Itkin Triplan keskikerroksen keskikäytävällä.

Tiskin takana ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen nainen oli hetki sitten ilmoittanut, että puhelimeni täytyy nollata. Onhan sinulla varmuuskopio? hän kysyi.
Itkin menetettyjä vauvakuvia, taaperokuvia, tallennettuja ensimmäisiä askelia ja jopa sitä kuvaa, missä tallensin ensimmäisen onnistuneen tuotoksen pottaan.
Sitten itkin menetettyjä muistiinpanoja: kirjalistani vielä lukemattomista kirjoista, lista suositelluista ravintoloista, kauneimpia muistiin kirjoitettuja rukouksia, parhaat treeniohjelmat tallennettuna.
Sitten itkin kalenterimerkintöjäni. Elämänhallinta romahti juuri.
Itkin menetettyjä yhteystietoja, vuosien varrella tärkeät kontaktit.
Itkin jokaista menetettyä salasanaa, sillä en muista niitä yhtäkään ulkoa.

Nuori nainen teki varmaan kaikkensa, ettei pyörittäisi silmiään itkevälle tädille. Hän onnistui siinä hienosti, jopa siinä kohtaa kun itkin unohtunutta pin-koodia.

”Sulla ei sit varmaan ollut varmuuskopiota” hän sanoi tiltaten päätään empatian merkiksi sivulle. ”Voin antaa sulle alennuksen huollosta”.

Nyt kun on joutunut aloittamaan puhtaalta pöydältä, tajuaa miten riippuvainen sitä on laitteesta kädesssään. Se on bussilippuni, parkkilippuni, pankkini, vakuutukseni, yhteyslinjani, elämänhallinan perustani, muistini jatke.

Olen melko varma, että kuolinvuoteellani tulen vielä katumaan, kuinka liikaa valtaa olen elämästäni antanut Steve Jobsille.


Uudet Lehdet
Valikoimasta poistuneet lehdet

Aamen ja terkkuja,
Hanna