Uuden työn myötä olen tutustunut lukutaidon maailmaan - tai oikeastaan lukutaidottomuuden.
Lukutaidoton ei ole osallinen samalla lailla yhteiskunnassa kuin lukutaidon omaava. Ei voi hankkia samaa tietoa, ei voi tarkistaa itse kaupassa, että mikä on minkäkin tuotteen hinta, ei voi perustaa yritystä. Ei ole kyse vain lukutaidon nautinnosta - mikä sekin on tosi tärkeä asia, että voi nauttia kirjallisuudesta tai, Lehtikuninkaan valikoima mukaan lukien. Lukutaidon edistäminen on pitkän tähtäimen rauhantyötä.

Agricola loi pohjan lukutaidolle Suomessa. Hänelle on tehty nimikkoleivos lukutaidon symboliksi. Maistelin tätä tällä viikolla jo ennakkoon, vaikka Agricolaa juhlitaankin vasta 9.4. Oikein raikas oli!!

Vaikka osaan lukea reseptin, niin valitettavasti jauhopeukaloni ei ihan taivu tämän leivoksen valmisteluun. Jos lukijoissani on käteviä leipureita, jotka osaisivat tästä kehitellä ”for dummies” -version, niin otan vinkkejä vastaan! Nimim. Voit räjähtävät joka kerta mikron kattoon.

Resepti agricola-leivokseen täältä: www.agricola.fi


Aamen ja terkkuja,
Hanna

En ole ikinä ollut lahjakas oikeastaan missään sillä tavalla, että asiat tulisivat minulle luonnostaan tai helposti. Olen hakannut säkkiä (ja päätä seinään), jotta pärjäisin edes sparrikehissa nyrkkeilyssä. Olen tankannut kielioppia ja päntännyt koulussa sanakokeisiin, että nyt voin kommunikoida rallienglannilla töissä.

Muistan, kun pienenä itkin pianonsoiton opettajalleni, ettei minulla ole lahjoja. ”Lahjoilla pärjää vain joulupukki”, hän lohdutti. Voi olla, että jollakulla on musiikin lahja, mutta jos hän ei pidä musiikista, se on turha. Jos hän ei harjoittele, niin ei silläkään pääse pitkälle. Yksi uusi ystäväni sanoi, että hänen lahjansa on nähdä enkeleitä. Mitä aiot tehdä sillä lahjalla? Kysyin. Tuntui, että hän siinä hetkessä itsekin vasta tajusi, että tuollainen lahja voisi ottaa käyttöönkin. Ehkä siis tärkeintä on se, että mitä saamallaan lahjallaan tekee - tai minkä lahjan päättää itselleen hankkia.

Olen viettänyt tämän viikonlopun tanssien bachataa. Jälleen olen kiroillut, että miksei minulla ole lahjoja. Olisipa se nyt nättiä, jos olisi synnyinlahjana rytmi veressä ja liike lantiossa. Mutta tärkein liike oli askel ja uskallus mennä tanssilattialle, vaikka oma liikkuminen ei olisikaan letkeintä. Loput askeleet voi opetella.

Aamen ja terkkuja,
Hanna

Olen viime aikoina saanut itseni kiinni puhumasta itselleni rumasti. Aamuyön pimeinä tunteina pyörin sängyssä ja häpeän jotain turhaa mokaa, mitä olen tehnyt tai sanonut. Niin kuin vaikka tällä viikolla toimistolla juoksin aulan läpi, kun olin myöhässä lounastapaamiselta. Jo aulassa näin, kuinka joku seisoo ulko-oven edessä tuulikaapissa jonkunlaisen rollaattorin kanssa, ei liiku eikä tee muuta kuin blokkaa koko uloskäynnin. Ajattelin hänen odottavan jotakuta maailman väärimmässä paikassa. Vääntäydyin puolijuoksussa hän ohitseen ja sanoin (sentään ystävällisellä äänellä), että voisiko täältä päästä ulos. Olin jo pitkällä juoksussa ulkona, kun takaani kuului ääni ”no sitähän minäkin tässä vain yritän”. Miten empatiakyvytön, itsekeskeinen ja ajattelematon voi ihminen olla?
No tätä ja muita kunnian hetkiä (huusin lapselle, en osannutkaan nyrkkeillä/tanssia/puhua) kelaan boomerangina päässäni ja silmäpussit kasvavat kahdella kädellä kannettaviksi ja aamulla kun katson peiliin niiden takaa, sanon että ”ruma”.

