Ehkä näin äitienpäivänä on sosiaalinen paine jakaa kuvastoa valkovuokoista, seesteisestä laatuajasta lasten kanssa, aamupalacroisanteista. Sitähän se äitiys on.

Äitiys on myös kompleksisia suhteita aikuisen lapsen ja äidin välillä, legoja kantapään alla, unettomia öitä, itsensä nöyräksi ja keskeneräiseksi tuntemista, hillitsemättömiä raivokohtauksia (äidillä, välillä myös lapsilla) ja jatkuvasti keskeytyneitä ajatuksia.

Kun alla oleva viikko on ollut simpukkaviikko ja olen lukenut kipeitä tarinoita lapsettomuudesta, muistan taas olla kiitollinen niistä unettomistakin öistä. Istuinhan kerran itsekin siinä tuolissa.

Toivoisin, että äitiyden kuvasto olisi mahdollisimman moninaista. Olisi niitä äitejä, jotka kehtolaulujen sijaan huutavat. Huutavat ja pyytävät sitten anteeksi. Tai huutavat maailman hätää auki ja lisää oikeudenmukaisuutta kaikille maailman lapsille. Olisi kuvia äideistä, jotka ovat pullantuoksuisia, ja sitten niitä jotka tuoksuvat hikisiltä nyrkkeilyhanskoilta.

Olen kipuillut paljon äitiyden tuoman identiteetin kanssa. Olenko itsekäs, kun minussa edelleen sykkii kaikki ne unelmat ja tarpeet, kuin mitä oli minussa ennen äitiyttä? Etten eläkään pelkästään lapsiani varten? Saanko olla oman elämäni keskipiste vai pitäisikö elämäni pyöriä lasten ympärillä? Ajattelen, että sellainen olisi lapsellekin kuormittavaa, että lapsen elämä on koko äidin elämä. Eikö se toisi lapsellekin vain suorituspaineita ja vastuunkantoa aikuisen elämän onnellisuudesta? Ei minulla näihin kysymyksiin ole valmiita vastauksia. Parhaani yritän. Sinkkonen tai joku, saa kertoa!

Joka tapauksessa. Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille äideille!

Opiskelija-alennus


Aamen ja terkkuja,
Hanna