisin halunnut olla. Ehkä siinä se pointti onkin: niin hyvä, kuin ITSE ajattelen, että pitäisi olla.

Jos täydellisyyden riman korkeus on itse itselleni asettama, enkö voisi myös antaa itselleni luvan alittaa sitä?


Aamen ja terkkuja,
Hanna

Entistä nunnaluostaria vartioi lauma vanhoja omenapuita. Nunnat olivat pitäneet niistä aikoinaan hyvää huolta, eikä puut ole päässeet rehottamaan kohti Naantalin aurinkoa. Nyt jo sammaltuneet oksat on joskus koulutettu kasvamaan vaakatasossa.

Vuosi vuodelta nunnien askel kangistui ja selkä kumartui. Omenapuun kukat varisivat maahan, muuttuivat ruskeiksi, maatuivat, antoivat ruohon puskea läpi. Koska luterilaiset nunnat eivät näinä päivinä ole varsinaisesti mikään uusiutuva luonnonvara, omenapuiden oksisto pääsi itsepintaisesti rehottamaan ylöspäin, alimpia oksia ehti lahoamaan. Kun viimeinenkin nunna siirtyi ajasta ikuisuuteen, kälyni perheineen on luvannut hoitaa tilaa. Viime vuonna osuin kylään juuri siihen aikaan, kun oli hoidettava omenapuut kesäkuntoon.

Tilanisäntä esitteli ylpeänä uutta työkaluaan. "Onko tuo rälläkkä?" kysyin ja isännän suupielet nousivat ylöspäin. Ilmeisesti ei, päättelin ilmeestä ja ehdottelin lisää: "Sirkkeli? Vasara? porakone?"
Mies katsoi minua huvittuneena ja sanoi tukahdutetulla äänellä yliartikuloidusti "Tämä on moottorisaha". Äänensävy oli sama, kun miten lapselle selitetään vaikkapa, että mitä eroa on vessanpöntön harjalla ja hammasharjalla.

Jännä juttu, että tänä vuonna ei tullut kutsua Naantaliin omenapuiden huoltoaikaan. Sen sijaan sain kutsun kesän ensimmäisiin juhliin. Siellä keskityin lähinnä poseeraamaan omenapuiden alla ja ottamaan valokuvia kaikista juhlien vieraista. Sillä ihminen on kauneimmillaan iloisissa kesäjuhlissa auringon siivilöityessä kasvoille omenapuun kukkien läpi.


Aamen ja terkkuja,
Hanna