Kirjoitin itselleni listan, miten saisin itse-empatiaa elämääni:

1. Aina kun huomaat itsekritiikin tai ruman sanan itsellesi, pysähdy. Keksi tilalle myötätuntoinen ajatus. Yritä tehdä tästä rutiini.

2. Ympäröi itsesi empaattisilla ja hyväksyvillä ihmisillä. He ovat selkeästi tajunneet, miten tätä elämää pitää elää.

3. Muista, että ketään ei kiinnosta sinun mokasi tai virheesi. Kukaan muu ei menetä yöuniaan sinun häpeäsi takia. Häpeä on vain omassa päässäsi.

4. Olet aina isompi kokonaisuus kuin yksittäiset virheet.

5. Henkilökohtainen mantrani: ”jos olisin tiennyt paremmin, olisin tehnyt paremmin, jatkossa tiedän ja teen”. Jokainen kai toimii parhaalla mahdollisella tavalla sen hetkisen tiedon, ymmärryksen, voimavarojen ja mahdollisuuksien puitteissa.

6. Keskity muihin. Lahjoita hyväntekeväisyyteen. Laita siemeniä linnuille. Istu lattialla ja leiki lasten kanssa. Usein, jos on riittämätön olo, niin keskittyy liikaa itseensä. Ei sitä oikeastaan tarvitsekaan yksin riittää, koska ei ihmistä ole tarkoitettukaan yksin tätä elämää suorittamaan. Yhdessä me vasta riitämme.



Aamen ja terkkuja,
Hanna

Somekuplani on täynnä Ukrainaa. Siitä huolimatta (ja ehkä juuri siksi), katson Instagramin kissavideoita ja kauniita selfieitä.

Muistatko sen ajan, kun someen piti aina julkaista kaikki ajatukset? Lomamatkoilta perustettiin oma albumi Faceen ja tuutattiin sinne kaikki lomakuvat? Välillä Facebook ystävällisesti muistuttaa näistä ajoista. Joka kerta nousee puna korviin asti. Miksi ihmeessä olin kokenut tarpeelliseksi julkaista, että ”Hanna Paavilainen os feeling like persona non grata”. Englanniksi? Ja ylipäätään?

Hiihtolomalla viime viikolla tajusin, etten ole pitkään aikaan laittanut yhtään kuvaa Faceen enkä Instaan. Olen siirtynyt käyttämään niiden tarinoita, jotka ovat vain vuorokauden ajan näkyvillä. Ehkä säästän näin itseäni häpeältä, joka jokainen vanha julkaisu aiheuttaa? Julkaisin kuvan ihan vain siksi, että saan sitten 10 vuoden päästä hävetä, että miten nolo olen ollut.

Mutta milloin somesta katosi vilpittömyys? Nykyään ollaan itsetietoisia ja -ironisia. Kukaan ei enää julkaise tekstiä, että ”nyt tunnen olevani ulkopuolinen, ja se sattuu”. Tai jos tällainen julkaistaan, se julkaistaan kauniin selfien kanssa, ehkäpä vielä ironisella twistillä tai sankaritarinan kanssa, kaupallisessa yhteistyössä tietenkin!

Aamen ja terkkuja,
Hanna

PS. Hiihtoloman Trivial Pursuitissa kerrottiin, että kissavideot vievät maailmanlaajuisesti 15% kaikesta internetin kaistasta. En pääse yli tästä faktasta. Mistäköhän sen voisi tarkistaa?